Taloustieteen kollegani Helsingin yliopistosta, Hannu Vartiainen ja Saara Hämäläinen, ovat kommentoineet keskusteluani talousteoriasta ”asiattoman bloggaajan” Heikki Pursiaisen kanssa ja toivoneet keskustelulle jatkoa. Myös ETLA:n tutkimusjohtaja Mika Maliranta on valitellut, että alkuperäinen vastaukseni keskittyi paljolti ad hominemin käytön vaaroihin ja keskustelun etiikkaan, sivuuttaen monet sisällölliset väitteet talousteorian virheellisestä ymmärtämisestä. Näin ollen aion nyt jatkaa keskustelua talousteoriasta, vaikka pidän sen lähtökohtaa edelleenkin varsin asiattomana.
Pursiainen kirjoittaa bloggauksessaan, että heidän arvionsa
”[…] sisältö on tahallisesti rajattu vain asiavirheisiin. Emme ota kantaa Patomäen investointiohjelmaan. Se voi tietenkin olla vaikka kuinka järkevä, vaikka perustuukin virheelliseen talousteorian ymmärtämiseen.”
Vaikka eettiset näkökohdat pantaisiinkin tällä kertaa sulkeisiin, Pursiaisen lähtökohdassa on monta asiaa väärin. Ensinnäkin se, mitä sanon talousteoriasta, on suorassa yhteydessä kirjan varsinaiseen tavoitteeseen, eli pyrkimykseen esittää talouspolitiikkaa koskeva argumentti. Eri osia ja niiden tarkoituksia ei voi mielivaltaisesti erottaa toisistaan. Toiseksi Pursiaiselle ja monille muille taloustieteilijöille tuntuu olevan vaikeaa hyväksyä talousteoreettista moninaisuutta eli pluralismia. Se mikä heille näyttäytyy ”virheenä” onkin erilainen teoria – ja näkemykseni mukaan myös parempi kuin vallitsevat uusklassiset opinkappaleet.
Kirjani lähtee liikkeelle kysymyksestä: ”Miksi talouspoliittinen keskustelu vaikuttaa niin suurelta osin yhdensuuntaiselta?”. Jatkan:
”Täytyy ymmärtää se tapa, jolla tyypillinen uusklassinen taloustieteilijä päätyy antamaan julkisuudessa tai valiokunnassa lausunnon, jonka mukaan yksityistäminen, ulkoistaminen, kilpailuttaminen, kilpailukyky, markkinoiden laajentaminen, bruttokansantuotteen kasvu, vapaakauppa, investointisuoja, ’rakenteelliset uudistukset’, ’kannustimien’ lisääminen, budjettien tasapainottaminen, budjettikuri tai julkisten menojen säästäminen ja leikkaaminen ovat hyviä asioita, tai miksi kestävyysvaje on heidän mielestään niin vakava ongelma.”
Mikä on se perusajattelutapa tai teknisemmin diskurssi, joka tuottaa tämän lopputuloksen? Yritän kirjassani hahmotella talousteorian keskeisiä käsitteitä, oletuksia ja metodologioita ja niiden keskinäissuhteita yleisellä tasolla, siten, että näkyviin tulisivat ne yleiset puhumisen kaavat ja taipumukset, joita sen taustateorioiden joukko kokonaisuutena tuottaa.
Näin ymmärrettynä uusklassisen teorian kokonaisuus on kompleksinen, mutta siinä on paljon suhteellisen yksinkertaisia elementtejä (esimerkiksi oletus vaihdannaistaloudesta, joka käsitteellisesti implikoi Sayn lain tai yleisemmin ”tasapainon”), jotka pulpahtavat esiin yhä uudelleen mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Uusklassisen teorian diskurssi mahdollistaa myös monia keskenään ristiriitaisia retorisia siirtoja, jolla teoriaa voidaan puolustaa kritiikkiä vastaan.
