Globaalikeynesiläiseen uusjakoon kuuluu ainakin rahoitusmarkkinoiden tiukka uudelleensääntely ja globaalit verot, joita ovat esimerkiksi rahoitustransaktioverot ja globaali kasvihuonepäästövero. Työntekijöiden oikeuksia ja järjestäytymistä on tuettava planetaarisessa mittakaavassa ja kaikille ihmisille on saatava kunnollinen peruskoulutus siten, että sen rahoitus nähdään osana tulojen globaalia uusjakoa. Tarvitaan myös valtioiden ja keskeisten kansainvälisten järjestöjen talouspolitiikkojen koordinaatiota sekä yksityisen ja julkisen kysynnän säätelyä ja ylläpitämistä yleismaailmallisesti. (Ilmestyy torstaina 19.5. Mika Rönkön toimittamassa ATTACin 10-vuotisjuhlapamfletissa Toisenlaisen maailman manifesti).
Yksi maailmanhistorian suurista käänteistä tapahtui 1970-luvun alkupuolella, kun presidentti Richard Nixon ja hänen hallintonsa päättivät luopua kullan ja dollarin kytkennästä. Pian Yhdysvaltain dollari päästettiin kellumaan ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyä purettiin. Globaali rahoitus nousi maailmantalouden keskiöön – aivan kuten ennen 1. maailmansotaa ja 1920-luvulla. Siitä alkaen monet uudet asiat ovat olleet paluuta menneisyyteen.
Termit uusliberalisaatio ja globalisaatio tulivat yleiseen käyttöön 1980-luvulla. Niiden avulla kuvattiin alati jatkuvia yhteiskunnallisia muutoksia ja niiden luonnetta. Valtioiden yritykset harjoittaa toisenlaista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa vaikuttivat epäonnistuvan yhä helpommin. Margaret Thatcher julisti: ”Ei ole mitään vaihtoehtoja!”. Monet uskoivat häntä.
Vaihtoehdoton tie näytti kuitenkin johtavan ongelmiin ja kriiseihin. Kun Aasian kriisi (1997-98) nousi medioiden pääotsikoihin, Le Monde Diplomatique –lehden päätoimittaja Ignacio Ramonet julkaisi artikkelin ”Riisukaa markkinat aseista!”. Hän sai myrskyn aikaan ehdottamalla veroparatiisien sulkemista, omaisuus-tulojen korkeaa verotusta ja maailmanlaajuista valuutanvaihtoveroa.
Tavoitteena oli rahoitusmarkkinoiden luoman turvattomuuden vähentäminen sekä tasa-arvon ja demokratian edellytysten parantaminen. Le Monde Diplomatique -lehden toimituksiin sateli laatikkokaupalla kirjeitä. Monet kyselivät, että mitä he voisivat tehdä? Kun ei muitakaan ehdotuksia ollut, niin Le Monde Diplomatiquen toimittajat panivat itse pystyyn ATTACin.
Jo toistakymmentä vuotta ATTAC on tehnyt töitä ja kamppaillut Ramonet’n ehdotusten toimeenpanemiseksi. Muitakin uudistusehdotuksia on ollut esille, tärkeimpänä niistä ehkä globaali velkasovittelumekanismi. Välillä ATTACin toiminnan painopiste on ollut viimeisimpien kehityskulkujen kritiikissä tai uusliberalisaation uusimpien kierrosten vastustamisessa. Välillä politiikan oma asialista on ollut paremmin esillä.
Kokonaisuuksien ja pidemmän aikavälin tavoitteiden hahmottelussa on kuitenkin ollut paljon parantamisen varaa. Ramonet’n artikkelin ideoista ei ole päästy eteenpäin.
Ramonet’s ideat ovat yleistettävissä: kyse ei ole mistään vähemmästä kuin uuden maailmanjärjestyksen perusteiden rakentamisesta. Vaikka ATTACin voi edelleen olla järkevää keskittyä konkreettisiin uudistuksiin ja jättää laajemmat visiot ja tarinat muiden eettis-poliittisten toimijoiden esitettäviksi, on silti tärkeä ymmärtää ne periaatteet, joita uudistusehdotuksiin sisältyy.
Valuutanvaihtovero on vain yksi – vaikkakin tärkeä – ehdotus. Tärkeää on pidemmän aikavälin kehitys ja uudistusten suunta. Lisäksi toimiva demokratia edellyttää, että intohimot, merkitykset ja suuret tarinat voidaan tuoda takaisin politiikan keskiöön.
