Eduskunnan valtiovarainvaliokunta on pyytänyt minua asiantuntijana kuultavaksi kokoukseensa, joka pidetään tänään perjantaina 30.11.2012 klo 11.30. Alla kirjoittamani lausunto ”hallituksen esityksestä eduskunnalle talous- ja rahaliiton vakaudesta jne” (itse esitys löytyy täältä: http://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/he+155/2012). Luonnostelen siinä vaihtoehtoista näkemystä julkisen talouden ja demokratian tulevaisuudesta.
Sopimus talousunionin vahvistamisesta – jota voi kutsua myös rahoituspoliittiseksi- tai budjettikurisopimukseksi – allekirjoitettiin Brysselissä maaliskuun toisena päivänä 2012. Samana päivänä sopimuksesta keskusteltiin myös eduskunnan valtiovarainvaliokunnassa.
Lausunnossani 2.3.2012 (https://patomaki.fi/?p=459) käsittelin sopimusluonnosta neljältä kannalta. Koska sopimuksen perustelu nojaa yhteen mahdolliseen tulkintaan velkakriisin syistä, aloitin arvioimalla tuota laajemmassa katsannossa varsin kiistanalaista tulkintaa. Toiseksi tarkastelin sopimuksen tosiasiallisia taloudellisia vaikutuksia, jotka eivät todennäköisesti ole (pelkästään) aiotun kaltaisia. Kolmanneksi pohdin sopimuksen laillista perustaa ja sen vaikutuksia laillisuusperiaatteen kannalta, kiinnittäen erityisesti huomiota sen poikkeustilaluonteeseen ja muuttumattomuuteen. Viimein erittelin sopimusta demokratian kannalta, todeten sen olevan osa prosessia, jossa demokraattisen politiikan ala kaventuu.
Nyt marras-joulukuussa 2012 kyse on sopimusvelvoitteiden viemisestä Suomen lainsäädäntöön. Tarkoituksenmukaisinta olisi tietysti keskustella ensisijaisesti siitä, miten lakiin vieminen on ehdotettu toteuttavaksi ja miten jäsenvaltioiden budjettikuri aiotaan käytännössä toteuttaa. Ensin kuitenkin erittelen yleisellä tasolla hallituksen esityksessä toistuvasti nousevaa problematiikkaa, joka koskee julkisen talouden kokoa ja kestävyyttä sekä hyväksyttäviä alijäämiä.
Toisessa osassa jälkeen kommentoin budjettisuunnittelun, keskipitkän aikavälin rahoitustavoitteiden ja julkisen talouden kestävyyden kannalta keskeistä kysymystä siitä, miten tulevaisuutta voidaan järkiperäisesti ennakoida (talousennusteiden käyttö on keskeinen osa ”ennaltaehkäiseviä” että ”korjaavia” vakausmekanismeja). Loppupäätelmissä sivuan hallituksen tulkintaa demokratiasta, täysivaltaisuudesta ja perustuslaillisuudesta. Lakitulkinnoilla on merkitystä myös jälki-kansallisissa yhteyksissä, ei vähiten Euroopan unionissa.
Alijäämistä, velkaantumisesta ja julkisen talouden järkevästä koosta
Yleisesti on tiedossa, että Maastrichtin sopimuksen konvergenssikriteereillä ei ole mitään erityistä talousteoreettista tai muuta perustaa. Lukupari 3 / 60 on mielivaltainen. Näiden lukujen valinta perustui 1990-luvulla lähinnä siihen, että 60%:n velkaantumisaste oli lähellä silloista eurooppalaista keskiarvoa. Ajatuksena lienee ollut lisäksi, että jos velkaantuminen aiotaan pysäyttää, myös vuotuisia alijäämiä pitää rajoittaa. Tiukempi rajoittaminen olisi kuitenkin estänyt järkevän suhdannepolitiikan. Velkamäärän kestävyys riippuu kuitenkin olennaisella tavalla institutionaalisista järjestelyistä. Yhdysvaltain julkinen velka on yli 100%:a BKT:sta ja Japanin yli 200%:a, eikä kummassakaan maassa ole akuuttia velkakriisiä.[1]
Euroopan unionin valinta on tämä: pidetäänkö kiinni heti alkuunsa epäonnistuneeksi osoittautuneesta EMU-suunnitelmasta vai rakennetaanko sellaista poliittista yhteisöä ja yhteistä valtiota, joka kykenee korjaamaan EMU:n valuviat? Tämänhetkinen valinta näyttää selvältä. Budjettikurisopimuksessa 60% rajasta tehdään absoluuttinen tavoite – tämän yli velkaantuneiden jäsenmaiden pitää alkaa maksaa velkojaan pois – ja vuotuista alijäämärajaa kiristetään merkittävästi (0,5% useimmille ja 1% vain vähän velkaantuneille maille, joskin hetkittäinen poikkeaminen on mahdollista luonnonkatastrofin tai merkittävän taantuman vuoksi). Alhaisen talouskasvun olosuhteissa nämä linjaukset tarkoittavat väistämättä deflationaarista talouspolitiikkaa, mikä edelleen heikentää kasvua ja siten valtioiden tosiasiallista keskipitkän aikavälin velanmaksukykyä. Onkin todennäköistä, että tämän ansiosta ”degrowth”-liikkeen yksi tavoite toteutuu.