Aloitan aivan peruskysymyksestä: uskosta siihen, että markkinat toimivat hintamekanismin kautta tehokkaasti. Alkuperäisessä vastauksessani pohdin lyhyesti rahoitusmarkkinoita koskevan ”tehokkaiden markkinoiden hypoteesin” ja niin sanotun ”ensimmäisen hyvinvointiteoreeman” suhteita. Toin esille Greenwald-Stiglitz-teoreeman ja niin sanotun ”toiseksi parhaan teoreeman”. Näistä molemmista seuraa, että on jokseenkin aina järkevämpää siirtyä poispäin täydellisen kilpailun ihanteesta ja julkisten interventioiden avulla yrittää parantaa tilannetta kuin yrittää siirtyä kohti ”täydellistä” kilpailua eli kohti hintamekanismin täysin vapaata ja omalakista toimintaa. Miksi sitten monet taloustieteilijät säännönmukaisesti antavat käytännön neuvoksi markkinoiden vapauttamisen? Myös Pursiainen näyttää sitoutuneen hyvin toimivien markkinoiden ihanteeseen.
Hannu Vartiainen vastaa tähän kysymykseen osaltaan: ”Pursiainen ei puolusta tehokkaiden markkinoiden hypoteesia. Hän kertoo, että taloustieteilijät pitävät hyvin toimivista markkinoista – mikä on ihan totta – mutta että tämä nimenomaan ei johdu uskosta markkinoiden tehokkuuteen.” Vartiainen ei ikävä kyllä selitä miksi ”taloustieteilijät [sitten] pitävät hyvin toimivista markkinoista”, jos heillä ei kerran ole lähtökohtanaan täydellisen kilpailun mallia, tehokkaiden markkinoiden hypoteesia tms, mutta kirjassani on jo vastaus tähänkin kysymykseen.
Alaluvussa ”Taloustiede, ideologia ja uusliberalismin nousu” (ss. 88-97) keskustelen Friedrich Hayekin argumentista keskitettyä suunnittelua vastaan ja vapaiden markkinoiden puolesta. Hayek on kiinnostava ajattelija siksi, että hän kieltää uusklassisen talousteorian metodologian kaikkinensa, tasapaino-käsite mukaan lukien, ja edustaa sellaista tieteellistä realismia, joka tulee lähelle omia filosofisia sitoumuksiani (= kriittinen realismi).
Hayek korostaa käytännöllisen tiedon merkitystä talouden toiminnassa. Ihmiset tuntevat oman toimintansa kontekstin. Kellekään ei ole annettu oikeaa kokonaiskuvaa taloudesta ja sen mekanismeista. Siksi hajautettujen markkinoiden hintamekanismi on kehityksen paras ”suunnittelija”. Hinnat kommunikoivat informaatiota tavalla, joka riittää kokonaisuuden kannalta. Hintamekanismi ei toimi aina täydellisesti, mutta paremmin kuin tietoinen suunnittelu. Keskitetystä suunnittelijasta olisi Hayekin mielestä vain haittaa – ei vähiten vapauden kannalta. Ehkä tämä on myös Vartiaisen ja Pursiaisen argumentti?
Kuten kirjassa tuon esille, vaikka Hayekin negatiivinen argumentti keskitettyä suunnittelutaloutta vastaan on vakuuttava, hänen positiivinen argumenttinsa vapaiden markkinoiden puolesta ei sitä ole. Koska Hayekilla ei ole mitään ideaalista tai utooppista markkinamallia mihin vedota – hän ei voi nojata uusklassiseen täydellisen kilpailun malliin – ja koska hän korostaa käytännöllisen tiedon merkitystä, hänen näkemyksensä on täysin yhteensopiva jälki-keynesiläisten ja muiden heterodoksisten talousteorioiden käsitysten kanssa. Marxista ja Keynesistä alkaen nämä suuntaukset ovat korostaneet epävarmuuden ja ajan merkitystä sekä hajautetun markkinatalouden ristiriitoja ja paradokseja, joita esittelen kirjassani niin laajalti kuin talouspoliittisen kirjan tila antaa myöten.
