Demokraattinen globaalikeynesiläisyys: kauan kaivattu edistyksellisen politiikan visio

23. tammikuuta 2014

Available in English here & here.

Nykyisessä maailmanhistorian vaiheessa demokraattinen globaalikeynesiläisyys voi tarjota edistykselliselle politiikalle järkevän suunnan, sellaisen, jota kohti maailmanhistorian voi uskottavasti väittää olevan etenemässä, riippuen myös toiminnastamme. Tämä visio perustelee solidaarisuuden ja demokratian laajentamista ja oikeuttaa toimintaa täällä ja nyt. Kirjoitus on suomennos artikkelista, joka on aiemmin tällä viikolla 4 julkaistu sivuilla Global Labour Column ja Social Europe Journal.

Solidaarisuus on moderni käsite. Se on tiiviisti kytköksissä yhdenvertaisuuden oikeudelliseen ja demokratian poliittiseen käsitteeseen. Vaikka se on alun perin liittynyt nimenomaan lainsäädäntöön, ja vaikka sitä on käytetty monissa yhteyksissä, työväenliikkeessä solidaarisuus on ennen kaikkea ollut keino ratkaista kollektiivisen toiminnan ongelmia. Vuoden 1792 Ranskan tasavallan porvarilliseen demokratiaan liittyvästä poliittisen yhdenvertaisuuden käsitteestä tuli viidessäkymmenessä vuodessa työväestön yhteiskunnallisen vapautumisen keskeinen käsite. Vuodesta 1848 alkaen aktivistit ovat vedonneet yhteisvastuullisuuden velvoitteeseen tai eräänlaisen velkaan toisilleen. Toimimalla sen lunastamiseksi ne ovat ainakin osin toteuttaneet solidaarisuutta myös käytännössä. Nykypäivän globaalissa maailmassa juuri tällaista moraaliin vetoavaa ja tulevaisuuteen suuntautuvaa solidaarisuutta olisi syytä soveltaa pyrkimyksiin tehdä ammattiyhdistyksistä maailmanlaajuisia sekä yleisemmin luoda kauaskantoisiin globaaleihin muutoksiin pyrkiviä sosiaalisia ja poliittisia liikkeitä.

1900- ja 2000-lukujen vaihteessa työväenliikkeillä ja vasemmistopuolueilla on kuitenkin ollut tapana keskittyä menneisyyden saavutusten varjelemiseen. Maailman uusliberaali eliitti on ollut kauaskatseisempi. Näissä piireissä solidaarisuus on usein liitetty pyrkimyksiin vakiinnuttaa ylikansallinen muodollinen yhtenäisyys, eikä vähiten Euroopassa. Maastrichtin sopimuksen johdanto-osassa viitataan sopimuspuolina olevien kansojen yhteisvastuullisuuteen eli solidaarisuuteen. Lisäksi sopimuksen A artiklassa todetaan, että ”[u]nionin päämääränä on johdonmukaisella ja yhteisvastuullisella tavalla järjestää jäsenvaltioiden väliset suhteet ja jäsenvaltioiden kansojen väliset suhteet” (1 artiklan 3 kohta). Vaikka solidaarisuuden käsite on EU:ssa kiistanalainen ja sitä on käytetty myös sosiaaliturvan ja työntekijöiden oikeuksien puolustamiseen, se on tästä huolimatta liian usein yhdistetty unionin sisämarkkinoiden väitettyjen etujen ja kustannusten jakamiseen tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti jäsenvaltioiden kesken. Nimenomaan tästä syystä monet vasemmiston edustajat ovat olleet taipuvaisia vastustamaan eurooppalaista ja globaalia solidaarisuutta: he olettavat, että solidaarisuuden uusliberaali merkitys jää vallitsevaksi ja uskovat näin, että niin sanottu eurooppalainen solidaarisuus voi merkitä ainoastaan lisää vapaita markkinoita ja leikkauksiin perustuvaa talouspolitiikkaa.

