Tulevaisuuden ennakointi on liikaa ennalta määrättyä
Julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynänä 3.3.2006

Kaikki modernit organisaatiot joutuvat ennakoimaan tulevaisuutta. Suomen valtiota pidetään edelläkävijänä tulevaisuuden ennakoinnissa ja sen hyödyntämisessä esimerkiksi eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan vuoksi. Päinvastoin kuin yleensä, jotkut jopa Suomen ulkopuolella tuntevat ”Suomen maineen” tässä asiassa.

Syksyn ja talven aikana olen ollut mukana kahdessa suuressa tulevaisuuden ennakointihankkeessa. FinnSight 2015 on Suomen Akatemian ja TEKESin yhteishanke. Ennakointihankkeessa tarkastellaan ”muutostekijöitä”, tunnistetaan innovaatio- ja tutkimustoimintaan kohdistuvia ”tulevaisuuden haasteita” ja analysoidaan sellaisia ”osaamisalueita”, joiden vahvistaminen edistää ”yhteiskunnan hyvinvointia ja elinkeinoelämän kilpailukykyä tieteellisen tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan keinoin”. SITRA on puolestaan perustanut Kansallisen ennakointiverkoston (KEV), joka on rakennettu FinnSight 2015 hanketta täydentäväksi hankkeeksi. Molempien pitäisi saada työnsä valmiiksi kesään mennessä.

Ennakointihankkeet käsittelevät laaja-alaisesti tärkeitä asioita globaalin talouden ja teknologian muutoksista perhe-elämään ja ”ymmärtämiseen ja inhimilliseen vuorovaikutukseen”. Mukana on yhteensä parisataa asiantuntijaa yrityksistä, yliopistoista, tutkimuslaitoksista, ministeriöistä ja järjestävistä organisaatioista.

Ongelma on siinä, että tulokset näyttäisivät olevan pääpiirteissään kirjoitettu jo tehtävää määriteltäessä. Molemmat hankkeet pyrkivät edistämään Suomen kilpailukykyä ”nopeasti muuttuvassa maailmassa” ennakoimalla esimerkiksi sitä, miten kaupallistuminen ja yksityistyminen etenee vaikka palvelualoilla ja minkälaisia mahdollisuuksia se avaa voittoa tavoittelevalle toiminnalle. Joka puolella on ”haasteita”, mihin on pakko vastata nopeasti ja määrätietoisesti, muuten Suomea uhkaa suistuminen huipulta, romahdus, tappio.

Yhdysvallat on Suomen ohella maailman kilpailukykyisin valtio, mutta kokonsa vuoksi ja monien alojen ”huippuosaamisessa” se on ihan toisessa sarjassa. Niinpä lähtökohta on, että oppiminen ja sopeutuminen maailmantalouden pakkoihin tarkoittaa usein amerikkalaistumista.

”Ennakointi luo pohjaa uusille kansainvälisesti kilpailukykyisille huippuyksiköille ja osaamiskeskittymille.” ”Suomi voi menestyä vain olemalla innovatiivinen edelläkävijäyhteiskunta, jossa yritykset ja julkinen sektori yhdessä kehittävät uusia tuotteita, palveluita ja toimintamalleja.” On siis pakko muuttua, antaa markkinoille lisää tilaa, kehittää ja myydä enemmän ja parempaa, ulkoistaa toimintoja, avautua, innovoida ja antaa uusille ajatuksille tilaa. ”Jämähtäminen hierarkkiseen hyvinvointivaltioon” tarkoittaa jäämistä globaalin kilpailun jalkoihin. Kysymys on vain siitä, miten tämä uusliberaali uudistusprosessi parhaiten toteutetaan ja mihin sijoittaa tutkimus- ja tuotekehittelyrahat.

Molempien hankkeiden asiantuntijat on valittu pääsääntöisesti niin, että he jo jakavat tämän vision Suomen tulevaisuudesta. Asiantuntemus painottuu teknisille ja kaupallisille aloille. Mukana on konsultteja, jotka myyvät palveluksiaan yrityksille. Ja tietenkin monikansallisia yhtiöitä, joista Nokia on tärkein. Tämä pätee erityisesti SITRA:n projektiin, jonka kaikissa viidessä paneelissa on Nokian edustaja. Koko hankkeessa on kuitenkin mukana esimerkiksi Helsingin yliopistosta vain yksi henkilö (allekirjoittanut) eikä ketään STAKESista, vaikka se on erittäin merkittävä sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. ”Päätöksentekijöitä” edustaa tarkkaan valitut avainministeriöiden virkamiehet. Kansalaisjärjestöt tietenkin loistavat poissaolollaan.

