Kanniainen toistaa poleemisessa kirjoituksessaan valtavirtataloustieteen tyypillistä retoriikkaa, jonka mukaan uusklassinen oppikirjataloustiede on saavuttanut objektiivisen ja absoluuttisen totuuden ja voi siksi sulkea kaikki eri mieltä olevat keskustelun ulkopuolelle. Taloustiede on demokraattisen vapauden antiteesi.
Olemme Vesa Kanniaisen kanssa debatoineet talouspolitiikasta ja talousteoriasta monenmoisissa julkisissa tilanteissa, niin tiedekuntaneuvostossa ja yliopistolla järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa kuin radio-ohjelmissa ja eduskunnan valtiovarainvaliokunnassakin. On myös ilahduttavaa, että Kanniainen on nähnyt vaivaa lukeakseen uusimman kirjani Eurokriisin anatomia ja kirjoittaakseen lukemiskokemustensa pohjalta pitkän vuodatuksen, vaikka sitä ei oikein voi luonnehtia kirja-arvioksi (saatavilla osoitteessa http://www.libera.fi/analyysi/patomaki-ideologisella-ristiretkella/).
Kanniainen toistaa kirjoituksessaan valtavirtataloustieteen tyypillistä retoriikkaa, joka ennakkoedellyttää uusklassisen oppikirjataloustieteen objektiivisen ja absoluuttisen totuuden ja tosiasiassa pyrkii sulkemaan kaikki muut paitsi oikeaoppiset taloustieteilijät keskustelun ulkopuolelle. Tässä piilee hänen vuodatuksena monikerroksisten ristiriitojen ensimmäinen taso.
Kanniainen syyttää minua siitä, että en ”etsi totuutta, vaan usko[n] sen jo löytäneen[i]” (väite on absurdi kaikille niille, jotka ovat lukeneet lukuisia metodologisia kirjoituksiani tai istuneet luennoillani: kyseenalaistan väsymättömästi kaikkia vallitsevia totuuksia ja puolustan intohimoisesti falsifioinnin periaatetta). Kanniainen itse kuitenkin vetoaa uusklassisen oppikirjataloustieteen valmiisiin objektiivisiin totuuksiin, joita kukaan ei saa kyseenalaistaa, huomaamatta tässä mitään ristiriitaa. ”Taloustieteilijät ovat tykönään jo identifioineet ne perusteet, jotka kansantalouden sääntelyyn oikeuttavat: hintoja vääristävät ulkoisvaikutukset, vinoumiin johtava epäsymmetrinen informaatio ja markkinoiden kyvyttömyys tuottaa julkishyödykkeet.” Siinä se on: valmis totuus, josta ei enää keskustella.
Toisella, syvemmällä tasolla tähän taloustieteilijöille tyypilliseen ristiriitaan kytkeytyy myös paradoksi, joka tuli hyvin esille maanantaina 12.11.2012 järjestetyssä julkisessa keskustelussa “Why does mainstream economics appear so self-contained and arrogant to so many? A mere misunderstanding?”. Keskustelun toisena osapuolena oli HY:n taloustieteen professori Hannu Vartiainen (http://www.helsinki.fi/tint/aid.htm). Tässä ja monissa muissa vastaavissa debateissa, joissa oppikirjatalousteorian peruslähtökohdat kyseenalaistetaan (rationaalisuus-oletus, kysynnän ja tarjonnan lait, tasapainokäsite, täydellisen kilpailun malli jne), oikeaoppiset uusklassikot vetoavat aina siihen, että oppikirjatasolla esitetään vain pelkkä alustava kuvitelma, joka monissa suhteissa on täysin päinvastainen kuin edistyneemmän tutkimuksen piirtämä kuva siitä, miten talous toimii. Toisin sanoen argumentti on, että peruskoulutuksessa annettu kuva taloudesta ja taloustieteestä on epätosi (tai selkeämmin: pelkkä väärä illuusio), kun taas tutkimus tuottaa toisenlaisia ja paljon monimutkaisempia malleja (tosin mitä ne ovat jää yleensä sanomatta). Eli mitä se taloustiede oikeasti sanookaan…?
