Mitä enemmän keskustelua, sen parempi. Parhaat perusteet ja argumentit puhukoon. Se on paras perusta yhteishengelle ja demokraattiselle solidaarisuudelle.
Elämme maailmanaikaa, johon kuuluu demokraattisen vasemmiston monien aiempien saavutusten purkaminen. Aikaan kuuluu yritys palata 1800-luvun talousliberalismin arvoihin ja samalla hyödykkeistää mahdollisimman monia asioita ja laajentaa yksityisten markkinoiden alaa.
Maailmanajan voi ajatella eräänlaisena ”voimakenttänä”, joka määrittää toiminnan ja tavoitteellisuuden myötäkarvaisen suunnan, jota kohti tapahtumilla on taipumusta vieriä. Historialliset kehityskulut ovat tavan takaa itseään vahvistavia.
Tämä pätee myös siihen, että mitä yleisesti odotetaan ja halutaan nähdä. Kun historiallinen polku vie jonakin aikakautena tiettyyn suuntaan niin polun alussa spekulatiivisilta ja kiistanalaisilta näyttäneet ideat muuttuvat ajan kuluessa arkisiksi ”itsestäänselvyyksiksi”, joita kaikkialta tulviva todistusaineisto näyttää tukevan.
Mikään maailmanaika ei kuitenkaan kestä loputtomasti. Modernissa ”kaikki mikä vaikuttaa tukevalta murenee nopeasti tuhkana tuuleen”, kuten Marx totesi, ja Euroopan ja maailman poliittinen talous on monin tavoin ristiriitainen.
Esimerkiksi Suomessa ei ole ollut lainkaan taloudellista kasvua sen jälkeen kun Jyrki Kataisesta tuli valtiovarainministeri, pikemminkin taantumista, mutta tämä ei ole suinkaan seurausta Kataisen puutteellisista kyvyistä tai ymmärryksestä, vaan EMU:n valuvioista ja maailmantalouden ristiriidoista.
Uusliberalismin oikeutus on heikoilla kantimilla. Oman arvioni mukaan uusliberaali aikakauden iltarusko on jo alkanut. Vasemmisto on ollut on vastavoima viimeisten vuosikymmenien kehitykselle, mutta samalla vasemmisto on joutunut mukautumaan kehitykseen ja painii jatkuvien vaikeiden pulmien kanssa.
Myös Suomen vasemmiston Suuri Pulma on: osallistuako muiden vetämiin hallituksiin vai toimiako oppositiossa? Pitäisikö yrittää minimoida huononnukset ja saada aikaan edes jotain pieniä parannuksia, vai pitäisikö pyrkiä rakentamaan vastahegemoniaa ja toimia strategisesti suhteessa historian suurempiin kehityskulkuihin? Kuinka pitkälle kompromisseissa voi mennä ilman että itse muuttuu osaksi juuri niitä kehityskulkuja, joita haluaisi olla kääntämässä?
Tapaus Yrttiaho on paljastanut vasemmiston yhtenäisen ulkokuoren alla kyteneet suuret erimielisyydet koskien Suurta Pulmaamme. Yhtäkkiä tunteet taas kuohuvat. Paradoksi on, että molemmat osapuolet voivat uskottavasti vedota yhteisesti sovittuun tavoiteohjelmaan perustellakseen omia kantojaan.
Ajatellaanpa asiaa ensin nykyisen hallituslinjan kannattajien näkökulmasta. Huonompiosaisten perustoimeentuloa on ehkä jonkin verran parannettu, verotuksen progressioita on joiltakin osin onnistuttu vahvistamaan, harmaata taloutta ja veroparatiiseja yritetään saada aiempaa hieman tomerammin kuriin eikä eriarvoistuminen ole ainakaan tällä erää lisääntynyt.
Vasemmistoliiton tavoiteohjelmaan kuuluu myös esimerkiksi valtio-omistajuuden tukeminen, raideliikenteen kehittäminen, koulujen luokkakokojen rajoittaminen, ja turkistarhauksen asteittainen lopettaminen. Kaikissa näissä suhteissa on mahdollista nähdä edistymistä tai ainakin merkkejä siitä.
Guggenheimia ei tullut Helsinkiin ja liikenneministeriössä vanha meno on saatu purettua. Kun hallituksessa on kuusi puoluetta, vasemmiston voima ei riitä enempään, ja jokainen näistäkin voitoista on suuren työn tulos.
Epäilijöiden ja vastahegemoniaa tavoittelevien näkökulmasta nämä saavutukset ovat kuitenkin pienehköjä verrattuna menetyksiin. Myös niiden hinta voi olla liian kova: vasemmisto on kaikessa hiljaisuudessa saatu sitoutettua moniin uusliberaaleihin tavoitteisiin.