Ennakointihankkeiden tulos on siis jo pääosin kirjoitettu kun tehtävä on määritelty ja asiantuntijat valittu. Luovuudesta ja innovaatioista puhuvat ihmiset, jotka toistavat samaa liturgiaa melkein kuin robotit. Pari erimieltä olevaa ei hetkauta päälinjaa suuntaan tai toiseen. Kyse on siis politiikasta, jolla yritetään vaikuttaa päätöksentekijöitä kiihdyttämään entisestään jo 15 vuotta jatkunutta uusliberaalia uudistusmyllyä ja panostamaan entistä enemmän yritysten tutkimus- ja tuotekehitystoimintaan. Myös yliopistot halutaan alistaa näille tavoitteille.

Edes sitä ei haluta sanoa ääneen, että kyse on paljolti verovaroin maksetusta julkisesta tuesta yksityisille yhtiöille, joiden omistus on usein muualla kuin Suomessa. Vaikka omistus olisikin suomalaista, voittoja kotiutetaan silti usein muualla kuin Suomessa verojen välttämiseksi. Hyvinvointivaltiossa ei olekaan mitään vikaa, jos saamapuolella on yhtiöt – riippumatta siitä ovatko ne suomalaisia vai eivät ja mihin ne voittonsa vievät.

Miten tulevaisuuden ennakointitehtävä sitten pitäisi asettaa? Ensin täytyy porautua vähän syvemmälle nykyisen tehtävänasettelun ongelmiin. Lähtökohtaoletuksena on sopeutuminen darwinistiseen kilpailuun valtioiden välillä: nopeat ja vahvat menestyvät, hitaat ja heikot sortuvat. Mutta missä mielessä tarkkaan ottaen valtiot kilpailevat maailmanmarkkinoilla? Suomen valtio ei itse myy mitään. Valtionyhtiöt kävivät kauppaa ennen, mutta ne on jo suurelta osin yksityistetty.

Valtio ei siis itse kilpaile markkinoilla, vaan yritykset kilpailevat. Mikä sitten on tärkeää suomalaisten yhtiöiden menestymisessä? Onko olettamuksena, että ilman yhtiöiden menestystä ei ole työtä tai verotuloja, joita voitaisiin käyttää esimerkiksi koulutukseen ja terveydenhuoltoon tai sosiaalivakuutuksiin?

Jos varsinaisena tavoitteena on työllisyyden tai verotulojen maksimointi, niin tehtävä pitää myös asettaa sen mukaisesti. Onko suomalaisen työllisyyden ja verotulojen maksimointi puolestaan tavoite, jonka eteen pitää uhrata kaikki muut arvot, esimerkiksi tieteen ja taiteen vapaus tai demokratia? Jos ei ole, tehtävänasettelua pitää edelleen korjata.

Täytyy myös kysyä, mitä kansakuntien oletetusta darwinistisesta kilpailusta seuraa kokonaisuuden kannalta? 1800-luvun lopulla Euroopassa vallitsi asetelma, joka ainakin ideologisesti muistutti nykyistä. ”Nykyisessä niin kiihkeässä valtioiden välisessä kilpailussa ratkaisevan yliotteen saa maa, joka ensimmäisenä astuu uusille tieteellisille poluille ja kehittää ne ensimmäisenä vakiintuneiksi teollisuudenaloiksi”, kuten saksalaiset muotoilivat 1880-luvulla idean uusimperiaalisesta kilpailusta silloisten suurvaltojen välillä. Tämä kilpailu johti ensimmäiseen maailmansotaan.

Ongelma koskee myös sitä, mitä oikein on ja pitäisi olla olemassa. Onko kohtalonyhteytemme enää todella vain Suomi? Yhtiöiden suomalaisuus on yhä useammin vähintäänkin epäselvä. Suomi on osa Euroopan unionia, josta voi olla tulossa suurvalta, joka kilpailee muiden suurvaltojen kanssa. Monet kansalaiset ovat etsimässä uusia poliittisuuden ja osallistumisen muotoja globaalissa kansalaisyhteiskunnassa. Eikö tulevaisuuden visioinnin pitäisi koskea eri mahdollisuuksia siitä, miten maailma kokonaisuutena voi kehittyä?