Jos tarkastelemme maailmantalouden kehitystä viimeisen 40 vuoden aikana, on vaikeaa löytää mitään suurempaa muutosta kuin pääoman määrän valtava kasvu. Osittain kyse on ollut suuresta varallisuuden uudelleenjaosta. Wall Streetin johtohahmot ja muut rikkaat ovat haalineet itselleen aiempaa suuremman osan maailman varallisuudesta ja talouden voitoista. Koska rikkaat eivät voi kuluttaa kaikkea omaisuuttaan, näkyy tämä muutos suoraan sijoitetun pääoman lisääntymisenä. Yksityisen pääoman lisääntyminen on kuitenkin ollut vielä nappikauppaa verrattuna niin sanotun institutionaalisen pääoman lisääntymiseen.
Institutionaalinen pääoma viittaa sijoituksiin, joita ei käytetä vain yksittäisten ihmisten säästö- tai rikastumispyrkimyksiin, vaan joilla toteutetaan joitain yhteiskunnallisia tehtäviä. Tunnetuin institutionaalisen pääoman muoto lienee eläkerahastot, joissa työntekijöiden ja työnantajien maksut sijoitetaan tuottavasti työntekijän eläkkeiden kustantamiseksi. Eläkerahastot muodostavat maailman suurimman yksittäisen pääomablokin – toisin sanoen suurin yksittäisen toimijajoukko maailman rahoitusmarkkinoilla tekee sijoituksia voidakseen maksaa ihmisten eläkkeitä. Vastaavasti ihmiset ovat aiempaa riippuvaisempia rahoitusmarkkinoiden kehityksestä.
Jo maailman 300 suurimmassa eläkerahastossa oli vuoden 2009 lopussa sijoitettua eläkepääomaa yli 8 biljoonan (eli kahdeksan miljoonan miljoonan) euron verran. Vertailukohtana todettakoon, että tämä on yli 160 kertaa Suomen valtion vuosittaisen budjetin verran. Maailman suurin rahasto löytyy Japanista, jonka valtion eläkerahaston hallinnoiman omaisuuden arvo on yli 900 miljardia euroa. Norjan valtion öljyrahoilla perustama tulevaisuusrahasto yltää hyväksi kakkoseksi n. 350 miljardilla ja hollantilainen valtionrahasto ABP kolmanneksi n. 220 miljardilla eurolla. Yhdysvaltain liittovaltion työntekijöiden ja Kalifornian osavaltion julkisen sektorin eläkerahastot ovat tämän jälkeen suurimpia eläkerahastoja kukin reilun 170 miljardin euron arvoisen omaisuuden turvin.
Suomen suurimmat eläkerahastot olivat vuoden 2009 lopussa eläkeyhtiö Varma yli 30 miljardin ja Kuntien eläkevakuutus yli 25 miljardin euron hallinnoiman omaisuuden turvin. Maailman sadan suurimman eläkerahaston joukkoon yltää Suomesta myös eläkeyhtiö Ilmarinen.
Valtavat julkisen ja yksityisen sektorin eläkerahastot näkivät ensin päivänvalon 1970-luvun Yhdysvalloissa. Sittemmin eläkerahastoja on synnytetty kaikkialla maailmassa. Yhdysvalloista tulee enää reilusti alle puolet maailman eläkepääomasta. Angloamerikkalaiseen historiaan kuuluvasta ilmiöstä on tullut globaalin kapitalismin arkipäivää.
Miksi eläkerahastoja on sitten luotu? Vastauksia voidaan löytää monia. Yksi syy on eläkepolitiikassa. Monet uskovat rahastoitujen eläkkeiden tarjoavan paremmat eläkkeet kuin vanhat niin sanotut jakojärjestelmät. Jos rahoitusmarkkinoilta saatava tuotto ylittää palkkasumman kasvun – kuten viimeisten vuosikymmenten aikana on ollut – on rahastointi taloudellisesti todella kannattavampaa eli tarjoaa halvemman tai suuremman eläkkeen kun jakojärjestelmä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Rahastoidut eläkkeet ovat tavallisesti niin sanottuja maksuperusteisia järjestelmiä, joissa yksilöt kantavat sijoitustoiminnan riskit eläkkeessään. Työnantajien maksamat eläkemaksuille sen sijaan on asetettu katto. Vanhoissa niin sanotuissa etuusperusteisissa jakojärjestelmissä koko järjestelmä, eli eläkkeiden maksajat yhdessä, kantoivat riskit kollektiivisesti eläkemaksun suuruudessa. Eläkkeet eivät muuttuneet sijoitustuottojen mukaan.
