Kehysriihi kuohuttaa tunteita. Kiistely koskee velkaa ja kestävyysvajetta. Mikä olisi järkevä tapa toimia kun bruttovelka lisääntyy, mutta talous ei kasva? Pitäisikö leikata julkisia menoja vai korottaa veroja – vai pitäisikö elvyttää? Kyse on Suomen tulevaisuudesta. Tämä kirjoitus julkaistiin aliona Turun Sanomissa lauantaina 29.3. (julkaisu lykkääntyi viikkoja). Astetta purevammin muotoiltu versio on julkaistu Työttömien valtakunnallisen yhteistoimintajärjestön Karenssi-lehdessä, ja se on luettavissa täältä.
Jyrki Kataisen hallitus on esittänyt näkemyksensä tulevaisuudesta selonteossa, jonka valtioneuvosto hyväksyi lokakuun lopussa. Selonteon mukaan meillä on monia ”haasteita”, mutta jos vastaamme niihin määrätietoisesti, pääsemme hyvään tulevaisuuteen. Kaikilla on hyvässä tulevaisuudessa mahdollisuus ”merkitykselliseen ja arvokkaaseen elämään”.
Koska aiheena on kestävä kehitys, pulmana on kestävyysvaje, jota myös kehysriihessä on puitu. Väestön ikääntyessä hoivakustannukset kasvavat ja huoltosuhde heikkenee. Selonteossa toistetaan Kataisen hallituksen ohjelman virallinen arvio kestävyysvajeen suuruudesta: 4,7% BKT:sta. Tämä kertoo kuinka paljon julkisia menoja ”pitäisi vähentää vuoteen 2017 mennessä, jotta julkinen velkaantuminen ei karkaisi kestämättömälle uralle”.
Raportin kaksi muuta keskeistä opinkappaletta ovat kilpailukyky ja kaiken jatkuva muuttaminen. Kilpailukyky esitetään avaimena menestykseen ja kestävään hyvinvointiin. Suomen hyvän aseman takaaminen globaalissa työnjaossa edellyttää, että julkinen valta tukee yksityisten yritysten kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla. Koska kyse on myös tieto-taidosta ja koulutuksesta, yliopistojenkin pitää olla kilpailukykyisiä:
”Kilpailukykymme on ollut erittäin hyvä ja perustan tulevaisuudelle luo mm. hyvä koulutus ja kansakunnan korkea osaamistaso. […] Näiden tekijöiden kohdalla tilanne ei kuitenkaan välttämättä pysy hyvänä ilman uudistumista ja investointeja. Korkeakoulujemme kansainvälinen kilpailukyky on heikko.”
Selonteossa painotetaan erityisesti kykyä toimia nopeasti ja ottaa riskejä. Rahoitusmarkkinoiden kasvanut valta otetaan annettuna. Rahoitusmarkkinat määräävät toiminnan ehdot niin yrityksille kuin valtiollekin. ”Finanssimarkkinoiden toimivuus on edellytys kasvulle ja riskinotolle”, joita ilman ei puolestaan ole kilpailukykyä.
Joseph Schumpeterin idea ”luovasta tuhosta” on yleistetty koko yhteiskuntaan. Vanhat yritykset, tuotteet ja ammatit häviävät uusien, parempien ja tuottavampien tieltä. Oletuksen mukaan uusi tarkoittaa aina parempaa ja tuottavampaa.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan vuoden 2011 selvityksen mukaan tällainen ”luova tuho” on tarpeen, jotta innovaatiot ja teknologinen kehitys muuntuisivat tuottavuuden kasvuksi. Tulevaisuusselonteossa tämä ajatus kääntyy vaatimukseksi muuttaa kaikkea koko ajan. ”Taloudellinen kasvu ei toteudu ilman jatkuvaa, läpi yhteiskunnan toteutuvaa uudistumista.”
Hallituksen tapa kehystää ja tulkita Suomen tulevaisuutta maailmantaloudessa ei itsessään kuitenkaan ole kovin uutta luova. Retoriikassa toistetaan tuttuja opinkappaleita kestävyysvajeesta, kilpailukyvystä ja luovasta tuhosta, höystettynä muutamilla henkisillä, sosiaalisilla ja ekologisilla näkökohdilla. Ehdotetut toimenpiteet ovat monesti varsin lyhytnäköisiä. Riskinä on, että ne kääntyvät myös omia tavoitteitaan vastaan.
Esimerkiksi käsite ”kestävyysvaje” perustuu spekulatiivisiin tulevaisuusarvioihin ja pitää sisällään myös yksinkertaisen virhepäätelmän. Käytäntöön sovellettuna virhepäätelmä voi johtaa itseään toteuttavaan ennusteeseen.
Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Valtiontalouden yli- ja alijäämät vaikuttavat kansantalouteen dynaamisesti. Myös investointialttius ja innovaatiot riippuvat kokonaiskysynnästä, joka on edelleen merkittävältä osin myös kotimaista. Pyrkimys vähentää menoja nyt vie talouden helposti alemmalle kasvu-uralle, jonka seurauksena julkisrahoituksen tila huononee. Väärin ajoitetut ja kohdistetut veronkorotukset vaikuttavat samoin.
Myös yleistetty ”luovan tuhon” oppi on ongelmallinen. Hyvin toimivia rakenteita ei kannata uudistaa. Muuttaminen vie aina aikaa ja rahaa, huomio siirtyy pois päätehtävistä, ja lopputulos on helposti alkutilannetta huonompi.
Kaikki uudet tai vanhat, kotikutoiset tai muualta lainatut mallit eivät toimi. Esimerkiksi yliopistojen uudistaminen on jo kääntynyt omia tarkoituksiaan vastaan. Tutkimusten ja innovaatioiden määrä on ollut vähenemään päin.
Ylipäänsä ongelman ydin on siinä, että kilpailukyvyn katsotaan tarkoittavan sitä, että kaikkien on hyväksyttävä yritysjohdon tai sijoittajien näkökulma maailmaan. Vaikka joidenkin luottamusta vaativien ydintehtävien kohdalla korostetaan tiimityöskentelyä ja omaehtoista sitoutumista tehtävien toteuttamiseen, eriarvoisuudet ja hierarkiat ovat yrityksissä usein syventyneet. Lisäksi rahoitusvallan myötä aikahorisontti on lyhentynyt. Omistajat ja sijoittajat tavoittelevat yhä useammin pikavoittoja.
Suomesta on nopeasti hävinnyt kolmannes teollisuuden arvonlisäyksestä. Suomen laskua maailmantalouden työnjaossa ei voi selittää vain Euroopan taantumalla tai koko maailmantalouden trendeillä. Kyse on myös tavastamme toteuttaa vallitsevia opinkappaleita Suomessa ja niiden tarkoittamattomista seurauksista.
Heikki Patomäki
Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa, Turun yliopiston dosentti ja vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen.
