Kohti parempaa eurooppalaista talouspolitiikkaa?

14. maaliskuuta 2011

Euroopan raha- ja talousunioni EMU on tienhaarassa. Vaakalaudalla on koko EU:n tulevaisuus. Kriittiset poliittiset taloustieteilijät ovat jo vuosia varoittaneet euron tulevasta kriisistä, mutta kuunnellaanko heitä nyt? Vai yritetäänkö ongelmia korjata samoin reseptein kuin millä ne on aiheutettu? Tämänhetkinen  eurooppalainen keskustelu solidaarisuudesta on hakoteillä. Eri osapuolet ottavat annettuna, että solidaarisuuden ehtona täytyy olla aiempaakin tiukempi sitoutuminen alhaisen inflaation, budjettivajeen ja velkamäärän tavoitteisiin. Tällaiset sitoumukset eivät edistä solidaarisuutta vaan syventävät konservatiivista uusliberalismia. Suomen liittyminen nykyisenkaltaiseen raha- ja talousunioniin oli virhe, mutta EU:n hajoaminen osittain tai kokonaan ei ratkaise yhteenkietoutuneen maailmantalouden hallinnan ongelmia. Tarvitaan parempia yhteisiä instituutioita – sekä Euroopassa että globaalisti.

Inflaation ja rahan politiikkaa

Uusliberaaleja uudistuksia on Euroopassa toteutettu jo kolmatta vuosikymmentä. EMU:n päätavoitteena on hintavakaus – myös kasvun kustannuksella. EMU:n konvergenssikriteerit asettavat alhaisen katon sallitulle inflaatiolle sekä valtion velkamäärälle ja velkaantumisasteelle. Vallitsevan teorian mukaan alhainen inflaatio luo makrotaloudellista vakautta ja siten parhaat edellytykset taloudelliselle kasvulle. Yhteys on kuitenkin paljon monimutkaisempi.

Raha on asioihin aktiivisesti vaikuttava osavoima kapitalistisessa markkinataloudessa, ei pelkkä neutraali arvon mitta. On mekanismeja, joiden kautta inflaatio voi vauhdittaa kasvua ja toisaalta kasvu voi puolestaan lisätä inflaatiota, mutta nämä yhteydet riippuvat monista institutionaalisista ja sosiologisista tekijöistä. Olennaista tässä yhteydessä on, että alhaiseksi painetun inflaation hintana on yleensä suhteellisen hidas kasvu ja korkea työttömyys.

Inflaatiolla on myös tulonjakovaikutuksia. Ne, jotka ottavat velkaa investointeihin hyötyvät inflaatiosta – ja investoinnit luovat tuotantovoimia. Samaten inflaatiosta hyötyvät kotitaloudet, joilla on asuntovelkaa. Sen sijaan ne, joilla on rahapääomaa lainaamiseen ja myös keinotteluun, hyötyvät alhaisesta inflaatiosta. Tästäkään näkökulmasta ei ole yllättävää, että talouskasvu Euroopassa on ollut viime vuosikymmeninä hitaanpuoleista ja työttömyys on pysynyt korkeana.

Uusliberaalin globalisaation ristiriidat

Euroopan unionin perussopimukset ja -linjaukset ilmentävät monin tavoin uusliberaalin globalisaation ristiriitoja. Jo vuonna 2000 hyväksyttiin tavoite tehdä EU:sta ”maailman dynaamisin ja kilpailukykyisin tietoon perustuva talous”. Vuonna 2009 voimaan astunut Lissabonin sopimus vahvistaa entisestään jäsenmaiden sitoutumista tavoitteeseen vahvistaa geotaloudellista kilpailukykyä. Kilpailukykypyrkimykset ovat ristiriitaisia ja kääntyvät helposti itseään vastaan. Tavanomaisin ristiriita kumpuaa yksinkertaisesta koostumuksen virhepäätelmästä: se mikä on mahdollista kullekin erikseen, ei ole mahdollista kaikille yhtä aikaa.

