Suomi ja Naton arvot

Julkaistu alunperin osana kirjoitusta ”Kohti imperiaalista maailmanjärjestystä? Analyysi sotilasliitto Naton arvoista ja sen roolista globaalissa poliittisessa taloudessa” teoksessa M.Kangaspuro & T.Matinpuro (toim.): Uusi Nato. Eurooppalaisia näkökulmia sotilasliitosta ja Suomesta, Like: Helsinki, 2003, ss.11-58. Presidentti Barack Obama on panostanut ydinaseriisuntaan ja monenkeskiseen yhteistyöhön, mutta syvään historiaan kerrostuneiden perusarvojen tasolla suurta muutosta ei ole vuoden 2003 jälkeen tapahtunut. Lisäksi marraskuun 2010 täytevaalien menetysten jälkeen demokraatit joutuvat tekemään aiempaakin enemmän kompromisseja kovaa nationalistista ja radikaalia uusliberaalia linjaa ajavien republikaanien kanssa (teekutsu-ideologiaan kuuluu myös konservatiiviset perhearvot). Sirpa Pietikäisen osalta allaolevassa jutussa on pieni kärjistävä heitto, mutta vaikka heitto on kärjistävä niin diskurssin muutos on todellinen.

Suomi on demokratia, jossa kunnioitetaan yksilön vapauksia ja noudatetaan laillisuuden periaatetta. Eikö Suomi edusta samoja arvoja kuin Nato? Eikö Suomi itsestään selvästi kuulu läntiseen sivilisaatioon Naton peruskirjan mielessä? Eikö Suomen pitäisi avoimesti tunnustaa oma arvoperustansa liittymällä Natoon ja sitoutumalla puolustamaan yhteisiä arvoja?

Kylmän sodan aikana Suomi ei kuulunut länteen vaan oli puolueeton maa, joka seurasi Ruotsin mallia kehittäessään “kolmannen tien” yhteiskuntamallia, ja jolla oli erityissuhteet Neuvostoliittoon. Suomen valtiojohto kamppaili vuosikymmeniä saadakseen täyden tunnustuksen puolueettomuudelleen ja siten erilaisuudelleen sekä suhteessa itään että länteen.

Kylmän sodan lopun jo häämöttäessä 1980-luvun lopussa nousi esiin ääniä, jotka halusivat liittää Suomen EU:n jäseneksi ja samalla myös uudelleenmäärittelivät Suomen osaksi länttä. “Uuden ajan” ratkaisuja ajaneisiin kuului muunmuassa Paavo Lipponen. Innokkaimmat alkoivat ajaa myös Nato-jäsenyyttä heti Neuvostoliiton hajottua. Esimerkiksi Olli-Pekka Jalonen (1993) ja Jouko Huru (1993) vaativat, että Suomen olisi hylättävä “impivaaralainen” puolueettomuuspolitiikka ja ryhdyttävä kantamaan turvallisuuskysymyksistä laajempaa vastuuta.

Jokainen väite siitä, mitä Suomen arvot oikeasti ovat ovat puheenvuoroja keskustelussa, jossa itse asiassa määritellään Suomen identiteettiä ja sosiaaliseti rakennetaan “Suomen arvoja”. Kun ollaan tietoisia omasta poliittisesta toimijuudesta, niin miten tällaista keskustelua sitten pitäisi käydä?

Sosiologisesti “Suomen arvoja” voidaan verrata Natoon monilla eri tavoilla. Voidaan esimerkiksi tutkia suomalaisten jakamia arvoja mielipidetiedustelujen avulla. Näin on myös usein tehty, myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Tästä näkökulmasta Suomi kuuluu arvoiltaan vauraaseen ja protestanttiseen pohjois-Eurooppaan, joka on maallistunut ja suvaitsevainen. Suomi eroaa perinteisemmästä katolisesta Euroopasta ainakin joissakin suhteissa. Sen sijaan Natoa johtava Yhdysvallat on konservatiivisuudesaan yhtä kaukana Suomesta kuin esimerkiksi Kiina, joka on selvästi maallistuneempi kuin USA, mutta on toisaalta nopeasta kasvusta huolimatta edelleen köyhä ja autoritäärinen. (Nousiainen 2002)

Voidaan myös verrata eri maiden käytäntöjä ja instituutioita tai niiden keskeisten puolueohjelmien tai poliittisten keskusteluiden taustaoletuksia. Suomen käytännöt ja instituutiot ovat edelleen suurelta osin perua Ruotsin mallin rakentamisen ajoilta. Vaikka Suomi on uusliberaalin talouspolitiikan ja globalisaation takia palannut tasa-arvoistumiskehityksessä jo takaisin 1960-luvulle, poikkeaa suomalainen hyvinvointivaltio ja demokratia edelleen selvästi varsinkin anglo-amerikkalaisesta mallista, mutta monissa suhteissa myös katolisen Euroopan käytännöistä ja instituutioista. (Katso esimerkiksi Castells & Himanen 2002; Patomäki 2003a)

Puolueohjelmat ja poliittiset diskurssit ovat kuitenkin uusliberalisoituneet ja oikeistolaistuneet kautta linjan niin, että 1970-luvun Kokoomus-nuorten ajattelusta johdonmukaisesti ammentava Sirpa Pietikäinen näyttäisi nykyään vasemmistolaiselta Vasemmistoliitossakin. Silti kaikki edelleen vannovat pohjoismaalaisuuden ja hyvinvointivaltion nimiin. Kumpikaan ei kuulu Naton arvoihin.

Kuvailevalla ja vertailevalla sosiologisella argumentaatiolla on kuitenkin rajansa. Täytyy kyetä näkemään kulloinkin vallitsevien trendien ja niitä koskevien empiiristen havaintojen ja tulkintojen yli. Hyvä poliittinen puheenvuoro pohjautuu myös poliittisten mahdollisuuksien erittelyyn ja luo tulevaisuutta koskevan normatiivisen vision.

Globaali turvallisuusyhteisö ja demokratisaatio on visio mahdollisesta ja paremmasta maailmasta. Sen vision mukaan Suomen ei pidä liittoutua sotilaallisesti Naton kanssa. Päinvastoin, uskottava puolueettomuus voi edellyttää nykyistä suuremman etäisyyden ottoa Natosta.