Mitä voidaan yleisesti sanoa velkaantumisen ja talouskehityksen suhteesta? Julkinen velkaantuminen on aina vain osa kokonaisvelkaa. Yksityisen velan osuus on tavanmukaisesti paljon suurempi. Finanssialisaatiokehityksessä erityisesti rahoitussektorin velka lisääntyy nopeasti. Ennen talouskuplien romahtamista kokonaisvelka saattaa nousta satoihin prosesseihin BKT:sta (Suomessa ennen 1990-luvun suurta lamaa 250% BKT:sta, USA:ssa ennen globaalia rahoitusmarkkinakriisiä 350% BKT:sta). Kun rakennelma romahtaa, osa velasta päätyy julkiseksi velaksi. EU:n rahoitussopimuksessa yksityistä velkaantumista ei edes pyritä sääntelemään tai purkamaan. Ongelmaksi nähdään vain julkinen velka.
Taustalla on huoli julkisen talouden kasvusta muun talouden kustannuksella. Suomessa jo kohtuullisen kauan käytössä ollut budjettikehysmenettely näyttäytyy tässä valossa esimerkillisenä. ”Kehysmenettelyn ja siihen pohjautuvien menosääntöjen tavoitteena on julkisen talouden tasapainotilan hallinnan parantaminen.” ”Valtion viimekätinen vastuu koko julkisen talouden vakaudesta ja kestävyydestä heijastuu myös EU-lainsäädäntöön perustuvaan vuosittaiseen Suomen vakausohjelmaan, jonka valtioneuvosto hyväksyy.” Näiden pyrkimysten toteuttaminen kehysmenettelyn kautta nauttii kansainvälisten järjestöjen suosiota:
”Kansainvälisten organisaatioiden, kuten Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD), EU:n, IMF:n ja luottoluokituslaitosten, arviot Suomen valtiontalouden kehysjärjestelmästä ovat olleet pääsääntöisesti positiivisia. Myös kansalliset, muun muassa Suomen Pankin ja valtiontalouden tarkastusviraston arviot ovat olleet pääsääntöisesti myönteisiä. Arvioinneissa on korostettu järjestelmän merkitystä valtion menojen kasvun hillinnässä.” [Kursiivi HP]
Kompleksisessa, monimutkaiseen työnjakoon perustuvassa markkinataloudessa, jossa moniuomaiset ja kerta toisensa jälkeen jakautuvat raha-, hyödyke- ja palveluvirrat kulkevat jatkuvasti läpi yhteiskunnan eri yhteen kietoutuneiden elementtien, yksityisen ja julkisen toiminnan osuuksien määrittäminen on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen asia. Näiden välinen ero määritellään laeissa ja asetuksissa, mutta lakeja voidaan tulkita ja soveltaa eri tavoin. Käytännössä ero riippuu myös hallinnollisista ja tilinpidollisista luokitteluista ja niiden politiikasta.