On korkea aika uudelleenarvioida tämä oletus. Talouspoliittisesta näkökulmasta olennainen kokonaisuus ei ole valtio vaan maailmantalous. Osien ja kokonaisuuden keskinäinen riippuvuus toimii muun muassa tehokkaan kokonaiskysynnän ja kerroinvaikutuksen kautta. Kapitalistinen markkinatalous yhteistyössä nykyaikaisen tieteen ja insinööritaidon kanssa luo jatkuvasti ’inhimillisen tiedon ja aikaansaannosten objektivoitua voimaa’ (kuten Marx asiaa kuvasi), toisin sanoen uutta ja laajennettua tuotantokykyä. Tähän sisältyvät myös sellaisten kiinteiden reaali-investointien luomat tuotantovälineet, joiden suunnitteluhorisontti on usein pitkä, mikä on yksi syy suhdannevaihteluihin. (Jälki-)keynesiläisten talousteorioiden näkökulmasta ei ole olemassa sellaisia automaattisia mekanismeja, jotka synkronisoisivat erikestoisia prosesseja ja niiden vaikutuksia. Tehokas kokonaistarjonta (talouden kokonaistuotantokyky) ei yleensä vastaa kokonaiskysyntää (talouden kokonaisostovoimaa). Lisäksi ostovoimaa asettava raha on eräänlainen ”aikakapseli”, joka osaltaan vaikuttaa tapahtumaketjuihin, jotka monissa tilanteissa ovat itseään vahvistavia.

Sellaisten järjestelmien puutteessa, joilla voitaisiin varmistaa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden riittävän korkea tosiasiallisen kysynnän taso, nämä kehityskulut johtavat tyypillisesti ylikapasiteettiin ja työttömyyteen. Kysyntä määrittyy aina rahamääräisesti. Siksi tässä yhteydessä merkittävää on se, onko mahdollisilla kuluttajilla ja investoijilla varaa ostaa tavaroita ja palveluita. Kulutusalttiudella on taipumusta laskea tulojen kasvaessa. Siksi tehokas kysyntä riippuu myös tulonjaosta. Monopoliasteen, joka muodostuu kapitalistisen markkinatalouden kehityskuluissa, sekä taloudellisten ja enemmän tai vähemmän pysyvien tai velvoittavien ajallisten sitoumusten vuoksi hinnat eivät laske helposti siten, että ne vastaisivat riittämätöntä kysyntää. Ja mikäli hinnat kaikesta huolimatta laskevat, tästä seuraa todennäköisesti itseään vahvistava deflaatiokierre.

Julkistoimijoiden tehtävänä on varmistaa täystyöllisyys sekä edistää ja suunnata investointeja ja luoda kasvua. Ongelmana on, että mitä yhteen kietoutuneempia taloudelliset toimet ovat, sitä laajemmalle valtiollisen talouspolitiikan vaikutukset leviävät. Lisäksi yksittäiset valtiotoimijat tarkastelevat asioita aina omasta rajoittuneesta näkökulmastaan ja siksi sortuvat usein koostumuksen virhepäätelmään. Virhepäätelmä johtuu yleensä siitä, että oletetaan sen, mikä on mahdollista yhdelle, olevan mahdollista kaikille (tai ainakin monille) toimijoille samanaikaisesti. Jos valtioiden talouspolitiikat ovat keskenään ristiriitaisia esimerkiksi, jos valtiot koettavat yhtäaikaisesti siirtää talousongelmiaan ulkomaille lisäämällä viennin määrää suhteessa tuontiin, esimerkiksi sisäisen devalvaation keinoin, tällaisen yhtäaikaisen toiminnan tulos helposti vaikuttaa kielteisesti moniin valtioihin tai jopa kaikkiin. Kohtalomme punoutuvat näin peruuttamattomasti toisiinsa.

