Jean-Claude Junckerin komission kokoonpano julkaistiin reilu viikko sitten (10.9.2014). Parlamentin kuulemisten ja äänestysten jälkeen uuden komission pitäisi aloittaa toimintansa marraskuun alusta alkaen. Mitä uusi komissio tarkoittaa unionille?
Eurovaalien jälkeen oli selvää, että monissa maissa kansallismielinen oikeisto tai äärioikeisto oli lisännyt merkittävästi kannatustaan, tai yltänyt jopa ykköseksi, samalla kun uusliberaalin oikeiston EPP jatkaa parlamentin suurimpana ryhmänä (vaikka menettikin kolmisenkymmentä paikkaa). Nämä voimat eivät kykene muuta kuin syventämään unionin talousongelmia ja legitimaatiokriisiä.
Komission koostumus heijastelee kuitenkin myös kansallisia valta-asemia ja tasapuolisuusnäkökohtia, ei ainoastaan parlamentin voimaryhmien toiveita. Vielä heinäkuussa ajattelin, että talouskriisin ja legitimaatio-ongelmien pelästyttämä euroeliitti olisi antamassa aiempaa jonkin verran enemmän tilaa vaihtoehtojen pohdinnalle, ja että jotkut keynesiläiseen ajatteluun varovasti nojaavat uudet aloitteet olisivat kenties myötätuulessä (Policy-lehden haastattelu s.20).
Olin väärässä. Kaksipäiväinen talouspolitiikka-konferenssi Brysselissä 18.-19.9.2014 tarjosi mahdollisuuden moniin keskusteluihin ja havaintoihin unionin poliittisesta tilanteesta. Jääräpäinen Saksan linja ja perinteiset uusliberaalit opit ovat kaiken perusteella vain vahvistumassa. Lisäksi Suomella ja erityisesti Jyrki Kataisella on uudessa komissiossa tarkkaan määrätty rooli: estää parannukset.
Nyt järjestetty työllisyyskonferenssi oli väistyvän komissaari László Andorin viimeisiä voimannäytteitä. Varsinkin kautensa loppupuolella Andor tuli yhä rohkeammin kaapista ulos ja alkoi ajaa keynesiläisiä ja sosiaalidemokraattisia ideoita, vastoin EU-valtavirtaa. Andor on ollut poikkeuksellinen järjen ääni Brysselissa.
Nyt sekä Andorin lähipiiri että ulkopuoliset tarkkailijat näyttävät olevan paljolti sitä mieltä siitä, että nämä ideat jäivät ehkä hieman jälkijättöisiksi avauksiksi, jotka tullaan lokakuun lopussa laittamaan koipussiin parempia aikoja odotellessa.
Uuden komission presidentti Juncker lupasi lehdistötiedotteessaan komission ajavan muutoksia. Ainoa muutos, mitä minä kykenen Junckerin tiedotteessa näkemään, on se, että EU tulee pyrkimään eroon energiariippuvuudesta Venäjään.
Toisin sanoen komissio varautuu pitkään ja mahdollisesti edelleen syvenevään konfliktiin Venäjän kanssa. Muuten luvassa on vain enemmän samaa. Mitään ei ole aidosti opittu viime vuosien aikana. Kurjistava deflationaarinen talouspolitiikka jatkuu tai joiltakin osin jopa syvenee. Talouskuri tullaan uusien sopimusten mukaisesti panemaan toimeen demokratiasta piittaamatta.
Juncker on kyllä luvannut 300 miljardia kolmessa vuodessa investointeihin, mutta kukaan ei Brysselissä tiedä, mitä ehdotus pitää sisällään. Asiaa tuntevien valistunut arvaus on, että Juncker tulee keräämään kymmenkunta miljardia EU-rahaa pohjaksi erilaisille lainajärjestelyille, joiden avulla yhdessä yksityisen puolen toimenpiteiden kanssa päästään laskennallisesti tuohon 100 miljardin euron per vuosi summaan.
Mitään kokonaistaloudellista vaikutusta tällaisilla summilla ei ole. Junckerin ”ohjelma” on rinnastettavissa Potemkinin kulisseihin. Kymmenkunta miljardia uutta julkista rahaa riittäisi ylenmääräisesti suomalaiseen julkisten investointien ohjelmaan, mutta on mitätön murunen EU:n kokonaisuudessa (Suomi on vain sadasosa unionin väestöstä ja 1,4% kansantuotteesta).
Näin ollen kehitys näyttäisi etenevän samaa rataa kuin tähänkin asti. Kuten Eurokriisin anatomiassa kirjoitin, ”Uusliberaali EU jatkuu” -skenaario on todennäköisin lyhyellä aikavälillä, mutta hankkeen ennuste on huono. Ongelmana on se, että EU tulee kulkemaan nyt viitoitetulla tiellä ainakin vuoteen 2019.
Tämä ei lupaa hyvää unionille. Sisäinen devalvaatio ei ole toiminut eikä toimi. EU:n ”kilpailukyky” ei tuo toivottuja vaikutuksia. Sen sijaan kokonaiskysyntää on saatu leikattua. Kun EU:ta ajatellaan yhtenäistaloutena, kotimarkkinat vastaavat ylivoimaisesti suurimmasta osasta kysyntää. Tyypillisen EU-maan viennin osuus BKT:sta on karkeasti puolet, mutta suurin osa viennistä menee muihin EU-maihin. Sisäinen devalvaatio siis iskee suoraan omaan nilkkaan.
