Alexander Stubb ei pidä harmaan sävyistä. Konfliktissa Venäjän kanssa on vain kaksi väriä: musta ja paha Venäjä ja valkoinen ja puhdas länsi. Stubbin mielestä Suomi kuuluu länteen ja hyvien puolelle. Venäjää vastaan asetetuista sanktioista ja linjauksista ei pidä tinkiä pätkääkään.
Lienee paikallaan luoda lyhyt katsaus Venäjän ja lännen konfliktin viimeaikaiseen kehitykseen. EU:n ja Yhdysvaltojen pakotteiden kolmas kierros pantiin toimeen kesällä ja alkusyksystä. Sanktioiden vaikutus Venäjän talouteen ei ole massiivinen, mutta kuitenkin merkittävä. Pakotteet lisäävät epävarmuutta. Ne vaikeuttavat niin läntisten yhtiöiden toimintaa Venäjällä kuin venäläisten transaktioita lännessä. Pakotteiden kustannukset Venäjälle ovat Suomen valtion budjetin luokkaa.
Syksyn kuluessa öljyn hinta on alentunut roimasti. Syynä on Saudi-Arabian toiminta, joka on yleisen tulkinnan mukaan myös poliittisesti motivoitunutta. Kohteena on sekä Iran että Venäjä. Vaikka Saudi-Arabia ja OPEC-tuottajat joutuvat nyt kilpailemaan myös Yhdysvalloista tulevan liuskeöljyn kanssa – mikä on osaltaan ajanut hintoja alas – on vaikea kuvitella, että Saudi-Arabia toimisi tässä asiassa ilman jonkinlaista yhteisymmärrystä Yhdysvaltojen kanssa. Ja riippumatta mikä on totuus, Venäjällä uskotaan, että kyse on Yhdysvaltain salaliitosta Venäjää ja Putinia vastaan.
Venäjän valtion tuloista puolet tulee öljystä ja kaasusta. Venäjän talous on alkanut nopean luisun alaspäin. Ruplan arvo on vuoden 2014 aikana pudonnut 40%. Venäjän keskuspankki käyttää valuuttareservejä puolustaakseen ruplaa. Reservit ovat alkaneet huveta hälyttävää tahtia. Venäjän keskuspankki ennakoi taantumaa kahdeksi seuraavaksi vuodeksi, eikä lamakaan ole poissuljettu vaihtoehto.
Vaikka Venäjän on vähävelkainen maa, vuodesta 2016 alkaen Venäjällä tulee olemaan merkittäviä vaikeuksia uusia lainojaan, jos pakotteet ovat vielä voimassa. Venäjän pitäisi alkaa maksaa velkojaan pois taantuman tai laman aikana.
Lännen toimet Venäjää vastaan ovat olleet myös sotilaallisia. Nato on tuonut suuren määrän sotakoneita, tankkeja ja laivoja erityisesti Baltian maihin, mukana mahdollisesti myös joukkotuhoaseita. Yhdysvallat on tuonut kalustoa myös Puolaan ja Saksaan. Lisäksi Ukrainan hallitus on saanut myös sotilaallista tukea länneltä. Nato ilmoitti uusista tukimuodoista Ukrainalle joulukuun alussa.
Marraskuun puolivälissä presidentti Vladimir Putinia nöyryytettiin G20-kokouksessa Brisbanessa, Australiassa. Australian konservatiivinen pääministeri Tony Abbott ei toteuttanut uhkaustaan väkivaltaisesta rugby-taklauksesta, mutta monet läntiset valtiojohtajat tuskin edes suostuivat kättelemään Putinia. Putin lähti Australian G20-kokouksesta ennen sen virallista päättymistä. Monin puolin tulkittiin, että Putinin Venäjästä on nyt tullut hylkiö, joka on yhä riippuvaisempi Kiinasta.
Taustalla on myös se, että uudelleenvalintansa jälkeen Putin on tehnyt Venäjästä yhä autoritäärisemmän maan. Jo vuosia jatkunut kansalaisyhteiskunnan kurinalaistaminen ja median yksipuolistaminen ovat saaneet uusia ulottuvuuksia. Putin on myös panostanut Venäjän nousuun uudeksi suurvallaksi sotilaallisen varustelun kautta. Vuoden 2008 jälkeen Venäjän sotilasmenot ovat nousseet 30%.