Kyse on paljolti talousteoriasta. ATTACin ehdotukset nojaavat John Maynard Keynesin ja Michał Kaleckin talousteorioihin ja niiden uudempiin versioihin. Yhteenkietoutuneen maailmantalouden olosuhteissa näitä teorioita ei voida mielekkäästi soveltaa vain kansallisesti. Tarvitaan myös globaalia näkökulmaa.
Toisaalta kyse on myös demokratiasta. Yhteenkietoutuneessa maailmassa myöskään demokratiaa ei voi soveltaa vain kansallisesti. Poikkikansalliset ja globaalit realiteetit asettuvat yhä enenemmän niitä oletuksia vastaan, joiden mukaan päättäjät olisivat tilivelvollisia vain äänioikeutetuille kansalaisille ja joiden mukaan poliittisten päätösten vaikutukset pysyisivät territoriaalisten valtioiden rajojen sisäpuolella.
Vaikka kansallisen tai valuutta-alueiden autonomian lisääminen olisikin keskeinen tavoite, kuten se Ramonet’s ehdotuksissa on, aloitteet uusista institutionaalisista järjestelyistä viittaavat kokonaan toiseen suuntaan: kohti globaalia demokratiaa.
Kun nämä kaksi näkökohtaa laitetaan yhteen, niin tuloksena on visio demokraattisesta globaalikeynesiläisyydestä. Myöskään tätä visiota ei tarvitse ymmärtää muuksi kuin maailmanhistorian yhdeksi välivaiheeksi. Vision toteuttamisen merkitys on osin siinä, että se luo ja edesauttaa uusia tulevaisuuden mahdollisuuksia. Toisenlainen maailma on mahdollinen.
Globaalikeynesiläisyys
James Tobin piti itseään ”vanha-keynesiläisenä” taloustieteilijänä. Hän teki ehdotuksen kansainvälisestä valuutanvaihtoverosta vuonna 1972, samaan aikaan kun Bretton Woods -järjestelmä oli murtumassa. Tobinin ehdotus perustui Keynesin 1930-luvulla esittämään ideaan osakekauppaverosta. Tobin yleismaailmallisti Keynesin ehdotuksen. Valuutanvaihtovero on ennen kaikkea globalistinen vastaus 1970-luvulta alkaneeseen kehitykseen.
Tobinin mukaan valuutanvaihtovero on kuitenkin vain toiseksi paras ratkaisu. Maailman yhdentyminen olisi parempi vaihtoehto. Jos maailmassa olisi vain yksi maailmanvaluutta, ei valuutanvaihtoverolla olisi mitään käyttöä.
Kuten euron esimerkki on sittemmin osoittanut, on yhteisvaluutan rakentaminen monimutkainen ja vaativa projekti. Jotta projekti olisi toteuttamiskelpoinen, tarvitaan monia muitakin muutoksia. Myös poliittisten mahdollisuuksien näkökulmasta maailmanvaluutta on etäinen hanke. Sen aika voi tulla pikemminkin kuin uskomme, mutta ei yhtäkkiä ilman muita muutoksia.
Tobin korosti valtioiden talouspolitiikkojen koordinoinnin tärkeyttä. Koordinointiin kuuluisi ”pitkälle menevä ja [aiempaa] globaalimpi näkemys valtioiden yhteisvastuusta”. Itse asiassa Tobin varoitti, että nykyjärjestelmä voi luoda helposti todellisia tendenssejä yksipuolisille ”taloudellisiin itsenäisyyksiin tähtääville toimille, jotka on suunniteltu suojaamaan talouksia, tai ainakin niiden poliittisesti suosittuja sektoreita, kansainvälisten rahoitusshokkien vaikutuksilta”. Toisin sanoen järjestelmä voi luoda kriisejä, työttömyyttä ja muita ongelmia, jotka johtavat taloudellisen nationalismin nousuun.
Lääkkeeksi Tobin esitti valuutanvaihtoveroa, jonka tehtävänä on pienentää ja hidastaa maailmanlaajuisia rahoitusvirtoja, ja siten lisätä valtioiden raha- ja talouspoliittista autonomiaa. Tobin siis kannatti samanaikaisesti valtioiden autonomian lisäämistä ja globaalia yhteistoimintaa. Valuutanvaihtoveron periaatteet ovat tunnettuja, mutta miksi Tobin piti valtioiden kosmopoliittista yhteisvastuuta ja niiden talouspolitiikkojen koordinaatiota niin tärkeänä?
