Tiedosto on päivätty 10.4.2009, alkuperäinen julkaisupaikka on kadonnut. Kannattaa huomata viittaus ”Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvottelukuntaan”, jossa elinkeinoelämän edustajat saivat esittää toivomuksia yliopiston ”kehittämisestä”. Tuolloin saamani tiedon mukaan neuvottelukunnan kokouksissa heiteltiin sellaisia raikkaita uusia ajatuksia kuin että ”yliopisto täytyy tästä eteenpäin alistaa ulkopuolisen johtokunnan hallintaan ja samalla rehtorille pitää antaa diktaattorin valtuudet”. Vuonna 2017 on selvää, että heidän tahtonsa on toteutunut.

Koska asia näyttää vaivaavan monien mieliä, niin hieman tarkempi selvitys ulkopuolisten roolin oikeutuksesta yliopiston johdossa lienee paikallaan.

Ensimmäinen kysymys koskee autonomiaa. Termi tulee kreikan kielestä, jossa auto tarkoittaa ”itseä” ja nomos ”lakia”. Autonomia on lakien säätämistä itselleen. Jos yliopisto muodostaa kokonaisuuden, jolla on auto-nomiaa, se tarkoittaa, että yliopistolaiset säätävät joko suoraan itse tai valitsemiensa edustajien kautta niistä asioista, jotka kuuluvat yliopistolle.

Määritelmän mukaan yliopiston autonomia ei ole yhteensopiva sen kanssa, että yliopiston johtoon asetetaan ulkopuolisia. Ristiriita voidaan poistaa ainoastaan, jos samanaikaisesti määritellään ”itse” ja ”itselle kuuluvat” asiat uudelleen kaventamalla merkittävästi niiden alaa. Toisin sanoen yliopiston auto-nomiasta pidetään kiinni, mutta niin, että yhä harvempi asia on enää yliopiston oma asia.

Tämäkin tietysti kuulostaa orwellilaiselta kaksoiskieleltä. Jos kyse on olennaisesti auto-nomian alan rajoittamisesta niin kuinka silloin voidaan väittää, että lisätään yliopiston auto-nomiaa?

Uuden yliopistolain tavoitteena on ennen kaikkea lisätä yliopiston mahdollisuuksia hankkia rahaa markkinoilta ja ulkopuolisilta sponsoreilta. Kyse ei ole silloin tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen auto-nomian lisäämisestä vaan ainoastaan siitä, että valmistellaan taloushallinnollista siirtymää yliopiston julkisesta rahoituksesta yksityisen rahoituksen suuntaan. Tähän tulee ajan myötä kuulumaan lukukausimaksujen periminen myös Suomen kansalaisilta.

Riippuvuus ulkopuolisista rahoittajista ja heidän tahdostaan on heteronomiaa, mikä on autonomian vastakohta. Heteronomia viittaa toimintaan, joka on seurausta ulkoisesta vaikutuksesta tai pakosta. Tässä mielessä myös ulkopuolisten tuominen yliopiston johtoon on heteronomiaa, ei autonomiaa.

Muutama vertaileva esimerkki siitä, mitä ulkopuolisten rooli eri organisaatioiden johdossa tarkoittaisi:

• Suomen valtio / hallitus. Mitä tarkoitusta palvelisi laki, joiden mukaan 40% ministereistä pitäisi olla muita kuin Suomen kansalaisia, esimerkiksi venäläisiä, amerikkalaisia ja ugandalaisia? Tai ehkä ulkopuolisten pitäisi tulla globaaleista suuryhtiöistä? Tai ehkä mukaan Suomen hallitukseen pitäisi saada myös jonkun ei-suomalaisen kansalaisjärjestön edustaja?

• Osakeyhtiöiden / Nokian johtokunta. Kuinka moni uutta yliopistolakia kannattava kansanedustaja olisi valmis solmimaan lain, jonka mukaan merkittävä osa osakeyhtiöiden johtokuntien paikoista pitäisi antaa niille, jotka eivät omista yhtään osaketta tai edusta ketään, joka omistaa?

• Euroopan unioni. Olen itse kannattanut ajatusta valita Euroopan parlamenttiin edustajia myös EU:n ulkopuolelta eli niiltä lähialueilta, joihin EU erityisesti vaikuttaa. Mutta miksi tätä sinänsä hyvää ideaa ei monikaan EU:n jäsenvaltio kannata…?

• Yhdistys tai puolue. Määritelmän mukaan näiden jäsenyys on edellytys sille, että voi tulla valituksi johtotehtäviin. Vaikea kuvitella tai ymmärtää perustetta, miksi tämän periaatteen pitäisi olla toisin.

Monissa tapauksissa on selvää, että autonomian, omistajuuden, jäsenyyden tai demokratian ideaalit ovat ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että organisaation ulkopuolisten pitäisi päättää organisaation toiminnasta. Toisaalta on myös olemassa joitakin sellaisia tilanteita, joissa voi olla hyviä perusteita kyseenalaistaa sisä- ja ulkopuolen tiukkaa eroa eli silloin kun organisaation päätöksillä on sen rakenteellisen vallan vuoksi merkittäviä vaikutuksia ulkopuolisten arkielämän ehtojen kannalta.