Venäjän kehityksen polkuriippuvuus sotilaallis-teollisesta kompleksista on siksi vahvistunut. Pakotteet ja muun talouden lasku korostavat tämän polkuriippuvuuden merkitystä. Ne myös herättävät kriittisen kysymyksen: onko Putin panostanut sotilaalliseen varustautumiseen turhaan, muun talouden kustannuksella?
Syyskuussa 2014 kirjoitin Helsingin Sanomissa, että ”Yhdysvallat ja EU-maat käyttävät sotilasmenoihin kymmenen kertaa enemmän rahaa kuin Venäjä. Epäsuhta on vaaratekijä, varsinkin jos pakotteilla alkaa olla todellista merkitystä talouskehitykselle. Pakotteiden nurkkaan ahdistama Venäjä, jonka länsi väittää olevan yksipuolisesti vastuussa Ukrainan tragediasta, voi reagoida aggressiivisesti.”
Syksyn kuluessa Venäjän käyttäytyminen varsinkin Itämerellä on todella muuttunut yhä aggressiivisemmaksi. Venäjän toiminta kansainvälisessä ilmatilassa ja rajojen tuntumassa – välillä niitä loukaten – lisää onnettomuuksien ja vakavien välikohtausten riskiä. Länsi ja sen mukana myös Stubbin Suomi vastaa lisäämällä Venäjän painostusta ja sotilaallisia valmiuksia. Suunta on kohti sotaa.
Tässä tilanteessa tarvitaan klassisen poliittisen realismin viisautta. Me ihmiset olemme rajoittuneita olentoja. Meidän on vaikea ymmärtää, että muut näkevät saman asian toisin. Ryhmäsolidaarisuutta luodaan asettumalla ulkopuolisia vastaan, kuten Stubb tekee suhteessa Venäjään. Itsekritiikki on vaikeaa ja usein sitä sensuroidaan, kuten Stubb tekee suomimalla eri mieltä olevia poliitikkoja. Kaikissa ryhmissä ja kansakunnissa odotetaan konformistisuutta, sopeutumista ryhmän henkeen. On monia sanktio- ja muita mekanismeja kurinalaistaa niitä, jotka uhmaavat ryhmäpaineita. Stubbissa on paljon enemmän samaa kuin Putinissa kuin mitä hän uskoo.
Mustavalkoisen vastakkainasettelun sijasta tarvitaan vivahteita — ja värejä. Hans Morgenthaun viisaan diplomatian sääntöjen mukaan diplomatia täytyy riisua kaikesta ”ristiretkeläisestä hengestä”. Diplomaatin täytyy aina katsoa poliittista näyttämöä myös muiden kansakuntien näkökulmasta. Kansa- ja ryhmäkuntien täytyy olla valmiita kompromisseihin kaikista muista paitsi aivan elintärkeistä asioista.
Morgenthau myös varoitti laittamasta ”itseäsi asemaan, josta et voi peruuntua kasvojasi menettämättä, ja josta et voi edetä ilman suuria ja vakavia riskejä”. Minusta näyttää, että Putin on jo tehnyt näin, ja että läntiset valtiojohtajat ovat olleet kovaa vauhtia tekemässä samaa syksyn kuluessa. Se ei lupaa hyvää.
Eettisen ja poliittisen realismin näkökulmasta on tärkeää ymmärtää, miten Moskovassa ja Venäjällä tämä konflikti nähdään. Moskovan näkökulmasta kyse on ensinnäkin rajan laittamisesta EU:n, Naton ja Yhdysvaltain intressien laajenemiselle itään, kohti Moskovaa.
Toisaalta kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Miksi Venäjää ei kohdella kuin läntisiä suurvaltoja? Miksi Yhdysvallat saa olla kansainvälisen lain yläpuolella ja käyttää myös voimaa ympäri maapalloa edistääkseen omia tavoitteitaan, mutta sama ei ole sallittua Venäjällä edes niillä alueilla, jotka oikeastaan kuuluvat Venäjään?
Tässä konfliktissa on kyse yhtä paljon Yhdysvaltain ”kutsumuskohtalosta” ja EU:n uskosta omien uusliberaalien arvojensa universaaliin ylivertaisuuteen kuin venäläisestä autoritäärisestä patriotismista, joka virittelee kauaskantoisia oppeja ”slaavilais-ortodoksisesta kohtalonyhteydestä”.
Johtopäätös: olen Stubbin kanssa täysin eri mieltä. Suomen paikka on tällaisten oppien ulkopuolella, vyöhykkeellä, jossa järki toimii ja viisaudelle, diplomatialle ja politiikalle on tilaa.
Heikki Patomäki