Taustalla on keynesiläinen talousteoria. 1930-luvun aikana Kalecki ja Keynes kehittivät teoriaa kysynnän kerroinvaikutuksesta. Tehokkaan kysynnän lisäys parantaa sitä astetta, millä tuotannon kokonaiskapasiteettia hyödynnetään. Investoinnit lisäävät kokonaiskapasiteettia, mutta samalla niillä on välittömiä kerrannaisvaikutuksia tuotannon tasoon. Myös yksityisen tai julkisen kysynnän lisäyksellä on kerrannaisvaikutuksia.
Jos esimerkiksi rakennetaan tehdas tai silta, niin se työllistää monia ja lisää raaka-aineiden ja välituotteiden kysyntää, mikä puolestaan lisää työllisyyttä ja monien muiden palveluiden ja hyödykkeiden kysyntää. Ja niin edelleen. Kapitalistisen markkinatalouden investointien ja kasvun dynamiikka on syklistä. Tiettyyn rajaan asti vallitsee kierre ylöspäin (nopean kasvun vaihe), mutta kun käänne tulee, niin samat mekanismit alkavat viedä päinvastaiseen suuntaan (taantumaan tai lamaan).
Kysyntää voidaan luoda tai pitää yllä myös julkisilla toimenpiteillä. Yksi keskeinen ongelma on kuitenkin se, että kansantaloudet eivät ole suljettuja vaan osa yhteenkietoutunutta maailmantaloutta. Mitä avoimempi yksittäinen ”kansantalous” on, sitä enemmän julkisten toimenpiteiden vaikutukset valuvat muualle. Tämä vähentää intoa keynesiläiseen talouspolitiikkaan.
Lisäksi jos valtioiden laajentava tai supistava talouspolitiikka on kovin eriaikaista, tai vielä pahempaa, jos ne yrittävät viedä talousongelmiaan muihin maihin, niin lopputulos voi olla monien tai kaikkien kannalta varsin huono. Tämä on se logiikka, jonka mukaan Tobin päätyi pitämään valtioiden talouspolitiikkojen koordinaatiota niin tärkeänä.
Tobin oli kuitenkin monella tapaa konservatiivinen ajattelija. Hänen institutionaalinen mielikuvituksensa ei yltänyt kovin pitkälle. Vaikka Tobin selvästi ajatteli asioita maailmantalouden kokonaisuuden näkökulmasta, ei hän kyennyt kuvittelemaan uusia globaaleja instituutioita. Jopa valuutanvaihtoveron hän olisi ollut valmis jättämään kansainväliselle valuuttarahastolle, IMF:lle.
Tobin ei ollut erityisen kiinnostunut veron tuottamista tuloista, eikä hänen mieleensä pälkähtänyt se mahdollisuus, että globaalien verojen avulla voitaisiin luoda maailmanlaajuista finanssipolitiikkaa.
Yksi keskeinen keynesiläinen idea on, että suhteellinen tasainen tulonjako on kokonaiskysynnän kannalta hyvä, koska vähempiosaiset kuluttavat suuremman osan tuloistaan (heidän rajakulutusalttiutensa on korkeampi). Monien maiden sisällä, samaten kuin globaalisti, ongelmana on suuri kuilu eri väestökerrosten tai, marxilaisemmin, luokkien välillä.
Globaalikeynesiläisestä näkökulmasta tavoitteena täytyy tällaisessa tilanteessa olla reaalipalkkojen ja tulojen nousu globaalissa etelässä, mikä samalla vähentää paineita palkkatason alentamiseen pohjoisessa ja laajentaa heidän markkinoitaan myös meidän tuotteillemme. Tämä ei voi toteutua ilman laajaa poliittista tukea ammattiyhdistysliikkeelle ja työvoiman järjestäytymiselle ympäri maapalloa. Työntekijöiden oikeuksista ja järjestäytymisestä voisi näin ollen tulla talouspolitiikan keskeinen tavoite.
Yleistettynä globaalikeynesiläisyys viittaa sellaiseen järjestelmään, jonka institutionaalisten yksityiskohtien luonnostelu on vasta pääsemässä kunnolla käyntiin ja joka kykenee hallitsemaan globaalia keskinäisriippuvuutta siten, että saavutetaan mahdollisimman korkea ja vakaa kasvu, työllisyys ja hyvinvointi kaikkialla yhtaikaa. Lisäksi 2000-luvun maailmassa keskinäisriippuvuuden hallinta edellyttää myös vihreiden näkökohtien ottamista huomioon.
