Kuten Brexit ja populismin suosio osoittavat, luottamus EU:hun samoin kuin uusliberalistiseen globalisaatioon on rapautunut. Sosiaaliluokkien ja alueiden välisen epätasa-arvon lisääntyminen sekä taustalla vaikuttavat poliittisen talouden prosessit – kuten deindustrialisaatio – ovat johtaneet kollektiivisen itsekeskeisyyden vahvistumiseen Euroopassa ja muualla maailmassa. Kaikki tämä tapahtuu maailmantalouden kontekstissa, johon kuuluvat kasvun hidastumisen varsinkin OECD-maissa ja erilaiset talouskriisit, joilla molemmilla on syvälliset juurensa finansialisaatiokehityksessä. [Tämä blogi on julkaistu myös englanniksi alustalla Brave New Europe.]

Viidessä kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon. Moninaisten epäilyjen keskellä ja nopeiden käänteiden jälkeen EU:n koronabondit viimein toteutuivat. Niiden avulla unioni toteuttaa yhteisen elvytyspaketin. Rahaa sijoitetaan muun muassa ”vihreään diiliin” ja digitalisaatioon.

Hallituksella ja sen tukijoilla näyttää olevan vankka usko tieteeseen ja asiantuntemukseen ja sen myötä halu ulkoistaa kriisipäätöksentekoa asiantuntijoille. Toisaalta asiantuntijatietoa edustavan THL:n Markku Tervahauta arvioi YLE:n haastattelussa näin:

On hyvä asia, että koronaviruksen leviäminen on saatu edes jossain määrin kontrolliin, mutta miten tästä eteenpäin? Marinin hallitus on joko selväntänyt linjaansa tai muuttanut sitä, tulkinnasta riippuen. Kun hallitus pari viikkoa sitten ilmoitti lieventävänsä nykyisiä rajoituksia, sen ratkaisujen taustalla oli ns. Hetemäen raportin tiedot siitä, miten Suomen koronarajoitukset ovat purreet, millaisia seurauksia niillä on ollut ja mitä epidemian kehittymisestä tiedetään.[1]