Jos asiaa katsotaan yksipuolisesti julkisten budjettien koon näkökulmasta, näyttäisi, että julkinen talous on yli puolet koko taloudesta. Kuntien ja valtion palveluksessa on kuitenkin ehkä vain neljännes työvoimasta. Epäsuhta selittyy paljolti sillä, että julkisten budjettien kautta kiertää merkittävä määrä rahaa, joka kuitenkin käytetään yksityisesti. Lisäksi julkisyhteisöt ja esimerkiksi erilaiset rahastot voivat monissa suhteissa toimia – tai voivat olla asetettuja toimimaan – kilpailullisten markkinaperiaatteiden logiikan mukaan. Yhdessä ne muodostavat enemmän tai vähemmän hajautetun osajärjestelmän. Yksityiset, voittoa tavoittelevat yhtiöt voivat puolestaan olla riippuvaisia – paitsi julkisesti tuotetuista perusrakenteista niin – julkistalouden tuesta ja sen luomasta kysynnästä.
Näissä olosuhteissa on karkea ja monin tavoin myös harhaanjohtava oletus, että esimerkiksi Suomessa ”julkinen sektori” olisi tällä hetkellä yli 50%:a taloudesta. Jos nykyasetelma ekstrapoloitaisiin tulevaisuuteen, niin tilanteessa, jossa julkiset budjetit olisivat yhteensä 100%:a taloudesta, yli puolet työvoimasta olisi edelleen töissä yksityisellä puolella. Ns. makrotalousteorian kansataloudellisessa tilinpitoyhtälössä pätee: kokonaiskysyntä = yksityinen kulutus + julkinen kulutus + investoinnit + vienti – tuonti. Tämän yhtälön mukaan vaikuttaisi, että yksityisen ja julkisen summa on nolla, olettaen viennin ja tuonnin tasapainon ja että myös investoinnit jakaantuvat selkeään yksityisen ja julkiseen osaan. Julkisen puolen kautta kiertävät tulonsiirrot ovat kuitenkin tässä yhtälössä osa yksityistä puolta.
Julkisen talouden kokoa on siis helppo liioitella tilastoja sopivasti käyttämällä. Samalla on aivan liian helppo ajatella julkista ja yksityistä jonkinlaisina tarkkaan rajattuina ja erillisinä ”säiliöinä”, jotka yhteensä täyttävät tietyn rajallisen tilan. Virtauksen ja kierron metaforat – jotka tiettyyn rajaan asti voidaan ymmärtää myös ikään kuin aineen ja energian virtauksia organismissa – antaa paremman kuvan 2000-luvun alun poliittisesta taloudesta, varsinkin jos muistetaan, (i) että talouden virroilla ja kierroilla on taipumusta kulkea koko yhteenkietoutuneen maailmantalouden läpi eikä pysyä pelkästään yhden valtion kontrolloiman alueen sisällä, ja (ii) että julkinen tarkoittaa myös Euroopan unionia ja globaalia hallintaa.
Joka tapauksessa poliittisen talouden evolutionaarisen – siis kokeiluun, oppimiseen ja valikoitumiseen perustuvan – kehityksen tuloksena yhä suurempi osa näistä virroista ja kiertokuluista näyttää tapahtuvan julkisen kautta. Keskitetysti johdetut ideologiset yritykset taistella tätä kehitystä vastaan kääntyvät helposti omia tarkoitusperiään vastaan. Jos julkisyhteisö on hyvin toimiva oikeudellinen muoto funktionaalisilla alueilla X; jos ’julkiseen’ kuuluvat periaatteet ja käytännöt ovat tehokkaampia ja/tai oikeudenmukaisempia ja/tai demokraattisempia kuin yksityisen voittoa tavoittelevan toiminnan periaatteet (alueilla X tai yleisesti); ja jos tuottava toiminta ja työllistyminen laajenee yhteiskunnan kehityksen myötä luontaisimmin alueilla X; ei ole järkevää yrittää keinotekoisesti rajoittaa ’julkisen’ roolia tai sen kasvua talouden virtauksissa ja kiertokuluissa. Toisaalta yksityisillä yrityksilläkin voi olla monia oikeudellisia muotoja. Lisäksi ne voi olla järjestetty hierarkkisesti ja byrokraattisesti tai niissä voidaan soveltaa julkis-demokraattisia periaatteita (esim. osallistavan korporatismin tai demokraattisen yhdistyksen periaatteita voidaan systemaattisesti hyödyntää yritysten toiminnan suunnittelussa ja operatiivisessa päätöksenteossa).