Globaalikeynesiläinen uusjakoon kuuluu ainakin:
- rahoitusmarkkinoiden tiukka uudelleensääntely
- globaalit verot, joihin kuuluvat ainakin rahoitustransaktioverot ja globaali kasvihuonepäästövero
- työntekijöiden oikeuksien ja järjestäytymisen tukeminen planetaarisessa mittakaavassa
- kaikkien ihmisten kunnollinen peruskoulutus siten, että sen rahoitus nähdään osana tulojen globaalia uusjakoa
- valtioiden ja keskeisten kansainvälisten järjestöjen talouspolitiikkojen koordinaatio (esimerkiksi maailmanparlamentin kautta)
- yksityisen ja julkisen kysynnän säätely ja ylläpitäminen yleismaailmallisesti
Globaalikeynesiläisyys perustuu sellaiseen talousteoriaan, jonka näkökulmasta on olemassa yksi yhteenkietoutunut reaalitalous. Dynaamisen maailmantalouden sisällä vallitsee paitsi epätasaisia ja ristiriitaisia kehityskulkuja sekä suuria kehitys- ja eriarvoisuuskuiluja. Puuttumalla maailmantalouden ristiriitoihin ja eriarvoisuuksiin, ja luomalla uusia planetaarisia institutionaalisia järjestelyjä, tämä kokonaisuus voidaan saada toimimaan nykyistä järkevämmin, vakaammin, pitkäjänteisemmin ja oikeudenmukaisemmin. Maailmantalouden kokonaiskehityksen kannalta olennaista on tehokkaan kysynnän rakentuminen.
Globaali demokratia
Tobinin keskeisenä huolenaiheena oli valtioiden talouspoliittisen autonomian takaaminen. Hän ei kuitenkaan ajatellut asioita yksinomaan talousteorian ja talouspolitiikan näkökulmasta, vaan näki, että kyse on myös demokratiasta.
Kun kylmä sota päättyi, Tobin argumentoi, että ”oikeistolaisten ideologioiden väite, että lännen voitto kylmässä sodassa olisi ollut taloudellisen liberalismin voitto, on naurettava; se oli demokratian ja sekatalouksien voitto”. Vaikka Tobin ymmärsi demokratian arvon sinänsä, ei hän kuitenkaan ollut valmis ylettämään demokratian periaatteita kansallisvaltioita pidemmälle.
Tobinin argumentti demokratian ja valuutanvaihtoveron puolesta voidaan kuitenkin yleistää. Yleistettynä siitä tulee argumentti globaalin demokratian puolesta. Liian ”tehokkaat” globaalit rahoitusmarkkinat aiheuttavat ei-toivottavia seurauksia.
Tobinin ehdottaman veron perusideana on pienentää rahoitusmarkkinoiden kokoa, volyymia ja valtaa. Huoli tarpeettomista ja ei-toivottavista maailmanlaajuisista valtasuhteista on samalla argumentti globaalidemokraattisen vapautumisen puolesta.
Nykyiset institutionaaliset järjestelyt eivät ole sen enempää luonnollisia kuin välttämättömiäkään – tai missään mielessä edes erityisen tehokkaita. Päinvastoin, ne on rakennettu ideologisten virheoletusten varaan ja ne voidaan muuttaa, vaikka muuttaminen ei olisikaan poliittisesti helppoa.
Globaalista rahoituksesta on tullut vakiintunut osa globaaleja valtasuhteita. On olemassa hyviä perusteita muuttaa niitä demokraattisemmiksi. Valuutanvaihtoveron luominen voisi hyvin olla yksi osa sellaista eettis-poliittista vastausta, jossa vallitsevat hierarkkiset valtasuhteet avataan poliittiselle konfliktille ja muutokselle. Jotta tämä tavoite voisi toteutua johdonmukaisesti, pitää sekä keinojen että päämäärien olla demokraattisia.
Argumentti voidaan yleistää koskemaan kaikkia niitä alueita, missä myös globaalikeynesiläinen argumentti pätee. Kun prosessit ovat yhtyeenkietoutuneita, ja kun vallitsee perustavaa keskinäisriippuvuutta, syntyy myös valtasuhteita. Ei-välttämättömistä ja ei-toivottavista valtasuhteista voidaan vapautua demokratisoimalla hallintajärjestelmiä. Demokratisaatio voi tapahtua muuttamalla olemassa olevia järjestelmiä tai luomalla uusia.
