Suomen tulevaisuuden kannalta on skandaali, että hyvinvointivaltiota ajetaan pikkuhiljaa alas keinoin, jotka samalla lisäävät velkaantuneisuutta. Tämä on blogiksi muokattu ja hivenen dramatisoitu ote pitkästä tekstistä “Suomalaisen talouspolitiikan tulevaisuus: teoria ja käytäntö”, jota olen kirjoittanut yhdessä vasemmiston työllisyys- ja talouspolitiisen työryhmän kanssa. Teksti julkaistaan kokonaisuudessaan suhteellisen lähitulevaisuudessa ja on osaltaan valmistelemassa vasemmiston talouspoliittisia linjauksia, myös eduskuntavaaleja ajatellen.
Suomalaisen finanssipolitiikan rajoitteena ei 2010-luvulla ole pelko nousevasta kotimaisesta korkotasosta tai inflaatiosta. Suomi ei myöskään ole – muutaman vuoden nopeasta velkaantumisesta huolimatta – lähellä mitään absoluuttista velkakattoa. Nettovelka on vain noin neljänneksen BKT:sta ja kun eläkerahastot lasketaan mukaan, Suomella on merkittävää nettovarallisuutta. Suomen valtio saa velkaa kansainvälisiltä rahamarkkinoilta alhaisella korolla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki on mahdollista. Myös Suomi on riippuvainen yksityisten luottokelpoisuutta arvioivien yhtiöiden ja spekulatiivisten sijoittajien odotuksista. Suomella ei ole enää omaa keskuspankkia eikä mahdollisuutta kontrolloida omien lainojensa ehtoja. EMU-järjestelmä tarkoittaa markkinakuria myös Suomelle.
Lisäksi EU-mekanismit ja sopimukset rajoittavat Suomen finanssipoliittisia mahdollisuuksia. Kun 60%:n bruttovelkaantumisen raja menee rikki, Suomi joutuu EU-tarkkailuun ja kansalliset budjetit joutuvat komission tarkastettavaksi. Suomi on useiden eri sopimusten kautta sitoutunut siihen, että niin sanottu vuotuinen rakenteellinen alijäämä pysyy erittäin pienenä, alle puolessa prosentissa.
Rakenteellinen alijäämä on yhtä kuin tosiasiallinen alijäämä sopeutettuna taloustilanteeseen. Laskentaperusteet ovat olleet kiistanalaisia, ja niitä muutettiin viimeksi maaliskuussa 2014, jotta eurokriisimaiden tilanne otettaisiin paremmin huomioon, mutta joka tapauksessa EU-normi tarkoittaa supistavaa talouspolitiikkaa melkein kaikissa olosuhteissa. Poikkeusolosuhde-argumenttia voi käyttää pelivaran lisäämiseen, ja Suomen tapauksessa esimerkiksi uhkasakkoon tuskin turvauduttaisiin kovin nopeasti, mutta silti tämä rajoittaa finanssipolitiikan mahdollisuuksia.
Yksi keskeinen ongelma on, että EU tarkkailee nimenomaan bruttomääräistä velkaantumista, päinvastoin kuin jokseenkin kaikki muut organisaatiot. Tämä käytäntö omaksuttiin aikoinaan Saksan keskuspankin Bundesbankin vaatimuksesta, ja se perustuu epäluottamukseen muiden maiden hallituksia kohtaan. Espanja on hyvä esimerkki siitä, miten absurdeja seurauksia tällä käytännöllä voi olla. Vuonna 2010 Espanja ylitti 60%:n bruttovelkarajan ja joutui tiukalle leikkaus- ja säästökuurille, vaikka sen nettovelka oli vain noin 40% – eli alhaisempi kuin Saksan. Leikkaus- ja säästökuurin seurauksena Espanjan talous taittui nopeaan laskuun ja työttömyys kääntyi nousuun. Velka-aste on huonon talouskehityksen seurauksena kohonnut edelleen, lähennellen jo 100%:n rajaa vuonna 2014. Talvella 2014 komission arvion mukaan Espanjan ”luonnollinen” työttömyysaste on 23% (tosiasiallinen työttömyysaste 26%). Se mikä esitetään ”luonnollisena” on EU-aiheutettua.
Mitä Suomi voi tässä tilanteessa tehdä? Finanssipoliittisten toimenpiteiden vaikutukset valtion tuloihin ja menoihin toteutuvat kerroinvaikutukset kautta. Jos kerroin on tarpeeksi suuri, spartalainen säästökuuri vain pahentaa velkaantumista. Toisaalta talouden piristäminen voi jo parin vuoden viiveellä mahdollistaa velkasuhteen paranemisen. Toki laajentava talouspolitiikka toimii paremmin, jos maailmantalous kokonaisuutena tai ainakin keskeiset vientimarkkinat ovat nousussa.
Keynes esimerkiksi esitti aikoinaan, että kerroin Britannialle 1930-luvun olosuhteissa olisi kahden ja kolmen välillä, kun taas uuskeynesiläiset tutkimukset, jotka perustuvat ISLM-mallin tyyppiseen järkeilyyn, pitävät kerrointa selvästi pienempänä, yleensä alle yhden suuruisena. Talouksien avoimuus pienentää kerrointa. Suomessa Kataisen hallituksen leikkausten vaikutuksia arvioitaessa kertoimen arvoa on pidetty varsin alhaisena, noin 0,5:n suuruisena. Tämä luku on lähinnä ”hatusta vedetty”.
Kertoimen estimointi on hankalaa ja havainnot teoriasensitiivisiä. Usein kerroin vain arvataan tai oletetaan, kun ei parempaakaan tietoa ole, ja näin on mitä ilmeisemmin myös Suomen tapauksessa. Varsinkin jos talous on taantumassa ja korkotaso lähellä nollaa, on kuitenkin empiiristä evidenssiä, jonka mukaan Keynesin alkuperäinen arvio olisi lähempänä todellisuutta kuin 0,5-1,0 väli. Jos kerroin lähentelee edes puoltatoista, julkismenojen leikkaukset huonontavat velka-astetta, kun taas ekspansiivinen talouspolitiikka parantaa sitä jo parissa vuodessa. Toisin sanoen vähänkään suurempi kerroin tarkoittaa, että talouden elvytykseen otettu velka maksaa itsensä. Joissakin tutkimuksissa on raportoitu kertoimista, jotka ovat jopa kahden ja viiden välillä, ainakin tilanteessa, jossa talous on taantumassa tai lamassa.
Tammikuussa 2013 IMF julkaisi tutkimuksen, jossa se totesi eurokriisimaiden aiempien talousennusteiden perustuneen selvästi liian alhaisiin kertoimiin. Kerroin on kriisin aikana ollut selvästi yli yksi, todennäköisesti välillä 1,5-2,0. Kaiken todennäköisyyden mukaan myös Suomen finanssikerroin on tätä luokkaa. Rakenteellisen sopeuttamisen ohjelmistaan tunnettu IMF muotoili tutkimustuloksensa erityisen tarkkaan ja varovasti, korostaen, ettei tästä voi päätellä säästöjen olevan turhia. Juuri sitä yli puolentoista kertoimet kuitenkin käytännössä tarkoittavat.
Suomen tulevaisuuden kannalta on skandaali, että hyvinvointivaltiota ajetaan pikkuhiljaa alas keinoin, jotka samalla huonontavat velkasuhdetta.
Heikki Patomäki