Vastaavalla tavalla myös puhe huoltosuhteesta ja kestävyysvajeesta sortuu helposti perusteettomiin yksinkertaistuksiin. Vanhenemisella on ainakin nykyteknologialla edelleen kiinteä katto ja ellei itse vanhenemista pystytä hidastamaan, keskimääräinen eliniän odote ei voi jatkaa kasvuaan. Se kuinka monta ihmistä yksi työllinen voi työllään elättää riippuu suoraan työn tuottavuudesta, jolla on taipumusta kasvaa. Jos työn tuottavuus kasvaa reipasta 2-3%:n vauhtia, huoltosuhde voi vaikka kaksinkertaistua aina 30 vuoden välein ilman että tilanteen tarvitsee lainkaan huonontua nykyisestä. Hitaalla yhden prosentin kasvullakin huoltosuhteella on varaa huonontua kymmeniä prosentteja 30 vuodessa.
Lisäksi seuraavien vuosikymmenten aikana työllisistä ei ole pulaa, jos Suomi haluaa toivottaa tervetulleeksi merkittäviä määriä muualta tulevia ihmisiä ja kykenee integroimaan heidät osaksi aktiivista työväestöä. Maapallon väkiluku kasvaa vielä noin kahdella miljardilla seuraavan 30 vuoden aikana. Lähitulevaisuudessa enemmistö maapallon ihmisistä on nuoria. Mekaaniset huoltosuhde-ekstrapolaatiot tämänhetkisen maakohtaisen kehityksen ja poliittisen tilanteen valossa ovat vain pieni osa totuudesta, eikä niitä voi sellaisenaan käyttää päätöksenteon perustana – perustuslain tulkinnasta puhumattakaan.
Miten tulevaisuutta voidaan järkiperäisesti ennakoida? Huomioita talousennusteiden käytöstä budjettikurisopimuksen toimeenpanossa
EU:n pyrkimyksissä luoda tiukempaa budjettikuria on mukana sekä ”ennaltaehkäiseviä” että ”korjaavia” mekanismeja. Molemmat nojaavat pitkälti ennusteisiin, joita ilman suunnittelua on vaikea harjoittaa ja korjauksia tehdä. Esim. ns. six-packiin kuuluvan budjettikehysdirektiivin mukaan:
”[Kansallisia] ennusteita on arvioitava säännöllisesti, puolueettomasti ja kattavasti objektiivisin perustein, jotta voidaan taata ennusteiden riittävä laadunvarmistus ja välttää mahdolliset vääristymät. Jäsenvaltioiden on myös täsmennettävä, mikä instituutio on vastuussa makrotalouden ja julkisen talouden ennusteiden tuottamisesta, sekä julkistettava ennusteiden perusteena olevat menetelmät ja oletukset.”
Toisaalta budjettikurisopimuksessa alijäämän viitearvon ylittymistä pidetään väliaikaisena silloin, jos komission ennusteet osoittavat, että alijäämä ei enää ylitä viitearvoa epätavallisen tapahtuman tai vakavan taloudellisen taantuman päätyttyä. Voidaan siis päätellä, että lähtökohtana on, että on monia erilaisia ennusteita, joista jotkut voivat olla objektiivisempia kuin toiset, ja että viime kädessä (ainakin tietyissä asiayhteyksissä) komission ennuste ratkaisee.
Kokonaistaloudellisista ennusteista, joita monet tutkimuslaitokset ja valtioelimet jatkuvasti tuottavat, tiedetään kaksi asiaa. Yhtäältä ennusteiden välillä on eroja, jotka johtuvat ainakin osin näkökulmaeroista. Yksi talousteoria ja eettis-poliittinen katsantokanta suosii toimenpiteitä Ti ja uskoo niihin, toinen puolestaan suosii toimenpiteitä Tk, ja katsoo niiden toimivan paremmin.
Ennusteiden ”optimistisuus” riippuu osin siitä, mihin suuntaan kehitys näyttää olevan menossa suhteessa tausteorioihin ja normatiivisiin pyrkimyksiin. Monilla ennusteilla pyritään lisäksi vaikuttamaan toimijoiden uskomuksiin, luottamukseen ja tulevaisuusodotuksiin, mikä myös suuntaa niitä ja asettaa lisärajoituksia sille, mitä voidaan julkisesti sanoa. Toisin sanoen yhtä objektiivista tulevaisuuden arviointiperustaa ei ole, ei vaikka järkiperäinen, evidenssiin perustuva argumentaatio eri taustateorioiden välillä onkin mahdollinen ja toivottava asia.
