Komissio julkaisi 2.10.2013 lyhyen paperin, jossa se esitti integraation syventämistä ja vahvistamista luomalla EMUlle ”sosiaalinen ulottuvuus”. Idea on ollut esillä aiemminkin. Nyt kyse on myös eurokriisistä ja kansallismielisen EU-kriittisten voimien noususta. Integraatiolle täytyy antaa ”inhimilliset kasvot”.
Monet sosiaalisen ulottuvuuden ideat ovat vielä kehittelyasteella tai vasta valmisteilla. Niinpä komissaari László Andor järjesti Brysselissä ison konferenssin torstaina 10.10.2013 keskustellakseen nyt alustavasti esitellyistä ideoista asiantuntijoiden ja asianosaisten kanssa vain viikko komission julkilausuman jälkeen. Andor esiintyi avainroolissa myös seuraavana päivänä (perjantaina 11.10.) Bertelsmann Stiftungin järjestämässä konferenssissa eurooppalaisesta työttömyysturvasta ja automaattisen suhdannevakautuksen mekanismeista.
Komission ja unionin sisäisistä sisäisistä kuvioista ja valtasuhteista kertoo, että Andor piti erinomaisen tärkeänä sitä, että presidentit Manuel Barroso (komissio) ja Herman Van Rompuy (Eurooppa neuvosto) avasivat konferenssin. Kumpikaan presidentti ei tosin jäänyt kuuntelemaan muiden puheenvuoroja; molemmat lähtivät hoitamaan tärkeämpiä asioita heti pidettyään omat puheensa, jotka he lukivat paperista, ja joiden sisältö mukaili komission juuri julkaisemaa virallista linjausta.
Torstain 10.10.2013 konferenssi nimeksi oli valittu ”Sosio-ekonomisen yhdenmukaisuuden palauttaminen Eurooppaan”. Nimi kertoo suhteellisen vaatimattomasta tavoitteenasettelusta. Aamupäivän sessioissa käsiteltiin teemaa ensin yleisestä näkökulmasta ja sen jälkeen erityisesti sosiaalisten indikaattoreiden kehittämisen kannalta. Iltapäivällä puheet muuttuivat asteittain yhä enemmän intressiryhmien asemien paaluttamiseksi. Hyvin alkaneet keskustelut alkoivat vaiheittain surkastua. Osa yleisöstä oli jo ennakoinut tätä ja tullut kuuntelemaan vain aamupäivän osuutta. Mitä sanottavaa kellään voi olla siihen, kun joku tulee ja kertoo että ”edustamani organisaatio on tätä mieltä”? Kannan ilmaisemisen jälkeen tilaa voi olla vain strategiselle kaupanhieronnalle, ei aidolle dialogille tai argumentaatiolle.
Omassa esityksessäni heti aamupaneelissa toin esille komission ehdotusten ja EMUn perustavia ristiriitoja. Budjettikurin ja kilpailukykypolitiikan anti-sosiaalisia vaikutuksia voidaan toki yrittää paikata erillisellä ”sosiaalisella ulottuvuudella”, mutta todennäköiset vaikutukset ovat aika vähäisiä ellei itse talouspolitiikkaa ja poliittisen talouden instituutioita muuteta. Lisäksi unioni on vain osa globaalia poliittista taloutta. Samat epäsuhdat ja ristiriidat toistuvat siellä laajemmassa mittakaavassa. Tarvitaan kauaskantoisia kosmopoliittisia muutoksia.
Samassa aamupaneelissa Anton Hemerijck Amsterdamin yliopistosta ja Kurt Hübner University of British Columbia’sta valaisivat sosiaalisen ulottuvuuden rakentamisen prosessia ja sen puutteita omista näkökulmistaan. Hekin olivat kriittisiä, joskin ehkä hieman pidättyväisemmin ja monimielisemmin. Kuitenkin varsinkin Hemerijck oli varsin selväsanainen arvostellessaan avoimen koordinaation menetelmää, jolla EU:ssa on viime aikoina yritetty saada aikaan pikkuruisia muutoksia hallitustenväliseltä vapaaehtoispohjalta – usein käytännössä Saksan esityksestä ja painostuksesta.