Kanniainen syyttää minua myös ideologisuudesta. Vuodatuksensa hän kirjoitti alun perin huhtikuussa. 18. huhtikuuta 2012 hän lähetti minulle sähköpostiviestin, jossa hän totesi mm., että ”sinun koulutuksesi, josta Turku kantaa vastuun, ei riitä [kansantaloustieteestä] kirjoittamaan”, ja että ”katson yhteiskuntavastuuni nimissä velvollisuudekseni kirjata väärinkäsityksesi”. Alkuperäiselle henkilöhyökkäyksiä sisältävälle jutulle ei kuitenkaan löytynyt kunnollista julkaisijaa. Lopulta hän sai 15.11. julkaistua jutun Liberan verkkosivuilla. Libera itse ilmoittaa olevansa ”itsenäinen, riippumaton ja ei-poliittinen vaikuttaja, joka tukee ja edistää yksilönvapautta, vapaita markkinoita, vapaata yrittäjyyttä ja vapaata yhteiskuntaa.” Tähän määritelmään on kirjattu myös Kanniaisen oman ajattelun toinen ristiriita: hän uskoo olevansa ”ei-poliittinen vaikuttaja”, joka kuitenkin ajaa poliittisia päämääriä. Ainoa järkevä johtopäätös lienee, että olemme kaikki ideologisia?
Tuo 20.4. lähetetty sähköposti oli osoitettu myös politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksemme johtajalle ja valtiotieteellisen tiedekunnan dekaanille. Viesti heille oli, että ”kirjasi ei kelpaa opetusmateriaaliksi”. Tärkeää on siis varjella, etteivät opiskelijat vain sattuisi kuulemaan valtavirtataloustieteen kritiikkiä, sillä se voisi turmella heidän koulutuksensa oikeassa hengessä.
Kuten Milton Friedman kuuluisassa 1950-luvun alussa julkaistussa esseessään “The Methodology of Positive Economics” totesi, talousteorian oletusten todenmukaisuudella ei ole mitään väliä ja teoriasta johdettuja ”ennusteitakin” voidaan tulkita ja arvioida monin tavoin. Siksi oikeiden arvostelmien antamista voidaan siksi oppia ainostaan ”oikeassa tieteellisessä ilmapiirissä”, jota leimaa koulutus anglo-amerikkalaisen talousliberalismin pitkässä traditiossa. Tradition oikeaa henkeä ei pidä pilata soraäänillä.
Tässä samassa oikeaoppisuuden hengessä taloustieteilijät reagoivat myös taloustieteen emeritusprofessori Robin Hahnelin yleisöluentoon “Perusteet markkinoita vastaan – epäoikeudenmukaisuutta, tehottomuutta ja haitallisia kannustimia”, joka järjestettiin Helsingin yliopistolla 11.9.2012. Professori Klaus Kultti kirjoitti politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtajalle, että tällaisia keskustelutilaisuuksia ei saisi järjestää laitoksen nimissä. ”Hahnel kykeni esittämään tosia väitteitä kenties 20 minuuttia luentonsa alusta. Sen jälkeen kaikki, mitä hän sanoi oli joko vääristelyä, valehtelua tai synkeää todisaineistoa siitä, että hän ei tunne alaa, josta luennoi.” Sanomattakin on selvää, ettei Kultti antautunut Hahnelin kanssa väittelyyn itse tilaisuuden aikana, vaan pyrki sensuurin avulla varmistamaan, ettei tällaisia tilaisuuksia enää tulevaisuudessa järjestettäisi ainakaan laitoksemme nimissä. Taloustieteen toisinajattelijat ovat Kultin mukaan pelkkiä ”ideologisesti suuntautunei[ta] demagog[eja]; huvittuneina tietenkin seuraamme heitä”.