Toisaalta eroista huolimatta talousennusteilla on myös taipumusta samanlaistua tiettyjen vaihteluvälien sisällä (luottamusindikaattorit ja kuluttajabarometrit vaikuttavat osaltaan tähän, sillä kaikki hyödyntävät niitä ja usein ne näyttävät suuntaa paremmin kuin ”kausaaliset” mallit). Osin tästä konvergoitumisesta johtuen kaikilla ennusteilla on taipumusta epäonnistua kohtuullisen systemaattisesti aina kun on kyse pidemmästä kuin 6-12kk aikavälistä. Jo seuraavan vuoden BKT-kasvun ennakointi on vaikeaa. 1-2%:n heitto on sääntö pikemminkin kuin poikkeus. Kukin tutkimuslaitos tai valtioelin voi saada ennusteensa näyttämään oikeansuuntaisilta korjaamalla niitä jatkuvasti reaaliajassa ja julkaisemalla tarkistuksia muutamien viikkojen tai kuukausien välein, mutta se ei auta julkistaloudellisten suunnitelmien tekemisessä.
Keskipitkän aikavälin – mitä sillä sitten tarkkaan ottaen tarkoitetaan, joka tapauksessa useampia vuosia – tarkkoja ja osuvia ennusteita ei yksinkertaisesti ole. Tämä pätee aivan erityisesti kehityskulkuihin joihin liittyy selviä muutoksia suhteessa lähimenneisyyden tilanteeseen ja trendiin. Ainakaan ekonometriset mallit eivät kykene sellaisia tarkkoja ja osuvia ennusteita tuottamaan.
Yhteiskunta on avoin järjestelmä, jossa ei vallitse sellaisia yksinkertaisia lakeja tai säännönmukaisuuksia, joiden mukaan tulevaisuutta voitaisiin objektiivisesti ennustaa. Moninaiset geo-historialliset prosessit ja mekanismit vaikuttavat suhteellisen avoimissa järjestelmissä, joskus kumoten toistensa vaikutuksen, joskus vahvistaen niitä, joskus muuttaen niiden muotoa tai sisältöä. Mukaan mahtuu niin homeostaattisia ja negatiivisia kuin itseään vahvistavia positiivisia palautekytkentöjä, joista monet luonteeltaan ei-lineaarisia (”kaoottisia”).
Tulevaisuuden mahdollisuuksia ja niiden todennäköisyyttä voidaan analysoida, mutta skenaarioihin mahdollisista tulevaisuuksista täytyy kuulua myös ne kehityskulut, jotka ovat (ainakin osin) sisäsyntyisiä tai itse tuotettuja, mukaan lukien tulevaisuus-ennakointien kautta. Tällä on kauaskantoisia seurauksia sen kannalta, miten tulevaisuuden ennakointia käytetään nykyisyyden tuottamisessa.
Ensinnäkin refeksiivisessä demokratiassa tulevaisuus-ennakointien täytyy ymmärtää olevan osa demokraattista politiikkaa. Poliittisen talouden asiantuntijoiden rooli on vain konsultatiivinen. Tulevaisuutta koskevan konsultoinnin täytyy aina tapahtua moniarvoiselta pohjalta. Millekään yhdelle (teknokraattiselle) tutkimuslaitokselle tai elimelle – esimerkiksi EU-komissiolle –- ei saa antaa yksinoikeutta tai viime käden auktoriteettia ennakointeihin.
Toiseksi ennakoinneista täytyy kantaa myös eettis-poliittinen vastuu. Mitä suurempi tietämättömyytemme toiminnan seurauksista, ja mitä pienempi luottamuksemme todennäköisyysarvioihimme, sitä suurempi paino pitää antaa oman toiminnan mahdollisten haitallisten (kerrannais)vaikutusten minimoimiselle. Esimerkiksi tietämättömyyteen perustuvat rajut säästö- ja yksityistämispaketit, jotka johtavat laajojen kansanosien kurjistumiseen ja syrjäytymiseen, eivät voi olla oikeutettuja. Tällaiset paketit ovat sitäkin vähemmän perusteltuja, jos niiden samalla tiedetään johtavan taannehtivaan tai patologiseen oppimiseen. Kreikassa ”kultaisen aamunkoiton” nimellä tunnetut fasistijoukot jo hallitsevat kaupunkien monia asuinalueita, tuhoten ja ryöstäen ulkomaalaisten omaisuutta.