Paneelin jälkeen ja pitkin päivää lukuisat varsinkin ammattiliittojen ja kansalaisjärjestöjen edustajat tulivat kiittelemään esitystäni. ”Ajat ovat ehkä muuttumassa kun tällaistakin kuulee komission järjestämässä konferenssissa.”
Toisessa paneelissa käsiteltiin sosiaalisia indikaattoreita ja niiden käyttöä poliittisena välineenä (komission ideana on jakaa jäsenmaille pisteitä sen mukaan kuinka hyvin ne pärjäävät ”sosiaalisen ulottuvuuden” kilpailussa). Mieleen jäi erityisesti italialaisen ministerin Enrico Giovanninin esitys. Hän toi hyvin esiin indikaattoreiden puutteita, käsitteellistä perustaa ja myös poliittisuutta. Giovanni arvosteli keskittymistä pelkkiin rahatuloihin kun puhutaan köyhyydestä ja korosti, että olisi tärkeää sisällyttää indikaattoreihin myös sukupolvien välisiä suhteita.
Iltapäivän sessioissa oli yleisesti ottaen ”virallisempi” tunnelma. Äänessä oli muun muassa Koos Richelle, joka on komissaari Andorin alaisen pääosaston pääjohtaja. Richelle antoi itsestään vaikutelman tyypillisenä komission teknokraattina, joka ei kykene näkemään oman toimintansa vaikutuksia eurooppalaisiin kehityskulkuihin, ei ainakaan itsekriittisesti. Vaikutelma vahvistui illallisella kun keskustelu muuttui yhä poliittisemmaksi pöydässä, jossa monet illallistajista edustivat eurooppalaisten ammattiliittojen yhteenliittymää tai akateemista maailmaa.
Ensin Richelle esiintyi pöyhkeänä huomion keskipisteenä, joka läksytti ankarasti Kreikan ja Romanian kaltaisten korruptoituneiden EU-maiden epäluotettavuutta. Asteittain koko pöytä alkoi kääntyä Richelleä vastaan, korostaen EU:n oman toiminnan kokonaistaloudellisia vaikutuksia. Nuo vaikutukset näkyvät positiivisten mahdollisuuksien puutteena monissa paikallisissa arkikonteksteissa, myös Kreikassa ja Romaniassa. Lisäksi esimerkiksi Romaniaan sijoitetut summat ovat vaatimattomia.
Iltapäivän toiseksi viimeisessä paneelissa diskussanttina toimi Marshall Auerback, joka on Institute for New Economic Thinking ajatushautomon yksi johtajista. Auerback on kirjoittanut paljon rahoituskriisistä ja talousteoriasta, ja hän tiivisti viidessä minuutissa monta keskeistä asiaa eurokriisistä. Auerback edustaa jälki-keynesiläistä ”uutta rahateoriaa”, jonka mukaan olennaista on kokonaiskysyntä.
Erityisen maininnan ansaitsee vielä mielenkiinto, jonka lyhyt kommenttini pohjoismaiden ”mallin” väärinkäytöstä herätti. Monissa puheenvuoroissa vilahti ajatus siitä, että pohjoismaat – ja usein aivan erityisesti Suomi – tarjoavat mainion esimerkin siitä, kuinka kilpailukyky ja toimiva sosiaalinen malli voidaan yhdistää. Kun toin esille miten eriarvoisuus Suomessa lisääntyi ennätysvauhtia erityisesti 1992-2008 kaudella ja miten kilpailukykyargumenttia käytetään myös pohjoismaissa sosiaalista solidaarisuutta vastaan, monet yleisössä suorastaan huokasivat helpotuksesta (kuten yleisöstä näkyi ja kuten he tulivat myöhemmin kertomaan).