Kun esitin haasteen julkisesta, taloustieteen perusteita koskevasta keskustelusta, sekä Kanniainen että Kultti kieltäytyivät. Hannu Vartiainen kuitenkin rehdisti suostui tulemaan mukaan ja tuloksena oli 12.11.2012 pidetty debatti. Kanniaisen tyyliin kuuluu myös pateettinen ylimielisyys, joka on luonteenomaista valtavirtataloustieteelle. Tässä tyypillinen esimerkki:
”Alan professorina joudun toteamaan, että teksti paljastaa lukuisia valitettavia väärinkäsityksiä. Konsultointi alan tutkijoiden kanssa olisi auttanut. Erityisen vaikeaksi Patomäki kokee tuossa tutkimusalueessa käytetyn ”tasapainon” käsitteen hyväksymisen. Tosiasiassa ongelma on puhtaasti semanttinen ja Patomäen itsensä keksimä. Kun taloustieteilijät viittaavat tasapainolla systeemin kunkin hetkiseen tilaan, Patomäki ilmeisesti liittää siihen virheellisesti normatiivisia ominaisuuksia.”
Sitten hän kertoo opettavaisesti, että Nashin tasapaino voi olla myös huono. Missään hän ei tietenkään kerro, missä kohtaa kirjaa olisin liittänyt tasapainon käsitteeseen vääriä ominaisuuksia. Kirjassa ei ole tässä suhteessa mitään sekaannusta. Olen usein kirjoittanut ja luennoinut esimerkiksi ns. vangin dilemma –mallista, missä Nash-tasapaino on alioptimaalinen. Tasapainon hyvyyttä taloustieteessä arvioidaan Pareto-optimaalisuuden käsitteen kautta. Se on neoklassisessa talousteoriassa tehokkuuden keskeisin ja melkein aina ainoa esitetty normatiivinen kriteerinä (vaikka se luonteenomaisesti esitetäänkin vain teknisenä arviointiperustana). Argumentoin kirjassa, että
”[ä]kkiä katsottuna määritelmä voi näyttää tekniseltä ja neutraalilta, mutta se on ideologinen. Pareto-optimaalisuus esimerkiksi kieltää tulojen uudelleenjaon, jos se huonontaa yhdenkään toimijan asemaa suhteessa hänen omiin henkilökohtaisiin mieltymyksiinsä (vaihtoehtoinen Kaldor-Hicks-optimaalisuus sen sijaan sisältää hypoteettisen kompensaation mahdollisuuden, joten sen puitteissa myös kokonaistilannetta voidaan parantaa, vaikka joidenkin asema huononisikin, jos kokonaistulot lisääntyvät). Pareto-optimaalisuus ja sen muunnelmat perustuvat yksityisen, tyypillisesti rahassa mitatun hyvän summan maksimoimiseen. Millään mikä on oikeudenmukaista, yhteistä tai julkista ei voi olla arvoa itsessään. Pareto-optimaalisuudella ja sen muunnelmilla ei myöskään ole mitään tekemistä esimerkiksi panos-tuotos-tehokkuuden kanssa. Ne ovat tehokkuuden määritelmiä, jotka katsovat vain ajatonta markkinakohdentumista – eivät tuotantoa ja sen kasvua – ja ainoastaan omistavien hyväosaisten ehdoilla.”
Pohjimmiltaan Pareto-optimaalisuudella ei ole mitään tekemistä tehokkuuden kanssa, vaan se on vain huonosti naamioitu teoria oikeudenmukaisuudesta, joka johdetaan liberalistisen moraaliteorian vahvasta ”ei-harmia muille” -periaatteesta (ks. esim. van Staveren, ”An Evolutionary Efficiency Alternative to the Notion of Pareto Efficiency”, Economic Thought 1, pp. 109-126, 2012).
Metodologinen argumenttini puolestaan on, ettei itse tasapainon käsitteellä ole mitään mielekästä merkitystä yhteiskuntatieteissä. Ilman marginalistista rationaalisuutta, suljettuja järjestelmiä ja yksiselitteisten matemaattisten yhtälöiden muotoon puettavia lakeja, tasapainon käsite ei ole muuta kuin sellainen ideologinen ja heuristinen ohje, joka aina kehottaa katsomaan vain negatiivisia palautekytkentöjä, ts. niitä, jotka pyrkivät palauttamaan vallitsevan tilanteen. Itseään vahvistavat positiiviset palautekytkennät, jotka voivat johtaa esimerkiksi syvään lamaan, rahoitusmarkkinakriiseihin tai eriarvoistaviin kehityskulkuihin, suljetaan näin näköpiirin ulkopuolelle.