Kohti korkeampia sivilisaation muotoja
Demokraattinen globaalikeynesiläisyys on tärkeä askel ihmiskunnan kehityksessä kohti korkeampia ymmärryksen ja sivilisaation muotoja. Tämä askel voi olla olennainen ihmiskunnan kehityksen kannalta siinäkin mielessä, että nykyjärjestelmän sisällä on monia siemeniä myös globaaliin katastrofiin: taloudelliseen, sotilaalliseen tai ekologiseen.
Demokraattinen globaalikeynesiläisyys auttaa ylittämään niitä globaalin poliittisen talouden ristiriitoja, jotka ovat myös ekologisten ja turvallisuusongelmien takana.
Demokraattinen globaalikeynesiläisyys ei silti ole, ei edes parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa, enempää kuin ihmiskunnan yksi kehitysvaihe. Sen toteuttaminen avaisi uuden vaiheen vallan ja kontrollin dialektiikassa.
Yksityinen pääoma on viime vuosikymmeninä voinut yhä helpommin paeta muualle kaikkia pyrkimyksiä verottaa ja säännellä, mutta näin ei olisi enää tulevaisuudessa. Tasaveroisemmassa valtatilanteessa esimerkiksi demokraattisen sosialismin projekti voisi kokea uuden nousun erilaisten kokeilujen muodossa eri yhteiskunnallisissa yhteyksissä.
Koska tulevaisuuden hallintajärjestelmän täytyy olla demokraattinen, niin sen sisällä täytyy olla moninaisia mielipiteitä ja visioita ja siten myös monia moniarvoinen kansalaisyhteiskunta ja monia poliittisia puolueita. ATTAC voisi edelleen olla yksi osa kansalaisyhteiskuntaa myös sen jälkeen kun valuutanvaihtovero ja muita uudistuksia on saatu toteutettua, mutta ehkä jossain uudessa muodossa?
Toisaalta tarvitaan myös puolueita. Globaalin solidaarisuuden puolue voisi ajaa planetaarista synteesiä sosialistien, liberaalien, globaalidemokraattien, ekologien ja mystikkojen ideoista tietoisena siitä, että mikään synteesi ei voi saada kaikkien kannatusta. Demokraattinen puolue voisi ajaa uusia yhteisplanetaarisia instituutioita ja samalla valmistautua toimimaan noiden instituutioiden sisällä.
Kaikki tämä olisi suuri harppaus ihmiskunnan epävarmalla matkalla sukupuuton partaalla olevasta apinalajista kohti yhä korkeampia eettis-poliittisen oppimisen tasoja ja ehkä laajenemista jopa tähtienväliseksi sivilisaatioksi. Riippumatta miten käy, tiedämme että tulevaisuus on avoin. Toisenlainen maailma ei ole vain mahdollinen – se on väistämätön.
Lähteitä ja lisäaineistoa:
Galbraith, James K. & Kum, Hyunsub (2003): “Inequality and Economic Growth: A Global View Based on Measures of Pay”, CESifo Economic Studies, 49(4), ss.527-556.
Galbraith, James (2007): “Global Inequality and Global Macroeconomics”, Journal of Policy Modeling, 29(4), ss.587-607
Hein, Eckhard & Truger, Achim (2010): “Finance-Dominated Capitalism in Crisis – the Case for a Global Keynesian New Deal”, Institute for Political Economy Berlin, Working Paper No.6/2010, saatavilla osoitteessa http://mpra.ub.uni-muenchen.de/21175/ (ladattu 10.5.2011.
Köhler, Gernot (1999): “What Is Global Keynesianism?”, School of Computing and Information Management, Sheridan College, Kanada, saatavilla osoitteessa http://wsarch.ucr.edu/archive/papers/kohler/kohler2.htm (ladattu 10.5.2011).
Lavoie, Marc (2009): An Introduction to Post-Keynesian Economics, Palgrave MacMillan: Lontoo.
Patomäki, Heikki (1999): Tobinin vero ja sen toteutus. Kohti oikeudenmukaisempaa ja demokraattisempaa globaalia taloutta, Like: Helsinki.
Patomäki, Heikki & Teivainen, Teivo (2003): Globaali demokratia, Gaudeamus: Helsinki.
Patomäki, Heikki (2008): The Political Economy of Global Security. War, Future Crises and Changes in Global Governance, Routledge: London.
Tobin, James (1974): The New Economics One Decade Older. The Eliot Janeway Lectures in Honour of Joseph Schumpeter, Princeton University Press: Princeton.
Tobin, James (1978): “A Proposal for International Monetary Reform”, The Eastern Economic Journal, 4(3-4), ss.153-159.