”Suomen mallia”, jota esimerkiksi Manuel Castells ja Pekka Himanen ovat propagoineet (joita olen puolestani kritisoinut), on aktiivisesti käytetty tukemaan uusliberalisaatiota ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Oletuksena on, että koska maa voi samaan aikaan olla kilpailukykyinen ja demokraattinen hyvinvointiyhteiskunta, ei kilpailukyvyn tavoittelussa ole mitään erityisen anti-sosiaalista. Piirteitä ei kuitenkaan voi yhdistellä vapaasti. Kyse on vain asteittaisen muuntumisen prosessista. Suomi ja muut pohjoismaat ovat osa yleismaailmallisia kehityskulkuja eivätkä näin ollen voi tarjota mallia mahdottomien asioiden yhdistämisestä.
Perjantaina 11.10. pidettiin Bertelsmann säätiön – jota on arvosteltu uusliberaalien ideoiden levittämisestä Saksassa – järjestämä seminaari, joka jatkoi ja syvensi komission aloittamaa ”sosiaalisen ulottuvuuden” teemaa. Aiheena olivat erityisesti automaattiset vakautusmekanismit ja työttömyysturva EU:ssa.
Andor korosti omassa avauspuheenvuorossaan, etteivät keskusteltavat uudet mekanismit vaikuta nykyisen eurokriisin ratkaisuun, vaan kyse on ”keskipitkän aikavälin toimista”. Lisäksi jo komission raportista käy ilmi, että tällaisia kauaskantoisempia ehdotuksia ei voida toteuttaa ilman EU:n perussopimuksen merkittävää muutosta. Tämä on oikea suunta, sillä ilman perussopimusten muuttamista ei EU:sta saada kelvollista kokonaisuutta. Avatkaamme Pandoran lipas: kuten kreikkalaisessa mytologiassa, lippaan pohjalla on toivon henki.
Varsinkin ensimmäisen session debatti eri malleja kehitelleiden tutkijoiden välillä oli hyvä ja valaiseva. Malleja on periaatteessa kahdenlaisia. Konservatiivisempi malli – joka näyttää olevan monien saksalaisten suosiossa – lähtee siitä, että pitäisi luoda fiskaalisesti neutraali mekanismi, jota kautta varoja voidaan kunakin vuonna siirtää paremmassa suhdannetilanteessa olevista maista elvytykseen huonommissa tilanteessa oleviin maihin. Järjestelmä kuitenkin maksaa itsensä ja tasoittaa aikanaan myös kunkin maan saamiset ja panostukset, joten mitään pysyviä siirtoja ei tapahdu.
Kunnianhimoisempi suunnitelma lähtee erillisen eurooppalaisen työttömyysturvajärjestelmän kehittämisestä. Se olisi yhteinen työttömyysvakuutus, joka takaisi minimitulon kaikille EU-kansalaisille ja loisi solidaarisuuden siteen heidän välilleen. Yhteinen eurooppalainen työttömyysturva ei poistaisi kansallisia työttömyysvakuutusjärjestelmiä. Ne tarjoaisivat edelleen lisäturvaa kansalaisille.
Tämä vaihtoehto ei olisi fiskaalisesti neutraali, vaan siirtäisi tuloja paikasta toiseen ja voisi myös ottaa velkaa silloin kun kaikkien suhdannetilanne on huono. Kuten tunnetun taloustieteilijän ja valtavirtataloustieteen kriitikon, emeritusprofessori John Weeksin kanssa totesimme iltapäivän työryhmäkeskustelussa, fiskaalisesti neutraalilla järjestelmällä ei olisi mitään merkittäviä kokonaistaloudellisia tai eettis-poliittisia vaikutuksia. Jos aikoo jotain hyvää rakentaa, se on tehtävä kunnolla.
Jos joku tällainen järjestelmä olisi ollut olemassa kun Suomi joutui lamaan 1990-luvun alussa, paljolta turhalta kärsimykseltä olisi vältytty. Pelkkä automaattinen vakausmekanismi tai edes kunnollinen työttömyysturvajärjestelmä ei kuitenkaan yksinään riitä. Keskuspankin asema täytyy muuttaa, tarvitaan eurooppalaisia ja maailmanlaajuisia veroja ja kunnollisen finanssipolitiikan muita edellytyksiä.
Heikki Patomäki