Kaikkiin Kanniaisen lonkalta heitettyihin syytöksiin tai lähempää tarkastelua kestämättömiin käsityksiin ei tässä edes kannata vastata (esim. hänen käsityksensä etiikasta aivoissa olevana kemiallisena yhdisteenä on älytön). Lopetan oman vuodatukseni pariin sanaan uusliberalismin käsitteestä ja totuudentavoittelusta. Luonteenomaiseen tyyliinsä Kanniainen kirjoittaa:
”Patomäki ei tarjoa uusliberalismille tieteellistä määritelmää. Tämä on ongelma. Hän tosin tietää, keitä sen yhteisöön kuuluu: Patomäen aikaisemman kirjan Uusliberalismi Suomessa perusteella Suomen merkittävimmät uusliberalistit ovat Raimo Sailas ja Paavo Lipponen! Kuinka uskottava tällainen määritelmä on? Autan siksi Patomäkeä tieteellisen määritelmän löytämisessä.”
Sekä Uusliberalismi Suomessa että eurokriisi-kirjan englanninkielisessä versiossa (http://www.zedbooks.co.uk/paperback/the-great-eurozone-disaster) on kuitenkin sanasto, jossa määrittelen uusliberalismin. Laitan tähän jälkimmäisen määritelmän, vaikka se onkin englanniksi:
“Neoliberalism is a programme of resolving problems of, and developing, human society by means of competitive markets. Competitive markets are assumed to be efficient, just and maximise freedom of choice (these claims are closely related to the “efficient market hypothesis“ of neoclassical economics). More nuanced versions of neoclassical economics may allow for various exceptions. Competitive markets can also be simulated within organizations, whether private or public (this is the programme of New Public Management). The term ‘neoliberalism’ is controversial and mostly used by critics, not by those who support private competitive market -based reforms. However, it has an established meaning in large social scientific literature (in the social sciences citation index, the term can be found in more than 10,000 article titles and abstracts). The prefix ‘neo’ indicates that neoliberalism is a geo-historically specific discursive formation. It emerged in the late 20th century as an attempt to return to the ideals of the 19th century (economic) liberalism. This is also a key reason why the term ‘neoliberalism’ has been employed asymmetrically across ideological divides, for hardly anyone would like admit of being openly ideological and old-fashioned.”
Olennaisilta osiltaan uusklassinen valtavirtataloustiede itse on uusliberalistisen ideologian ytimessä, vaikka toisaalta sen sisällä tehdäänkin paljon tutkimusta, jota voisi luonnehtia pikemminkin eräänlaiseksi soveltavan matematiikan ja tilastotieteen peliksi, jolla ei ole mitään tekemistä minkään oikean talouden kanssa, ja joka on siksi ideologisesti enimmäkseen irrelevanttia (tästä keskustelusta ks. http://et.worldeconomicsassociation.org/article/view/25).
Yhteiskuntatieteiden tehtävä ei ole olla objektiivinen tiede, joka on ideologioiden yläpuolella (tässä suhteessa uusklassikoiden ideologia-teoria on täsmällee samanlainen kuin ns. tieteellisen marxismin). Yhteiskuntatieteiden tehtävä on kehittää yhteiskuntaa koskevan kriittisen järjen käyttöä ja esittää hyvin perusteltuja, yhteiskuntaa koskevia argumentteja. Nämä argumentit voivat olla luonteeltaan niin selittäviä kuin normatiivisiakin.
Yritys naamioida normatiiviset argumentit objektiivisen teknisen tieteen asuun johtavat itsessään totalitaarisiin johtopäätöksiin. Monet taloustieteilijät ovatkin avoimen vihamielisiä demokratiaa ja taloutta koskevaa julkista keskustelua kohtaan. Heidän ihanteenaan on itsenäinen keskuspankki, jonka toiminnasta päättävät teknokraattiset taloustieteilijät, jotka nojaavat objektiivisiin tieteellisiin totuuksiinsa, ja poliitikot, joiden kädet ovat niin sidotut kaikissa suhteissa, etteivät he pääse häiritsemään vapaiden markkinoiden toimintaa. Taloustiede on demokraattisen vapauden antiteesi.