Kolmanneksi on tärkeätä ymmärtää, mitä yhteiskunnallisia seurauksia refleksiivisten ennakointien systemaattisella käyttämisellä järjestelmien itsesääntelyssä ja ohjaamisessa on. Nykyisyyden suhde tulevaisuuteen muuttuu. Yhteiskuntatieteet ovat osa tätä muutosta yhteiskunnallisten järjestelmien refleksiivisen itsesääntelyn kautta, mutta muutos koskee kaikkia kansalaisia.
Voimme puhua refeksiivisestä itse-sääntelystä kun tietoa (siis paremmin tai huonommin perusteltuja käsityksiä) yhteiskunnallisten järjestelmien toiminnasta sovelletaan rekursiivisesti järjestelmien muokkaamiseen, joko niin, että voidaan välttää ei-toivottuja tai tuottaa toivottuja seurauksia. Tällainen itsesääntely edesauttaa kollektiivista itsensä kehittämistä, mutta samalla se tekee ennakointien refleksiivisyydestä julkista ja läpinäkyvää. Tämän pitäisi kannustaa siirtymään ”varmoista” ennusteista kohti skenaarioita monista mahdollisista tulevaisuuksista ja avaamaan normatiivisen keskustelun niiden hyvistä ja huonoista puolista. Teemme valintoja mahdollisten tulevaisuuksien välillä.
Tulevaisuus ei enää vain tapahdu, eikä se ole enää jotakin johon on vain pakko sopeutua. Tulevaisuudesta tulee yhä enemmän jotakin, mitä toimijat itse tekevät siitä. Toisin sanoen refleksiivinen itse-sääntely lisää asteittain vapauttamme määrätä omasta kohtalostamme itse. Samalla ajallisen olemisemme tapa muuttuu. Yhä laajemmin aletaan ymmärtää, että tulevaisuus-orientoitunu refleksiivinen itse-sääntely voi puuttua rekursiivisesti myös niihin ehtoihin, jotka konstituoivat ja määräävät inhimillisen vapauden aluetta. Pyrkimyksenä ei siis pitäisi olla välttämättömän sopeutumisen nimissä luoda järjestelyjä, jossa kaikki vaihtoehdot on mahdollisimman pitkälti suljettu pois, vaan oppia punnitsemaan eri avoimia vaihtoehtoja normatiiviselta kannalta ja vaikuttamaan niihin ehtoihin, jotka määrittelevät, mikä on avoinna olevien vaihtoehtojen kirjo.
Loppuyhteenveto: huomioita budjettikurisopimuksen merkityksestä laillisuusperiaatteen ja demokratian tulevaisuuden kannalta
Rahoituspoliittinen sopimus on tarkoitus viedä Suomen lakiin normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Tätä perustellaan useilla eri näkökohdilla. Yksi esille tuotu näkökohta on, että ikärakenteen ja huoltosuhteen kehitys pakottaa joka tapauksessa noudattamaan sopimuksen määräämää talouspolitiikkaa. Koska vaihtoehtoja ei oikeasti ole, perustuslakiakaan ei voida rikkoa. Laki on turha, jos toisin ei voi toimia. Yhtäältä tämä tietysti herättää kysymyksen, että mihin lakia sitten ylipäänsä tarvitaan? Toisaalta inhimillisen vapauden ja yhteiskunnallisten järjestelmien refleksiivisen itse-sääntelyn näkökulmasta perustelu on varsin huolestuttava. Vapauden lisäämisen sijasta sitä pyritään rajoittamaan olettaen, että meillä on varma ennuste tulevaisuudesta, joka on jo määräytynyt.
Samasta pyrkimyksestä rajoittaa ja kaventaa demokraattista vapautta puhuu myös hallituksen esityksessä käyty keskustelu eduskunnan täysivaltaisuudesta. Esityksessä todetaan avoimesti ja rehellisesti, että komission (samoin kuin tuomioistuimen, neuvoston ja muiden jäsenmaiden) valta yli kansallisten budjettien ei koske vain määriä vaan myös budjettien sisältöä. Tavoitteena on kohentaa kasvua ja budjetteja kilpailukyvyn parantamisen avulla. Erityisesti vuonna 2011 hyväksytty Euro Plus-sopimus määrittelee, mitä ”kilpailukyvyllä” tarkoitetaan.[2] Sopimukseen kirjatusta ristiriidasta kuitenkin vaietaan. Sopimuksessa todetaan, että ”tässä korjausmekanismissa on kunnioitettava täysin kansallisten parlamenttien oikeuksia”. Mutta ”korjausmekanismi” itsessään tarkoittaa, että luodaan eduskunnan ulkopuolinen auktoriteetti, jolla on paitsi oikeus rajoittaa lainanottoa niin myös määrätä budjetin sisällöstä.
