Sunnuntaisuomalainen paljasti vajaa kuukausi sitten, että Suomi on aikeissa lähentyä sotilasliitto Natoa uudella yhteistyösopimuksella. Keskustelu uuden Nato-sopimuksen poliittisesta merkityksestä on jäänyt pinnalliseksi.
Monien suomalaisten arvioiden mukaan sopimus ”lisää marginaalisesti Suomen pelotetta ja integraatiota Naton kanssa”. Englanninkieliset YLE-uutiset sen sijaan raportoivat, että sopimus “lisää kansakunnan valmiutta ottaa ulkomaista apua vastaan, samalla kun suomalaiset lupaavat puolestaan pitää Nato-kalustoa maassa”.
Ulkoministeri Tuomioja on alleviivannut, ettei sopimus tarkoita poliittista sitoumusta saada tai pyytää apua. Monet voivat hänen mukaansa silti olettaa näin, mikä voi myös muodostua esteeksi sopimuksen solmimiselle.
Eduskunnalta asiaa ei kuitenkaan kysytä. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtajan, Pertti Salolaisen (kok.) mukaan Suomen ja Naton välisen uuden yhteistyösopimuksen valmistelu on kokonaan salattu eduskunnalta.
Julkisuudessa ei myöskään ole näkynyt selvitystä siitä, miksi tällainen sopimus solmitaan – tai miksi sellainen solmitaan juuri nyt? Puheenvuorot ovat koskeneet ennen kaikkea sitä mitä sopimus ei tarkoita, ja toissijaisesti sitä mitä se kenties tarkoittaa, mutta varsinaista perustelua sopimukselle emme ole kuulleet.
Kaiken kukkuraksi sopimusluonnos näyttäisi olevan salainen. Puolustusministeriön sivuilta ainakaan minä en löydä edes mainintaa asiasta, puhumattakaan, että me kansalaiset, poliitikot ja tutkijat voisimme tutustua sopimuksen tarkempaan sisältöön.
Sopimus kertoo paljon Naton luonteesta. Naton oikeutus edellyttää joidenkin asioiden turvallistamisen. Turvallistaminen tarkoittaa, että joku tulevaisuuden mahdollinen tapahtuma tai kehityskulku dramatisoidaan ja esitetään omaa olemassaoloa koskevaksi uhaksi. Tämän takia asialle vaaditaan absoluuttista tai vahvaa etusijaa.
Turvallistaminen myös laukaisee poikkeustoimenpiteitä kuten salailua, demokraattisten menettelytapojen ohittamisia, lisäresurssien kohdentamisia ja niin edelleen.
Turvallistaminen edellyttää myös aina jonkun ”me”-identiteetin, jonka elämään, arvoja tai omistuksia ollaan turvaamassa. Kuka tai mikä siis on Naton ”me”?
Naton alkuperäisen sopimuksen johdannossa Nato määritellään “sivilisaatioksi”, jonka arvoina ovat “demokratia, yksilön vapaus ja laillisuuden periaate” (The North Atlantic Treaty 1949: johdanto). Näiden termien sisältöä ei täsmennetä, mutta ne ovat yhteensopivia demokratian minimimerkityksen ja omistusoikeuksia korostavan yksilökeskeisyyden kanssa.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen Yhdysvallat on halunnut korostaa Naton roolia erityisesti Etyjin ja YK:n kustannuksella. Liberaali-demokratian puolustaminen voi tarkoittaa epädemokraattisia tai laittomia toimintatapoja myös maiden sisällä, eikä demokratiaa tai laillisuusperiaatetta yletetä kansainvälisiin tai globaaleihin suhteisiin.
Turvallistamisesta siis seuraa, että demokratiasta ja laillisuudesta tingitään myös maiden sisällä. Hyvä esimerkki tästä on NSA:n vakoiluskandaali, jossa paljastui, että myös USA:n kansalaisten ja lähimpien liittolaisten oikeuksia kirje- ja viestintäsalaisuuteen on rikottu ja rikotaan systemaattisesti.
Kosovon sota vuonna 1999 oli ennakkotapaus siitä, että Nato saattaa käydä sotia oman alueensa ulkopuolella ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Kosovon sota sai aikoinaan erityisesti juuri venäläiset hermostumaan ja pohjusti osaltaan Putinin valtaannousua.
Nato-identiteetti ei perustu yleispäteviin arvoihin. Erilaiset toiset, joista sotilasliiton käytännöissä rakentuu strategisia ”uhkia” ja ”vihollisia”, ovat tärkeitä läntisen poliittisen identiteetin ja sitä vastaavan elämänmuodon kannalta.
Monille keski-Euroopan maille Venäjä on ollut se itäinen ja barbaarinen Toinen, joka määrittää omaa paikkaa maailmassa. Toisille suurin uhka on poliittinen islam, tai maailmanlaajuinen terrorismi. Naton dokumenteissa on lueteltu muitakin vihollisia ja turvallisuusuhkia.
Kun hyväksytään Naton läntinen identiteetti, hyväksytään samalla Yhdysvaltain johtoasema ja sen poikkeuksellinen ”hyvyys” – mikä toimii myös amerikkalaisten monien kaksoisstandardien oikeutuksena. Yhdysvalloilla on oikeus salakuunnella ketä tahansa, tai murhata ihmisiä missä päin maailmaa tahansa esimerkiksi kauko-ohjatuilla lentokoneilla.
Yhdysvaltain ei tarvitse noudattaa kansainvälistä lakia tai toimia yhteisten instituutioiden pelisääntöjen mukaan, mutta muiden täytyy kunnioittaa ”kansainvälisen yhteisön” tahtoa, siis sen, joka tavanmukaisesti julistetaan Washingtonista ja Lontoosta käsin.
Ne, jotka eivät hyväksy Yhdysvaltain määrittämää läntistä identiteettiä ja sen seurauksia, puolestaan tulkitsevat Naton strategisen toiminnan, laajenemisen ja interventiot epäoikeutettuna ja uhkaavana. Erityisen kritiikin kohteeksi joutuvat juuri amerikkalaisten kaksoisstandardit ja tekopyhyys.
Toiseuden rakentamisesta tulee asteittain vastavuoroinen prosessi, jossa molemmat osapuolet syyttävät toista laittomuudesta ja turvallistavat asiat. Täysin ennakoitava vaikutus on konfliktien laajeneminen niiden kanssa, jotka eivät hyväksy Nato-identiteettiä. Tämä ei ole välttämätöntä, mutta enemmän kuin vain mahdollista.
Esimerkiksi Ukrainan konfliktia ei voi palauttaa, tai pelkistää, yksipuolisesti Nato-Venäjä vuorovaikutukseen, mutta se on olennainen osa kokonaisuutta. Naton oma toiminta on ollut osa sitä kokonaisuutta, jossa vastakkainasettelu on kärjistynyt.
Suomen ja Naton uuden sopimuksen poliittinen merkitys on siinä, että ne, jotka Suomessa kannattavat läntistä Nato-identiteettiä ja kokevat olevansa osa näin määriteltyä ”me”-identiteettiä, saavat Suomen sitoutettua yhä lähempään Nato-yhteistoimintaan. Samalla hyväksytään monien asioiden turvallistaminen, silloinkin kun se tarkoittaa laillisuus-, julkisuus- ja demokratia-periaatteista tinkimistä myös Suomessa.
Tätä kuitenkaan puolustusministeri Carl Haglund ei sano ääneen.
Heikki Patomäki