EU:n toivo on siinä, että euron kurssi laskee (eli saadaan aikaan oikea devalvaatio), mikä vauhdittaisi vientiä EU:n ulkopuolelle. Tämäkään ei olisi kestävällä pohjalla koko maailmantalouden näkökulmasta, sillä euroalue tekee jo nyt 15-20 miljardia kauppaylijäämää joka kuukausi. Muut joutuisivat vastaamaan euron devalvoitumiseen. Helpointa olisi, jos jossain muualla maailmantaloudessa yhtäkkiä vain alkaisi suuri buumi, mikä vetäisi EU:n mukanaan.
Toisaalta Euroopan keskuspankki voisi muuttaa periaatteitaan ja ryhtyä tukemaan julkisia budjetteja. EKP:n presidentin Mario Draghin puhe Yhdysvalloissa muutama viikko sitten on tervejärkisintä mitä EU-johdosta on aikoihin kuultu (Andoria lukuun ottamatta). Voisiko keskuspankki alkaa toimimaan omin päin, vaikka sen päämäärät on kirjoitettu sisään perussopimukseen?
Maailmantalouden suurta nousua ja Euroopan keskuspankin linjan muutoksia odotellessa voimme synkistellä mahdollisilla ja todennäköisillä tulevaisuuden näkymillä. Nykyresepteillä EU-kasvua etsitään kaiken mahdollisen hyödykkeistämisestä ja uusista vapaakauppasopimuksista, jotka käytännössä vain turvaavat megayhtiöiden etuoikeuksia ja alentavat standardeja.
Kuvaavaa ajalle on, että komissio hylkäsi ehdotuksen kerätä nimiä TTIP-sopimusta koskevaa kansalaisaloitetta varten. Kriittistä kansalaiskeskustelua tai demokratiaa unionissa ei selvästi kaivata.
Eriarvoisuuden kasvu, korkea työttömyys ja siirtolaisuus luovat ja vahvistavat yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja, jotka voivat saada myös vainoharhaisia, kaiken kieltäviä tai fundamentalistisia piirteitä. Yhä useampi ongelma turvallistetaan eli määritellään omaa olemassaoloa ja omistuksia koskevaksi ulkoiseksi uhaksi. Ikävä kyllä myös konfliktin syveneminen Venäjän kanssa sopii kuvaan liiankin hyvin.
EU-talouden heikko elpyminen viime kuukausina on hyvin hauraalla pohjalla. Pitkä deflationaarisen kehityksen kausi on todennäköinen, samantyylinen, kuin missä Japani värjötteli melkein parikymmentä vuotta. Kaudella 2014-19 kansalaisten usko ja luottamus EU-instituutioihin tulee näissä olosuhteissa vähenemään entisestään.
Kansallismieliset populistit kiittävät ja keräävät potin, päästen mukaan hallitukseen – tai jopa muodostamaan hallituksen – yhä useammassa EU-maassa. Osa ottaa mallia Viktor Orbánin johtaman Unkarin proto-fasistisesta kehityksestä.
Jo nämä kehityskulut riittävät siihen, että EU alkaa mureta lähestyttäessä vuotta 2019 ja seuraavia europarlamenttivaaleja. Pahin talouspoliittinen skenaario on kuitenkin tämä:
• nopeasti paisunut uusi kupla maailman rahoitusmarkkinoilla on rakentunut tyhjän päälle, ja romahtaa seuraavan kahden-kolmen vuoden kuluessa
• vuosien 2017-18 suuri rahoitusmarkkinakriisi laukaisee maailmanlaajuisen suuren laman, joka on erityisen vakava EU-Euroopassa
• kriisin ja laman aikana Britannia jättää unionin ja euro hajoaa ainakin osittain
Tässä skenaariossa EU on jo osin hajonnut lähestyttäessä vuotta 2019 ja seuraavia europarlamenttivaaleja, joissa EU:n kohtalo sitten ratkaistaan
Vaikka näin pitkälle ei ajauduttaisikaan, Junckerin komissio tulee tekemään kaikkensa pitääkseen EU:n nykyisellä kehnon kehityksen polulla. Angela Merkelin luottomies Katainen on siellä osaltaan valvomassa oikeaoppisuutta ja vastustamassa kaikkia vähänkään järkeviä tai edistyksellisiä muutoksia.
Tässä on miettimistä myös suomalaiselle vasemmistolle. Vuoden 2014 eurovaaliohjelmassa lukee, että ”mikäli eurokriisiä ja eurovaluutan ongelmia ei saada ratkaistua kestävällä tavalla, yhteisvaluutta on purettava hallitusti, jolloin EMU- jäsenyydestä järjestettäisiin kansanäänestys”.
Tilanteet tulevat eteen nopeasti. On järkevää valmistella etukäteen eri vaihtoehtoja. Pitäisikö euron purkamiseen tai purkautumiseen alkaa varautua jo nyt?
Riippumatta miten tuo ohjelmakohta tulkitaan, näyttää vahvasti siltä, että nykyistä selväjärkisempää talouspolitiikkaa ei saada aikaan EU:ssa ainakaan ennen vuotta 2019. Katseet kääntyvät kansallisiin vaaleihin, Suomessa eduskuntavaaleihin.
Toisin toimimisella menestyksekkäästi olisi laajempaakin merkitystä, sillä esimerkin voima on usein suuri. Kun edes yksi maa saadaan ulos nykyisen talouspolitiikan kierteestä, poliittinen tilanne voi alkaa muuttua nopeastikin.
Heikki Patomäki