Rahastoidut eläkkeet eivät siis välttämättä tarkoita yhtään sen parempia eläkkeitä. Toisaalta rahastoivat järjestelmät voivat olla joskus ainoa vaihtoehto. Tämä johtuu sekä työnantajien silkasta haluttomuudesta maksaa työntekijöiden eläkkeitä että entisten eläkejärjestelmien valuvirheistä. Esimerkiksi amerikkalaiset autofirmat eivät tule koskaan selviämään vanhoista etuusperusteisista järjestelmistään, vaan monet niiden entisistä työntekijöistä tulevat jäämään eläkkeittä. Voidaan hyvin kysyä, onko lähtökohtaisesti katteeton eläkelupaus parempi kuin yksilöllisiin riskeihin perustuva eläke. Rahastoidut eläkkeet eivät ole riippuvaisia yksittäisistä firmoista, koska varat sijoitetaan ympäri maailman. Yksityiset rahastoidut eläkkeet tarjoavat myös useissa eri maissa työskenteleville ihmisille lähes ainoan keinon taata itselleen riittävä eläketurva.
Pelkkään eläkepolitiikkaan keskittyminen jättää huomiotta kolikon kääntöpuolen eli sijoitukset. Kaikki rahastoinnin edut perustuvat yksinkertaiseen oletukseen, että hyviä sijoitustuottoja on aina saatavilla ja että rahastojen synnyttämällä pääomalla voidaan tuottaa talouskasvua. Monille valtavirtaisen taloustieteen harjoittajille asia näyttäytyykin hyvin yksinkertaisena yhtälönä: mitä enemmän pääomaa, sitä enemmän yritystoimintaa ja tuotantoa. Tämä ei kuitenkaan vastaa finanssikriisien ja niin sanotun portfoliosijoittamisen hallitsemaa todellisuutta alkuunkaan. Niin sanotun kriittisen rahoitusteorian edustajat ovat osoittaneet, että pääoman lisääntyminen on aivan yhtä lailla aiheuttanut talouden pysyvää laskua, lamoja ja heilahteluita. Tälle on olemassa monia teoreettisia selityksiä.* Tiivistetysti voidaan sanoa, että lisääntyvä pääoma vain paisuttaa rahoitusmarkkinoita ilman riittävää reaalitaloudellista kasvua.
Institutionaalisten sijoittajien toiminnan näkökulmasta on tärkeintä huomata, että pääoman lisääntyminen nostaa sekä osakkeiden ja muiden arvopaperin arvoa että niiden tuottoihin kohdistuvia odotuksia. Mikäli sijoituskohteista ei ole saatavilla odotusten mukaisia tuottoja, ajautuvat pankit ja vakuutusyhtiöt ongelmiin ja eläkkeetkin jäävät helposti maksamatta. On kuitenkin huomattava, että sijoituskohteiden arvo nousee niin kauan, kun markkinoille tulee lisää pääomaa. Eläkkeiden rahastointi, pankkitoiminta ja vakuuttaminen voivat siis näyttää kannattavalta vain siksi, että kaikki muutkin alkavat rahastoida eläkkeitä ja harrastaa sijoitustoimintaa. Talouden riskialttius lisääntyy, koska pienikin muutos sijoittajien mielipiteissä voi laukaista liikkeelle ketjureaktion, jossa muutaman sijoituskohteen arvon alentuminen voi johtaa eläkerahastojen, vakuutusyhtiöiden ja pankkien ajautumiseen suuriin vaikeuksiin. Tässä tilanteessa paraskaan yksittäinen sijoittaja ei kykene välttymään tappioilta.
