Uusliberaali työllisyyspolitiikka ruokkii muukalaisvastaisuutta

Kirjoitettu yhdessä Mikko Saulin kanssa Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatti-palstalle. Julkaistaan toivottavasti vuoden 2011 alkupuolella.

Perussuomalaisten kannatus jatkaa nousuaan. Perussuomalaiset ovat ratsastaneet kritiikillä, jonka kärki kohdistuu maahanmuuttoon, Euroopan unioniin ja poliittiseen eliittiin. Onko kyseessä pelkkä vastuuton populismi, joka on levinnyt Euroopan maasta toiseen Ranskan Front Nationalin 1984 vaalimenestyksen jälkeen? Vai onko näiden teemojen takana myös sellaisia muutoksia ja rakenteellisia ongelmia, joita ei voi ratkaista pelkällä populismin vastaisella retoriikalla?

Tutkimusten mukaan uuspopulismi on nojannut 1990-luvulta lähtien yhä enemmän hyvinvointishovinismiin. Tavoitteena on hyvinvointi poissulkevasti oman kansakunnan jäsenille. Me uskomme, että perussuomalaisten ja muiden vastaavien puolueiden suosiossa on olennaisesti kyse olennaisesti uusliberaalista talouspolitiikasta ja sen vaihtoehdottomuudesta.

Täystyöllisyyden tavoitetta voi hyvällä syyllä pitää pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan peruspilarina. Sillä taataan kansalaisten hyvinvointi ja sen rahoitus. Täystyöllisyys elää edelleen retoriikassa, mutta Suomessa sen tavoittelusta luovuttiin viimeistään 90-luvun laman yhteydessä.

Tuolloin monet talouspolitiikan vaikuttajat iloitsivat massatyöttömyyden työmarkkinoille tuomista joustoista. Laman hoidossa ei keskitytty työllisyyden ylläpitoon, vaan tärkeämmäksi nähtiin julkiset leikkaukset. Tapa hoitaa lamaa kertoo talousajattelun muutoksesta hyvinvointivaltion ja laajan työllisyyden opeista kohti uusliberaalia ajattelua.

Ilmiö ei suinkaan rajoitu Suomeen. Kun katsotaan Länsi-Euroopan kasvu- ja työllisyyskehitystä 60-luvulta tähän päivään voidaan todeta, että talouskasvu on ollut merkittävästi alhaisempaa ja työttömyys on asettunut pysyvästi korkeammalle tasolle.

Samalla kun inflaatio on suitsittu merkittävästi aiempaa alhaisemalle tasolle, myös vanha ajatus luonnollisesta työttömyyden tasosta on noussut uudelleen esiin, joskin uudessa muodossa.  Normiksi asetetaan työttömyysaste, jonka alittaminen oletettavasti kiihdyttäisi inflaatiota. Lisäoletus on, että inflaatio ei saa nykyisestä nousta.

Valtiovarainministeriö kuuntelee yleensä tarkkaan mitä johtavien teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD sanoo. OECD olettaa Suomen ”ei inflaatiota kiihdyttävän” työttömyyden olevan kuuden prosentin luokkaa, finanssikriisin jälkeen kenties vähän enemmänkin.

Täystyöllisyyttä voidaan uusliberaalissa ajattelussa tavoitella ainoastaan työmarkkinoiden rakennemuutoksen kautta laskemalla luonnollista työttömyyden tasoa, jota määrittää osaltaan yleinen ansiokehitys. Palkansaajien palkannostovaatimukset ovat haitaksi mallissa, joka pohjautuu yksinomaan rahanarvon vakauteen.

Käänteisesti työttömien reservi pitää palkkatoiveet kurissa ja sitä kautta tukee alhaisia inflaatiotavoitteita. Ihmiset elävät työelämässä pelossa oman työpakkansa menettämisen suhteen, eivätkä vaadi liikoja, ja tyytyvät myös alisteiseen ja epävarmaan asemaan organisaatioiden sisällä. ”Luonnollisen” työttömyyden tason alentaminen onnistuu kätevimmin luomalla uusia työpaikkoja matalapalkka-aloille, jolloin inflaatio pysyy edelleen kurissa, kun kokonaispalkkapotti ei kasva.

Tavallisen ihmisen kannalta talouspolitiikan muutoksella on monta seurausta. Kun vielä 70-luvulla inflaatio pienensi niin asunto- kuin opintolainojakin, nykyään inflaatio ei tuo helpotusta. Myös kulutusta pidetään yllä velan avulla. Kotitalouksien keskimääräinen velkaantumisaste on noussut nopeasti ja ylitti viime vuonna 110 prosenttia vuotuisista tuloista, ja trendi näyttää jatkuvan.

Maahanmuuttokeskustelussa on nähdäksemme kyse kolmenkymmenen vuoden aikana harjoitetusta epäonnistuneesta talous- ja työllisyyspolitiikasta. Uskomme, että viimeaikainen maahanmuuttokeskustelu on oire korkealle tasolle vakiinnutetusta “luonnollisesta” työttömyydestä ja sen seurauksista monien ihmisten arkielämän kannalta.

Uuspopulistien kritiikki kohdistuu myös poliittiseen eliittiin, joka EU:ssa ja muilla ylikansallisilla foorumeilla sitoo valtion kädet uusliberalistiseen talouspolitiikkaan.

Suomessa on vähemmän ulkomaalaisia kuin muissa Länsi-Euroopan maissa. Työttömyysaste ulkomaalaisten keskuudessa on vähintään kolminkertainen kantaväestöön nähden. Toisenlaisella työllisyyspolitiikalla olisi mahdollista luoda työpaikkoja ja niin maahanmuuttajille kuin kantaväestöllekin ja rakentaa luottamusta yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Täystyöllisyys tulisi palauttaa politiikanteon keskiöön ja ”luonnollisen” työttömyyden oletuksista luovuttava. Julkisen työllistämisen lisäksi tarvitaan myös kokonaiskysynnän parempaa hallintaa ja suunnittelua. Vaikka pienessä Suomessakin voi toimia toisin niin olennaiset kokonaisuudet ovat kuitenkin Suomea laajempia.

Muukalaisvastaisuuden voimakas nousu on  euroopanlaajuinen ilmiö. Yksi olennainen lääke ongelmaan on ryhtyä aktiivisesti vaikuttamaan Euroopan keskuspankin EKP:n politiikkaan korkeamman inflaation hyväksymiseksi. EKP määrittelee nykyisellään Euroopan rahapolitiikkaa ja käytännössä yksin vastuussa liian alhaisten inflaatiotavoitteiden muotoilusta Euroopassa. EKP noudattaa orjallisesti uusliberaaleja oppeja: se pitää keskeisimpänä tavoitteenaan inflaation torjuntaa, tarvittaessa työllisyyden kustannuksella.

EKP pitäisi avata demokraattiselle politiikalle, jotta sen tavoitteita voitaisiin monipuolistaa. Pelkkä rahapolitiikka ei kuitenkaan riitä. Unionilta puuttuu sekä talouspolitiikka että sen voimavarat. Tarvitaan ylikansallisia veroja, jotta tulonsiirrot ja suhdanne- ja investointipolitiikka tulisivat mahdollisiksi.

Kansallisen ja ylikansallisen työllisyyspolitiikan pitää olla yhtä edistyksellisiä, muuten muukalaisvihamielisyydestä tulee entistäkin vakavampi ilmiö.