Esimerkiksi pyrkimys ”viedä” työttömyyttä lisäämällä vientiä ja vähentämällä tuontia samaan aikaan kun muut maat tekevät täsmälleen samoin on ristiriitainen. Kaikki eivät voi lisätä vientiä ja vähentää tuontia yhtä aikaa, koska tavarat ja palvelut on vietävä jonnekin. Kaikilla mailla ei voi olla yhtä aikaa vaihtotaseen tai maksutaseen ylijäämää. Alijäämä on kokonaisuuden kannalta tarpeen, mutta toisaalta sopeutumisen ja tasapainottamisen vaatimuksen täytyy koskea myös ylijäämämaita. EU painii tämän ongelman kanssa kahdella tasolla: EU:n sisällä ja suhteessa muuhun maailmaan. EU:n sisällä erityisesti Saksan talouspolitiikka on perustunut vahvaan vientiin ja sen tuomaan ylijäämään. Kääntöpuolena on ollut monien muiden euromaiden alijäämä. Yhteisvaluutan takia tällaiseen epätasapainoon ei voida sopeutua myöskään maiden valuuttakursseja muuttamalla. Ylemmällä tasolla EU kokonaisuutena pyrkii lisäämään kilpailukykyään ja siten vientiään. Samankaltainen pulma toistuu tällöin koko maailmantalouden mittakaavassa.

”Kilpailukykyä” voidaan yrittää tavoitella myös alentamalla esimerkiksi verotuksen tasoa, mutta jos kaikki muut tekevät samoin niin lopputuloksena on vain alhaisempi verotus sekä vähemmän tuloja julkiseen kulutukseen ja tulonsiirtoihin – kenenkään hintakilpailukyky ei parane. Muutenkaan investointipäätöksiin tai menestykseen markkinoilla ei käytännössä voida paljonkaan vaikuttaa yritysverotusta alentamalla.

Kilpailukykyretoriikan julkilausuttu tarkoitus ei välttämättä ole sen todellinen päämäärä. Todellisena päämääränä voivat olla esimerkiksi sellaiset veroalennukset, joista hyötyvät yritykset ja suurituloiset. Osakeyritysten tapauksessa alhaiset verot tarkoittavat suurempia voittoja, jotka sitten voidaan maksaa pääomatuloina osakkeen omistajille. Tämä lisää tuloeroja – ja aivan erityisesti jos verojärjestelmä suosii pääomatuloja. Tuloerojen lisäämisellä on kokonaiskysyntää pienentävä vaikutus. Kun kokonaiskysyntä vähenee, niin myös kasvu hidastuu.

Euron kriisi 2010-2011

Euron kriisi on saanut uudet mittasuhteet. Vuonna 2010 kriisin kouriin joutuivat ensin ne maat, jotka näyttivät eniten hyötyneen euro-vyöhykkeestä (Kreikka) tai radikaalista uusliberaalista talouspolitiikasta (Irlanti). Muiden mukana myös eurooppalaisen uusliberalismin mallimaa Britannia on ajautunut kriisin syövereihin. Mitä EU sitten voisi tehdä ratkaistakseen ongelmia, joita 2008-2009 rahoitusromahdus – yleismaailmallisen vapaamarkkinaideologian tulos – ja sen jälkiseuraukset 2010-2011 ovat kärjistäneet? EU:n keinovalikoima on rajoitettu. EU:lla ei ole verotusoikeutta, merkittävää budjettia, finanssipolitiikkaa tai aluepolitiikkaa. Yhteisrahaprojekti uhkaa kaatua oletukseen, että yhteiseurooppalaista finanssipolitiikkaa ei tarvita – että markkinat kyllä tasapainottavat itsensä.

Euroopan valtiojohtajat ja EU-instituutiot ovat reagoineet tilanteeseen luomalla hätäapupaketteja yhdessä Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kanssa. Apupakettien ehtona on sama vyönkiristyskuuri kuin mitä on huonolla menestyksellä sovellettu vaikeuksiin ajautuneiden maiden ”rakenteelliseen sopeuttamiseen” jo vuosikymmeniä. Toisin sanoen uusliberalismin aiheuttamia ongelmia yritetään korjata annostelemalla lisää uusliberalismi-lääkettä. Britannian hallitus syöttää kansalaisilleen samaa katkeraa lääkettä aivan omaehtoisesti.