Maailmaa on hallinnut viime vuosina aiempaa enemmän finanssoitumiseksi kutsuttu ilmiö, jossa yhä useampia elämänalueita pyritään muotoilemaan rahoitusmaailman intressejä ja toimintatapoja vastaaviksi. Tämä on näkynyt myös maailmanpolitiikassa. Vielä 1990-luvulla uusliberaalien valtioiden talouspolitiikan avainsana oli hyvinvointivaltion rappeuttamista ja yritysten kaikenkattavaa tukemista tavoitellut ”kilpailukyky”, jonka avulla pyrittiin houkuttelemaan tuotantoa maahan. Nyt iskusana on vähitellen korvautunut toisenlaisella ajatuksella: miksi tuotantoa tarvitsisi edes houkutella omaan maahan, jos muualla tehdyt yritysvoitot voidaan siirtää sinne pelkän sijoitustoiminnan avulla? Tähän motiiviin liittyy monia jälkikolonialistisia kaikuja. Rikkaiden maiden sijaan enää vain kehittyvien maiden odotetaan tosissaan pitävän tuotantokustannukset alhaisina. Rikkaiden maiden maailmanpoliittiseksi avainajatuksesi on noussut kilpailukyvyn vaalimisen sijaan rikkaan Pohjoisen sijoittajien intressien ajaminen.
Rikkaat valtiot ovat omaksuneen ajatuksen valtioiden kovenevasta keskinäisestä kilpailusta – koska muut valtiot luovat niin sanottuja valtionrahastoja, joiden avulla ne voivat haalia yritysten tekemiä voittoja joka puolella maailmaa, ei kilvasta voida jättäytyä ulkopuolelle. Valtiot eivät kuitenkaan ole ymmärtäneet pääoman lisäämiseen liittyviä riskejä. Kilpailuun lähteminen tarkoittaa vain ja ainoastaan maailmantalouden riskien lisäämistä ja helposti katteettomaksi osoittautuvien lupausten tekemistä. Kilpailun ulkopuolelle jättäytyminen taas tarkoittaa maan kapitalistisen talousjärjestelmän näivettymistä. Nämä vaihtoehdot eivät näyttäydy kovinkaan kummoisilta.
On kuitenkin olemassa muita vaihtoehtoja. Yksi mahdollisuus on muuttaa suhtautumista sijoitustoimintaan. Kansainvälisen portfoliosijoittamisen, jossa sijoituksia hajautetaan eri kohteisiin ja eri alueille ottamatta liiemmin kantaa sijoituskohteiden toimintaan, sijaan voitaisiin aivan yhtä hyvin pyrkiä harjoittamaan suoraa tuottavien (mielellään ympäristön kannalta mahdollisimman suotuisten) reaalitaloudellisten investointien tekemistä. Samalla voitaisiin myös ottaa haltuun useita erilaisia yrityksiä ja käyttää niissä valtaa työläisten palkkojen parantamiseen, minkä avulla saadaan kohennettua talouden kysyntää. Institutionaalista pääomaa voitaisiin siis käyttää aidon talouskasvun tuottamiseen pelkkien voittojen siirtelyn sijaan. Tämä vaihtoehto sisältää toki monia riskejä. Jos toiminta ei ole aina kannattavaa (mikä on oletettavaa), näyttäytyy se pelkkänä riskinä jo olemassa oleville eläkejärjestelmille.
Mikäli haluamme päästä eroon korttitalon kasaamiskilpailusta, olisi puututtava rakennusmenetelmien sijaan syihin, joiden takia olemme näin absurdista kilpailusta riippuvaisia. Esimerkiksi verorahoitteisella globaalilla kansaneläkejärjestelmällä ja (korkeintaan osittain rahastoivilla) monikansallisilla julkisilla työeläkejärjestelmillä voidaan hyvin tehokkaasti vähentää tarvetta ongelmallisten eläkepääomien kasaamiselle. Julkisia palveluita lisäämällä taas voidaan tehokkaasti vähentää yksityisten vakuutusten tarvetta, ja aktiivista paikallista talouspolitiikkaa harjoittamalla vähennetään tarvetta haalia monikansallisilta yrityksiltä voittoja paikallistalouden pyörittämiseksi.
Uskon, että edustuksellisessa demokratiassa vain Heikin kaltaiset ihmiset, jotka siltarumpupolitikoinnin ja lyhyen aikavälin näennäisratkaisujen ajamisen näkevät asioista tämänkaltaisia ”isoja kuvia”, pystyvät viemään maailmaa kestävämpään suuntaan.
Ville-Pekka Sorsa, yliopistonlehtori (ma.), Helsingin yliopisto
* Teorioista löytyy hyvä yleiskatsaus teoksessa Toporowski, Jan (2005): Theories of Financial Disturbance. Cheltenham: Edward Elgar.