Hallituksen esityksessä perustuslaillinen ”täysivaltaisuus” kaventuu näin tarkoittamaan pelkästään sitä miten välttämätön sopeutus toteutetaan annettujen parametrien puitteissa. Sopimus ei luo Euroopan unioniin vastaavia demokraattisia menettelytapoja, vaan päinvastoin asettaa automaattisia mekanismeja ja tekniseen tietoon perustuvia auktoriteetteja, joiden tehtävänä on sopeuttaa jäsenvaltiot välttämättömyyksiin ja tehdä niistä ”kilpailukykyisiä”.
Viimein budjettikurisopimuksen toteuttamiseen näyttäisi liittyvän ristiriita – tai ainakin olennainen jännite – myös laillisuusperiaatteen kannalta. Julkilausuttuna tavoitteena on vahvistaa ja tiukentaa olemassa olevia sääntöjä, normeja ja periaatteita, osin koska aiempia ei ole monien mielestä noudatettu kunnolla. Kuitenkin jos tulevaisuuden päättäjät tulkitsevat EU-sopimuksia ja -lakeja yhtä joustavasti kuin ministerit ja kansanedustajat Suomessa ja muissa EU-maissa nyt omaa perustuslakiaan, niin mikä voi EU-sopimusten ja lakien tulevaisuus olla? Riittääkö sopivan tarkoituksenmukainen tulkinta tai joku lause, jossa vedotaan esim. parlamenttien oikeuksiin, kumoamaan budjettikurisopimuksen sisällön?
Kuten ajatusjärjestelmien historioitsija Michel Foucault on todennut, toimijat kyllä tietävät aina jonkin kuvauksen mukaan mitä he ovat tekemässä, mutta samalla he eivät useinkaan ymmärrä (kaikkea sitä) mitä se mitä he tekevät saa aikaan.
[1] Se, että mikään tietty velkataso ei sinänsä aiheuta vakavia ongelmia tai kriisiä, ei tarkoita, että julkisen talouden velkaantuminen olisi ongelmaton asia. Valtion velkaantuminen muille kuin omalle keskuspankille sitoo käsiä tulevaisuudessa ja luo riskejä – eikä keskuspankkirahoitustakaan voi harjoittaa kuin tiettyjen ehtojen vallitessa. Esimerkiksi Keynes kannatti tuottavia julkisia töitä ja investointeja työllisyyden parantamiseksi, ja tietyissä olosuhteissa näitä on hänen mielestään järkevää rahoittaa velaksi (minkä investointien tuotto voisi aikanaan korvata, tietenkin käyttötarkoituksesta ja olosuhteista riippuen), mutta omana aikanaan Keynes neuvoi useammin pitämään tavallisen käyttöbudjetin tasapainossa ja joskus jopa ylijäämäisenä inflaation estämiseksi.
[2] Vakiintuneeseen tulkintaan ”kilpailukyvyn” edellytyksistä kuuluu sisäinen devalvaatio ja yksityisten kilpailullisten markkinoiden alan laajentaminen (esim. yksityistämällä). Kuitenkin jos monet maat pyrkivät parantamaan hintakilpailukykyään pitämällä palkkakehityksen kurissa (niin sanotun sisäisen devalvaation keinoin), jokaisen maan mahdollisuudet parantaa kasvuaan lisäämällä vientiään muihin maihin huononevat. Myöskään yksityistämisen tehokkuuseduista ei ole mitään systemaattista tutkimuksellista näyttöä. Päinvastoin, esimerkiksi yksityistetyt palvelut maksavat usein enemmän johtuen korkeammista rahoituskustannuksista, sopimusten hallinnointikuluista, ja suurista voittomarginaaleista (näitä yksityiset yritykset yrittävät kompensoida alentamalla työntekijöiden palkkoja ja etuja). Tutkimusten perusteella tiedetään myös, että kilpailullinen homo oeconomicus –logiikka murentaa yhteistoiminnan perustaa ja vähentää työntekijöiden motivaatiota.