Monien varakkaampien verotusta on kevennetty, mikä on vastoin vasemmiston tavoitteita. Tavoiteohjelmassa todetaan, että ”hyvinvointivaltion rahoituspohjaa tuhoava verokilpailu on saatava kuriin”, ja silti Suomi lähti yhteisöveron alennuspäätöksellä juuri tälle tielle. Vaikka tavoiteohjelmassa todetaan, että ”Suomen pitäisi siirtyä [globaaleissa ja eurooppalaisissa veroasioissa] edelläkävijöiden joukkoon”, niin Suomi jäi rahoitusmarkkinaveron ulkopuolelle.
Mitään ei ole tehty ”kestävän hyvinvoinnin rakentamisen mahdollistavan uuden kansainvälisen talousjärjestelmän rakentamisen suhteen”, mutta sen sijaan on hyväksytty muun muassa vakausmekanismi, euro plus, ”six-pack”, ”two-pack” ja budjettikurisopimus. Ne luovat uuden, epädemokraattisen eurooppalaisen kehysbudjetoinnin järjestelmän, joka kahlitsee tulevaisuudessa myös Suomea.
Taustalla on koko ajan neuvoteltu EU-komission toimesta uusia kahdenkeskisiä investointi- ja vapaakauppasopimuksia, jotka edelleen kallistavat valtasuhteita poikkikansallisen pääoman hyväksi, laajentavat markkinoiden alaa ja hyödykkeistävät aiemmin yhteisinä pidettyjä asioita.
Vasemmiston tavoiteohjelmassa kirjoitettiin, että:
”Euroopan unionin uskottavuus ja hyväksyttävyys edellyttävät Suomelta rohkeaa toimintaa. Komission valtaa pitää riisua parlamentin hyväksi ja selkeyttää unionin sekä jäsenmaiden toimivaltuuksia. Unionista pitää luoda ihmisiä ja demokratiaa puolustava elin, sen sijaan, että se estää valtioita harjoittamasta sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpää politiikkaa kilpailua edistääkseen.”
Euroopan unionin kehitys on ollut kuitenkin enimmäkseen juuri päinvastaista, ja Suomen nykyinen hallitus – ja vasemmistoliitto sen mukana – on äänestänyt monta kertaa viimeaikaisimpien huononnusten puolesta.
Puolueen tavoiteohjelman mukaan ”vähimmäispalkkojen ja työehtojen noudattamista tulee valvoa nykyistä tiukemmin”, ja silti vasemmisto on osallistunut hallitukseen, joka on tukenut vähimmäispalkkojen ja työehtojen merkittäviä huononnuksia monissa Euroopan maissa. Tämä kehitys uhkaa levitä koko Eurooppaan, mukaan lukien Suomeen.
Vasemmiston tavoiteohjelmassa todetaan, että ”ellei politiikan suuntaa muuteta, odotettavissa on entistäkin korkeampi työttömien ja syrjäytettyjen määrä”. Talouspolitiikan suunta ei ole muuttunut Suomessa, Euroopassa tai maailmassa ja siksi työttömien määrä on ollut tämän hallituskauden aikana nousussa, millä on ajan myötä vaikutuksensa myös syrjäytyneisyyden lisääntymiseen.
Onko hallitusyhteistyö kokoomuksen, SDP:n ja muiden puolueiden kanssa tukenut vasemmiston tavoitteita? Riippumatta mikä vastaus on, lienee selvää, että jos puolueen kannanotot ja linjaukset näyttävät toimivan yhteisesti sovittuja tavoitteita (visioita, strategioita jne) vastaan, on jäsenillä täysi oikeus sanoa se julkisesti ääneen. Myös itse tavoitteista voidaan puolueessa keskustella, kuten Tampereen 2013 puoluekokouksessa teimme, ja kuten kunkin puolueen pitää jatkuvasti tehdä.
Myös puoluedemokratiassa mukaudutaan enemmistöpäätöksiin, mutta se tarkoittaa vain, että vähemmistö ei äänestä jaloillaan – vaikka sekin on toki sallittua ja voi muodostua omantunnonkysymykseksi – tai muutoin yritä pakottaa muita tahtoonsa vaan tyytyy osaansa, kunnes käydään seuraavat vaalit tai tehdään seuraava olennainen asiaa koskeva päätös. Enemmistö voi hyvinkin olla myös väärässä. Ja tilanteet muuttuvat.
Keskustelu jatkuu koko ajan eikä se itsessään vahingoita puoluetta. Esimerkiksi hallitukseen meno enemmistöpäätöksen mukaisesti ei tarkoita, että hallitusta ja sen politiikkaa ei sen jälkeen saa kritisoida.
Päinvastoin, se ei ole ainoastaan meidän oikeutemme avoimessa ja demokraattisessa puolueessa ja yhteiskunnassa, vaan suorastaan eettinen ja poliittinen velvoitteemme, sillä vain näin voimme estää harhateille joutumisen.
Mitä enemmän keskustelua, sen parempi. Parhaat perustelut ja argumentit puhukoon. Se on paras perusta yhteishengelle ja demokraattiselle solidaarisuudelle.
Heikki Patomäki