EU-johtajat siis ajavat IMF:n kanssa kuorossa julkisten menojen säästöjä ja deflationaarista talouspolitiikkaa niissä maissa, jotka ovat vaikeuksissa. Seurauksena on kysynnän heikentyminen ja kasvun hidastuminen. Kun tarpeeksi monta EU-maata päätyy samanaikaisesti radikaalille laihdutuskuurille, niin sillä on Euroopan-laajuinen negatiivinen vaikutus kokonaiskysyntään – ja siten myös esimerkiksi Suomen vientiin ja suomalaisen talouskasvun edellytyksiin. Lisäksi pitää muistaa, että Eurooppa on iso osa maailmantaloutta. Euroopan kehityksellä on myös globaaleja vaikutuksia.

Kohti eurooppalaista ja maailmanlaajuista solidaarisuutta

Tämänhetkinen eurooppalainen keskustelu solidaarisuudesta on hakoteillä. Solidaarisuus on jaetuille periaatteille ja yhteisvastuulle rakentuvaa yhteisöllisyyttä. Käytännössä sen toteuttaminen edellyttää yhteisiä instituutioita. Siksi olennainen kysymys ei ole se pitäisikö jäsenmaiden auttaa toisiaan vaan minkälaisia yhteisiä instituutioita halutaan rakentaa? Toukokuussa 2010 sovittu eurooppalaisen rahoitusvakauden laitos on enemmän apupaketteja täydentävä kuin niitä korvaava järjestelmä. Jäsenmaiden panostukset apupaketteihin tai yhteisrahastoon eivät voi korvata eurooppalaista verotusta tai yhteistä edistyksellistä talouspolitiikkaa. Huolestuttavaa nykykeskusteluissa on myös se, että osapuolet ottavat annettuna, että solidaarisuuden ehtona täytyy olla aiempaakin tiukempi sitoutuminen alhaisen inflaation, budjettivajeen ja velkamäärän tavoitteisiin. Tällaiset sitoumukset eivät edistä solidaarisuutta vaan syventävät konservatiivista uusliberalismia.

Suomen liittyminen nykyisenkaltaiseen raha- ja talousunioniin oli virhe, mutta EU:n hajoaminen osittain tai kokonaan ei ratkaise yhteenkietoutuneen maailmantalouden hallinnan ongelmia. Pitäisikö tavoitteena sitten olla Euroopan liittovaltio, jossa harjoitetaan jälki-keynesiläistä talouspolitiikkaa ja solidaarista yhteiskuntapolitiikkaa? Reippaita askelia tähän suuntaan täytyy ottaa, mutta vain varauksin. Ensinnäkin EU itse on suhteellisen pieni osa maailmantaloutta. Poliittisen talouden ristiriidat ovat todellisia myös koko maailman mittakaavassa. Toimivan talouspolitiikan edellytyksiä täytyy luoda paitsi Euroopassa niin samanaikaisesti myös yleismaailmallisesti.

Toiseksi eurooppalaisen kansakunnan ja nationalismin rakentaminen on turha ja potentiaalisesti vaarallinen hanke. Parempi on vain antaa nykyisten nationalismien muuntua valistuneeksi patriotismiksi kosmopoliittisessa hengessä. Toisin sanoen eurooppalainen solidaarisuus on vain sivutavoite. Varsinaisena tavoitteena ovat globaali solidaarisuus ja toimivat yhteisplanetaariset instituutiot. Jännitteen Euroopan ja maailman kehityksen välillä voi ilmaista myös yksinkertaisen kysymyksen muodossa: kummat ehtivät ensin, eurooppalaiset vai globaalit verot? Itse kannatan yleismaailmallisia veroja ensin – mutta aloitteentekijänä voisi olla myös EU.