Demokratian peruslähtökohta on, että kaikki asianosaiset voivat tasaveroisesti osallistua yhteisen tahdon ja sääntöjen muodostukseen. Silloin kun joku asia koskee kaikkia, siitä pitää päättää yhteisesti. Mitkä asiat siis koskevat kaikkia EU:ssa ja riittääkö se, vai tarvitaanko muitakin arviointiperusteita? Tämä kirjoitus, joka ilmestyy pian Helsingin metalli –lehdessä, valaisee niitä periaatteita, joiden mukaan uusien valtaoikeuksien luominen unionitasolle voi olla oikeutettua. Eurooppalaista kansakuntaa, suvereenia valtiota tai suurvaltaa emme tarvitse; suunta on kohti maailman talouspolitiikkaa ja demokratiaa.
Demokratian perusideasta voidaan johtaa ensinnäkin läheisyysperiaate: kaikki asiat on pyrittävä keskustelemaan ja päättämään niin alhaisella tasolla kuin mahdollista, jotta kansalaisten autonomia ja itsemäärääminen voisi toteutua parhaimmalla tavalla. Ihmisillä on käytännöllistä tietoa, joka helposti häviää suuren valmistelukoneiston rattaisiin, ja tuloksena on kaikenlaisia järjettömyyksiä.
Toinen näkökohta on kuitenkin funktionaalisuus, eli minkälainen yhteisjärjestely toimii, mikä puolestaan ei toimi? Eurooppa muodostaa erityisen keskinäisriippuvan osan yhteenkietoutuneessa maailmantaloudessa.
Nykymuotoisen EU:n taloushallinta perustuu sellaisilla talousopeille, jotka yksinkertaisesti eivät toimi. Maastricht-sopimuksen velkakriteerit ja niiden viimeaikaiset tiukennukset tarkoittavat budjettikuria: valtaa siirretään kansallisilta parlamenteilta komissiolle ja muille epädemokraattisille EU-elimille. Kaikki ne pyrkivät tiukentamaan euromaiden budjettien valvontaa ja talouskuria, jotta alijäämistä päästäisiin eroon ja velkaosuutta suhteessa bruttokansantuotteeseen vähennettyä alle Maastrichtin sopimuksessa asetetun 60% rajan.
Budjettikurisopimuksella ja muilla vastaavilla järjestelyillä EU-maat ovat sitoutuneet eräänlaiseen kehysbudjetointijärjestelyyn, jota johdetaan komissiosta käsin. Alhaisen talouskasvun olosuhteissa kurilinjaukset tarkoittavat väistämättä deflationaarista eli supistavaa talouspolitiikkaa, mikä edelleen heikentää kasvua ja siten myös valtioiden velanmaksukykyä.
Minusta on kaikki syy vastustaa vallan siirtämistä EU:lle myös kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa vaikka asianosaisuus sinänsä puhuisikin yhteisten instituutioiden puolesta, niin ehdotetut ratkaisut vain pahentavat ongelmaa. Budjettikuri ei ole sen enempää demokraattista kuin toimivaakaan.
Kun mietitään vaihtoehtoja, kysymys kuuluu: millaiset mekanismit ja instituutiot olisivat tässä tilanteessa tehokkaita ja laajemmassa normatiivisessa mielessä myös oikeutettuja? Selvästikin tarvitaan aktiivista yhteiseurooppalaista talouspolitiikkaa.
On joitakin toimenpiteitä, joilla tilannetta voitaisiin helpottaa pikaisestikin. On mahdollista käyttää joitain heikosti hyödynnettyjä ja olemassa olevia EU-resursseja ja muuttaa lainausmekanismeja koko EUn tasolla. Tosin summat eivät olisi kovin mittavia tällaisessa tapauksessa. Eräät ylijäämämaat ja korkean luottoluokituksen maat voivat kasvattaa kotimaista kysyntää. Etenkin Saksa voisi tällä tavalla auttaa EUta toipumaan taannehtivasta kehityksestä. Mutta nämäkin toimenpiteet vaatisivat kriisin vallitsevan kehikon uudelleenmuotoilua.
Euroopan keskuspankin kesällä 2012 perustama suorien ostojen OMT-ohjelma on onnistunut rauhoittamaan velkakirjamarkkinat ainakin väliaikaisesti. Tämän ohjelman puitteissa EKP voi ostaa euroalueen jäsenvaltioiden liikkeelle laskemia joukkovelkakirjoja itsenäisillä jälkimarkkinoilla, mutta ehtona on kyseisten maiden sitoutuminen tiukkoihin rakenteellisiin sopeutusohjelmiin.
EKP on luvannut imeä kaiken markkinoilla olevan ylimääräisen likviditeetin, mutta silti OMT muodostaa käytännössä lupauksen painaa rahaa, jotta jäsenvaltiot pysyvät maksukykyisinä ja niiden lainojen korkotaso alhaalla. EKP:n neuvosto voisi tarkistaa tarvittavien ehtojen tulkintaa ja siten sallia valtioiden kasvattaa kysyntää – tosin silloin ristiriita EUn perussopimusten kanssa olisi vieläkin ilmeisempi.
Toimivat yhteisjärjestelyt edellyttävät siis uusien talouspoliittisten instituutioiden rakentamista. Tämä tarkoittaa perussopimusten perustavaa remonttia ja laajempaa toimivaltaa EU:lle monissa asioissa.
Keskuspankin mandaatti pitää muuttaa tukemaan työllisyyttä ja kasvua. Tarvitaan myös yhteistä finanssipolitiikkaa, mihin kuuluu nykyistä laajempi EU-budjetti ja unioniveroja. Tarvitaan investointiohjelma, minimi- ja maksimipalkka, yhteinen työttömyysvakuutusjärjestelmä, kansalaisten perusturva tai -tulo, ja koko joukko muita toimenpiteitä, jotka tekisivät unionista nykyistä solidaarisemman ja toimivamman kokonaisuuden.
Toisenlainen Eurooppa on mahdollinen, mutta vaikea toteuttaa. Itse muutosprosessin täytyy olla demokraattinen, se edellyttää vaaleja ja kansanäänestyksiä. Myös lopputuloksen täytyy olla demokraattinen.
Jokaista valtaoikeutta pitää vastata demokraattisen osallistumisen ja tili- ja vastuuvelvollisuuden mekanismit. Esimerkiksi keskuspankkia voisi ohjata senaattiperiaatteen mukaisesti vaaleilla valittu pankkivaltuuskunta, johon kuuluisi jokaisesta euromaasta yhtä monta edustajaa.
Yhtä tärkeää on myös korostaa, että vaikka unioni on demokratian näkökulmasta joskus liian iso yhteisö, niin se on samaan aikaan monissa suhteissa myös liian pieni kokonaisuus. Taloudellinen kehitys ja etenkin tehokkaan kokonaiskysynnän aikaansaaminen pitää nähdä myös globaalisti kaikkien toimijoiden ja kaikkien maiden näkökulmasta yhtaikaa.
Tässä katsannossa EU on vain yksi ”maa” muiden joukossa. Taistelu EUn tulevaisuudesta on siis samalla kamppailua maailman talouspolitiikasta.
Heikki Patomäki