Eettis-poliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna on siis myös ilmeistä, että yhteisiä sitoumuksiamme ja solidaarisuutta koskevia velvollisuuksiamme ei voida rajoittaa yksinomaan tietyn määrätyn valtion täytettäviksi. Nationalismi on lopultakin vain ristiriitainen geo-historiallinen rakennelma, joka sai jalansijaa tietyissä olosuhteissa ja säilytti keskeisen asemansa jonkin aikaa. Nationalismi teki alamaisista kansalaisia, joiden vaatimuksena oli tasa-arvoinen mahdollisuus kuulua kansakuntaan, ja jotka näin vakiinnuttivat itsemääräämisoikeutensa nykyaikaisessa kansallisvaltiossa. Jäljelle jäi kuitenkin kysymys siitä, ketkä kuuluvat kansaan ja mikä muodostaa kansakunnan perusolemuksen, mikä herätti kiihkeitä älyllisiä keskusteluja ja yhteiskunnallisia taisteluita. Globalisaation viimeisin aalto on muuttanut näiden keskustelujen ja kamppailuiden ehtoja. Maailmanlaajuisten ketjujen ja verkostojen objektiivinen lisääntyminen ja globaalien prosessien kiihtyminen on tullut osaksi tietoisuuttamme sen huomion kautta, että maailma ikään kuin kutistuu. Lisääntynyt tietoisuus ajan ja tilan tiivistymisestä on vuorostaan vaikuttanut globaalien virtausten organisoimiseen, mikä toistaiseksi on suosinut erityisesti vapaamarkkina-globalisaation aktiivisia edistäjiä.

Tunnepitoinen sitoutuminen muutoksia ajavan liikkeen identiteettiin edellyttää paitsi keskinäistä luottamusta niin myös jonkinasteista yhteisymmärrystä poliittis-taloudellisesta tilanteesta sekä yhteisiä eettis-poliittisia ihanteita ja päämääriä. Nykyisessä maailmanhistorian vaiheessa demokraattinen globaalikeynesiläisyys voi tarjota edistykselliselle politiikalle järkevän suunnan, sellaisen, jota kohti maailmanhistorian voi uskottavasti väittää olevan etenemässä, riippuen myös toiminnastamme. On luotava uusia eurooppalaisen ja globaalin hallinnan järjestelmiä, joiden avulla voidaan sopeuttaa ali- ja ylijäämiä oikeudenmukaisesti ja järkevästi ja ohjata talouskasvun vauhtia, suuntaa, rakennetta ja jakautumista maailmanlaajuisesti siten, että samalla varmistetaan ekologinen kestävyys pitkällä aikavälillä. Asiaankuuluviin globaaleihin uudistuksiin kuuluvat muun muassa:

·         kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n erityisnosto-oikeuksien käytön laajentaminen tai uusi maailmanlaajuinen keskuspankkivaluutta

·         järjestelmä, jonka avulla maailmankaupan ali- ja ylijäämiä voidaan tasoittaa tasapuolisesti

·         globaali velkasovittelumekanismi

·         maailmanlaajuisia veroja ja uudelleenjakoa

·         maailmanlaajuisen talous- ja sosiaalipolitiikan elementtejä

·         sekä ylikansallinen tuki työntekijöiden oikeuksille, järjestäytymiselle ja yhteisvastuun järjestelmille, ei pelkästään solidaarisuudesta vaan myös globaalin kokonaiskysynnän vuoksi.

Kaikella hallinnalla on aina seuraamuksia valtasuhteiden ja demokratian kannalta. Vaikka jossain mielessä saattaisi olla edelleen suotavaa lisätä myös valtioiden oikeutta määrätä talouspolitiikastaan, aloitteet vahvistaa hallintaa ja kehittää uusia globaaleja instituutioita edellä ehdotettujen keynesiläisten linjausten mukaisesti näyttävät viittaavan kokonaan toisenlaiseen suuntaan: globaaliin demokratiaan. Varsin ongelmallista kyllä, J.M. Keynesin 1940-luvulla esittämät globaalia hallintaa koskevat ehdotukset perustuivat liberaaliin unelmaan utooppisesta harmoniasta. Vaikka Keynesin mukaan laissez-faire-markkinat eivät tuota automaattisesti etujen tasapainoa (tai ylipäänsä minkäänlaisia optimaalisia tuloksia), hän samalla kuitenkin esitti, että asianmukaisilla yhteisillä institutionaalisilla järjestelyillä kansainvälisestä taloudesta voitiin muokata järjestelmä, josta kaikki osapuolet hyötyvät ja joka on kaikkien näkökulmasta myös reilu ja oikeudenmukainen.

