On selvää, että öljytankkerien kaappaukset, Yhdysvaltain hyökkäykset Venezuelaan ja Maduron kidnappaus rikkovat monia lakeja vastaan. Näihin kuuluvat YK:n peruskirja, merioikeussopimus (UNCLOS) ja 1988 huumekauppaa koskeva yleissopimus. Hyökkäys on ongelmallinen myös Yhdysvaltain oman poliittisen ja oikeusjärjestelmän kannalta. Trumpin hallinto toimii ilman kongressin lupaa ja sivuuttaa muitakin lakinäkökohtia. Tässä blogissa pohdin sitä, missä määrin hyökkäys vain syventää taantumista kohti perinteistä imperialismia ja missä määrin kyse on pikemminkin siitä, että vanha on kuolemassa mutta uusi ei voi vielä syntyä; tässä välitilassa ilmenee suuri määrä patologisia oireita.

”Suomen tila 2025” sarjan viimeisessä osassa tarkastelen globaalipolitiikkaa. 2020-luvun alussa Suomen kehitysapu oli eurooppalaista keskitasoa, mutta alle sen mitä muut pohjoismaat antavat. Nyt Orpon hallitus on leikannut ja leikkaamassa yhteensä yli 40 % kehitysavusta, mukaan lukien YK-järjestöjen tuista, mikä tulee edelleen heikentämään Suomen asemaa globaalissa kehityspolitiikassa.[1] Presidentti Alexander Stubb on tehnyt ehdotuksen YK:n uudistamiseksi, mutta sillä ei ole realistista pohjaa. Ehdotus on myös paljolti suunnattu Venäjää vastaan ja se vaikenee kysymyksistä, jotka koskevat maailmantalouden hallintaa. Ydinaseet ovat globaali ongelma, mutta sen sijaan, että Suomi jatkaisi pyrkimystä aseistariisuntaan, siitä on itsestään tullut osa ydinaseongelmaa. Seuraavan vakavan turvallisuuskriisin ytimessä saattaakin olla juuri Suomi ja puolustusyhteistyösopimukset Yhdysvaltain kanssa. Globaalissa ympäristöpolitiikassa Suomi lähinnä vain seuraa EU:ta, joka on ryhtynyt perumaan vihreää siirtymää.

EU-kansanäänestys järjestettiin lokakuussa 1994. Koska 56,9 % äänestykseen osallistuneista kansalaisista sanoi kyllä, eduskunta hyväksyi – perustuslakikiistoista ja jarrutuskeskusteluista huolimatta – Suomen EU-jäsenyyden ns. supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Näin Suomesta tuli osa unionia tammikuussa 1995. Vaikka sen jälkeisten kolmen vuosikymmenen aikana monet EU-jäsenyyden vastustajien peloista ovat toteutuneet, ei EU-kriittistä liikehdintää juuri näy ja suomalaisten suhtautuminen EU:n on vähintään yhtä myönteistä kuin 1990-luvulla. Vallitseva suomalainen EU-politiikka on konservatiivista tavalla, jonka täsmennän tekstin edetessä. (Pituusrajoitteiden vuoksi keskityn talous-, ulko-, turvallisuus- ja identiteettipolitiikkaan ja joudun jättämään erityisesti ympäristöpolitiikan vähemmälle huomiolle sen tärkeydestä huolimatta.)[1]

Kun lännessä kylmän sodan päättyessä juhlittiin ”historian päättymistä” länsimaiseen liberalismiin, Suomessa alkoi tilinteko puolueettomuuteen. Prosessi kesti yli 30 vuotta vain päätyäkseen euroatlanttisen liberalismin tragediaan. [Tämä on toinen osa ”Suomen tila 2025” blogisarjastani.]