Yliopistojen tapauksessa niin ei kuitenkaan ole. Yliopistot ovat monessa suhteessa samanlaisia yhdistysten kanssa. Tutkija-opettajat ja opiskelijat ovat yliopistoyhteisön tasaveroisia jäseniä ja myös muu henkilökunta on osa työyhteisöä.

Erona yhdistysmuotoon on se, että yliopistoissa myös pätevöidytään vuosien työn tuloksena niin, että kyky arvostelmien antamiseen opetukseen ja tutkimukseen liittyvistä asioista paranee oppimisvaiheiden myötä. Tämä on lisäargumentti sisä- ja ulkopuolen selkeän erottamisen puolesta.

Yliopistoinstituution autonomia on myös yhteiskunnallisesti perusteltua. Koulujärjestelmä ja yliopisto ovat tärkein paikka, jossa ihmisten vapaata kehitystä voidaan edesauttaa ja heidän kriittistä, autonomista järkeään kehittää. Yliopisto on se paikka, missä ristiriitaisia totuusväitteitä voidaan kaikkein vapaimmin punnita pelkästään hyvien perusteluiden pohjalta. Yliopisto tarjoaa ainutlaatuisen tilan vanhojen tieteellisten teorioiden kritiikille ja uusien kehittämiselle.

Se mitä nyt olemme, perustuu ihmiskunnan aiempaan oppimiseen; ja se mitä tulemme olemaan, perustuu nykyiseen ja tulevaan oppimiseen.

Siksi pätee yleisesti, että yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen tulee olla ehdottoman vapaata ja itsehallinnollista, muuten oppimisella, ihmisten vapaalla kehityksellä ja kriittisellä järjellä ei voi olla aitoja toimintaedellytyksiä. Todistamisen taakka on mielestäni niillä, jotka väittävät muuta.

Toinen kysymys koskee sitä, että kenen intressejä ulkopuolisten on tarkoitus yliopistossa edistää? Niiniluoto on esittänyt eri yhteyksissä, että “mistään säädöksestä ei seuraa, että kaikkien ulkopuolisten tai edes yhdenkään heistä tulee olla elinkeinoelämän piiristä. Kun hallitukseen valitaan järkeviä yliopiston luonteen ymmärtäviä henkilöitä, jotka tuovat päätöksentekoon lisäarvoa, mukaan toki mahtuu haluttaessa myös liike-elämän asiantuntemusta. Mutta on aika erikoinen yhteiskuntakäsitys, että yliopiston ulkopuolella ei olisi muuta kuin elinkeinoelämää.”

Muodollisesti tämä on totta, mutta muoto ei suinkaan ole koko totuus.

Niiniluoto on johtanut Helsingin yliopistossa vuonna 2007 asetettua ”Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvottelukuntaa”, jossa on ollut edustettuna ensisijaisesti nimenomaan elinkeinoelämän edustajia, ja jonka varsinaisena tehtävänä näyttäisi olevan vakuuttaa elinkeinoelämä siitä, että yliopisto on myötämielinen heidän ajatuksilleen ja intresseilleen.

Sain taannoin lounaskeskustelussa ohimennen kuulla, että uuden neuvottelukunnan kokouksissa heitellään liikemaailman piiristä sellaisia raikkaita uusia ajatuksia kuin että ”yliopisto täytyy tästä eteenpäin alistaa ulkopuolisen johtokunnan hallintaan ja samalla rehtorille pitää antaa diktaattorin valtuudet”.

Tämä kommentti kertoo, että ulkopuolista johtoa yliopistolle¨ajavien nimenomaisena tavoitteena on vähentää yliopiston ja yliopistolaisten autonomiaa; ja saada jokainen yliopistolainen heteronomiseen tilaan, jossa häneltä on riistetty kaikki oikeudet osallistua päätöksentekoon ja myös päätöksiä koskevaan kriittiseen keskusteluun.

Pyysin lounasseuralaiseltani lupaa julkistaa tuon kommentin. Hän soitti Niiniluodolle varmistaakseen, että neuvottelukunnan keskusteluja voidaan tällä tavalla julkistaa. Niiniluoto oli kuulemma suhtautunut ajatukseen ”erittäin nihkeästi” ja ystäväni johtopäätös oli, että on parempi olla laittamatta tällaisia julkisuuteen.

Toimin siis – aiemmin näillä blogisivuillani ja uudelleen nyt – sekä Niiniluodon että ystäväni kehotusta vastaan. Filosofi Niiniluodolle haluaisin aivan erityisesti korostaa, että perusteluni on moraalinen. ”Luottamuksellisuudelle” eli salailemiselle ei nimittäin yleensä ole muuta perustelua kuin julkisuutta kestämätön toiminta tai sellaisen valmistelu.

Summa summarum, minusta näyttää selvältä, että ajatus ulkopuolisten tuomisesta yliopiston hallitukseen tai johtokuntaan on vailla hyviä perusteita.

Lisäksi se, että monia asioita valmistellaan salassa, ja että julkinen retoriikka eroaa muualla esitetyistä tarkoituksista, viittaa siihen, että koko uudistusprosessilta puuttuu oikeutus-