Maailmassa, jota hallitsevat moninaiset voimat ja ymmärryksen muodot sekä usein nopeastikin muuttuvat yhteiskunnalliset suhteet, ei voida saavuttaa minkäänlaista pysyvää harmoniaa. Politiikkaa ja institutionaalisia järjestelyitä koskevaa vuoropuhelua ja rauhanomaisia poliittisia kamppailuja on voitava käydä. Yhteiskunnissa, joissa eettinen järkeily on kehittynyttä, vallan normatiivisen oikeutuksen ja pidemmällä aikavälillä myös sen tosiasiallisen hyväksynnän edellytyksenä on sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kansalaisten aktiivinen osallistuminen demokraattisiin käytäntöihin, ymmärrettynä osana inhimillistä kehitystä ja kukoistusta.

Näiden syiden vuoksi demokratiaa voidaan ja sitä myös pitää toteuttaa poikkikansallisesti ja maailmanlaajuisesti. Muutoin jo olemassa olevat ja vasta muodostumassa olevat uudet eurooppalaiset ja globaalit järjestelmät eivät voi olla oikeutettuja. Ei ole olemassa demokratia-mallia, jossa kaikki demokratian mahdollisuudet olisi ehdytetty, ja mikäli ei koko ajan pyritä kehittämään demokratiaa, korruptio ja vallan keskittyminen voivat helposti viedä pidemmän korren – myös oletetun vakaassa demokratiassa, olipa asiayhteys mikä hyvänsä.

Globaalikeynesiläisten ehdotusten toteuttamiseen vaaditaan käytännöllisten ja institutionaalisten järjestelyjen mallia, jota ei vielä ole luotu mutta joka on poliittisesti mahdollista saavuttaa ja muutoinkin realistisesti toteutettavissa oleva vaihtoehto yhteiskunnallisten käytäntöjen ja suhteiden järjestämiseksi. Esimerkkinä tästä mainittakoon globaali vero-organisaatio, jonka vastuulla olisi säännellä ja muokata talouskäytäntöjä ja toteuttaa uudelleenjakoa tietyn funktionaalisen toiminta-alueen puitteissa. Se voisi yhdistellä demokraattisia periaatteita uudella tavalla: klassista kansainvälistä demokratiaa (ministerineuvosto), edustuksellista demokratiaa (sen demokraattiseen edustajakokoukseen osallistuu kansallisten parlamenttien edustajia) ja osallistavaa demokratiaa (sen demokraattiseen edustajakokoukseen osallistuu myös kansalaisyhteiskunnan edustajia). Näin se olisi avoin erilaisille katsantokannoille, kykenisi reagoimiin myös odottamattomiin muutoksiin nopeasti ja olisi tarvittaessa kelpoinen ottamaan uusia tehtäviä.

Erilaisilla toimintaorganisaatioilla on erilaisia päällekkäisiä jäsenyyksiä: niiden jäseninä ovat yleensä valtiot ja kansalaisjärjestöt. Nämä organisaatiot voidaan järjestää (uudelleen) moninaisten demokraattisten sääntöjen ja periaatteiden varaan. Loogisesti ajateltuna näin voisi syntyä hajautettu, tiettyyn alueeseen sitoutumaton ja monikeskinen kompleksinen globaali hallintajärjestelmä. Saattaisi myös olla mahdollista sovittaa yhteen valtioiden ja näiden organisaatioiden talouspolitiikkaa keynesiläisesti kuitenkin niin, ettei samalla luotaisi kaikenkattavaa territoriaalista tasoa globaalin hallinnan ja kaikkien muiden kerrosten ylle. Tästäkin huolimatta tuo koordinoiva elin voisi olla globaalisti valittu edustajakokous, eli maailmanparlamentti, jolla olisi rajoitettuja ja suhteellisia valtaoikeuksia. Vastaavat globaalikeynesiläiset demokratiavisiot maailmanlaajuisesta keskuspankista ovat myös mahdollisia. Sanalla sanoen globaalin demokratisaation prosessi on avoin, sillä ei ole mitään yhtä lopullista päämäärää.

Heikki Patomäki