Päinvastoin kuin Hayek, Pursiainen ja Vartiainen kuitenkin puolustavat uusklassista metodologiaa. Siksi minusta vaikuttaa, että heidän uskonsa ”hyvin toimiviin markkinoihin” nojaa kuitenkin pohjimmiltaan täydellisen kilpailun malliin ja sen kanssa läheistä sukua olevaan tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin. Näiden mallien uskotaan olevan ”tosia” aivan riippumatta siitä, minkälainen maailma on, koska erityisesti niin sanottu ensimmäinen hyvinvointiteoreema perustuu matemaattiseen todistukseen.
Jos tulos on matemaattisesti osoitettu, mikään ei voi osoittaa sitä vääräksi, riippumatta onko alkuoletuksilla mitään tekemistä sen maailman kanssa jossa elämme. Juuri tämän takia Steve Keen toteaa Shakespearen Hamletia mukaillen ja myös vastakkaiseksi kääntäen: ”There is madness in their method” – ”heidän menetelmässään on hulluutta” (luvun 7 otsikko, Debunking Economics, löytyy helposti googlaamalla). Ei yhteiskuntaa näin pidä tutkia.
Itse asiassa ”hyvin toimivia markkinoita” puolustaessaan Pursiaisen retoriikka muuttuu paljolti negatiiviseksi. Se nojaa enemmän oletukseen vastustajan position heikkoudesta kuin positiiviseen todistamiseen, vaikka ohimennen heitetäänkin ”on olemassa valtavasti näyttöä siitä, kuinka hyvin markkinat toimivat käytännössä”.
Vaikka mieli tekisi, en ryhdy hyödyntämään Jacques Derridan dekonstruktionismia osoittaakseni tällaiseen binaarisiin vastakohtiin perustuvan retoriikan tyhjyyden. Tuon vain esille, että kirja olisi kannattanut lukea ihan loppuun asti (”Asiattoman väen voimat uupuivat ainakin vähäksi aikaa tähän. Emme päässeet Patomäen kirjassa edes puoleenväliin…”). Pursiainen nimittäin väittää, että
”Vaihtoehtonahan ei tyypillisesti ole hippikommuuni, vaan jonkinlainen keskitetty poliittisesti ohjattu järjestelmä. Näiden tehottomuudesta on runsaasti sekä teoreettista että empiiristä näyttöä. Patomäki ei käsittele lainkaan näitä tehottomuuksia. Sen sijaan Patomäki sivuuttaa koko kysymyksen politiikan toiminnasta, esimerkiksi siitä, millaisia mahdollisuuksia hänen investointiohjelmallaan olisi toteutua halutussa muodossa, kun se altistettaisiin todellisille poliitikoille, byrokraateille ja lobbareille.”
Heitto ”hippikommuunista” kertoo osaltaan millä tasolla asiattomassa blogissa mennään, mutta pääpointti kuitenkin on, että kirjani loppupuolella esitän monia ratkaisuja, jotka koskevat nimenomaan julkisten investointien ohjelman toteuttamista.
Eri toteuttamismekanismeja voidaan helposti yhdistää. Suora valtion omistajuus ja ohjaus on yksi. Toinen on deliberatiivisen demokratian menetelmien käyttö (tässä otan vakavasti Hayekin tärkeän pointin käytännöllisen tiedon merkityksestä). Kolmas on perinteinen tarjouskilpailu-tyyppinen tapa toteuttaa investoinnit. Tietenkin kannattaa myös muistaa, että julkisia investointeja toteutetaan ilman ohjelmaanikin 5-6 miljardilla eurolla joka vuosi, ja lisäksi tulevat vielä koulutus ja tutkimus. Jotenkin nämä kaikki onnistutaan toteuttamaan suhteellisen kelvosti vuodesta toiseen.
Jotta Pursiaisen esittämään kysymystä voitaisiin tarkastella järkiperäisesti, talousteorian jyrkkiä jakoja on ensin syytä purkaa. Ajatellaan esimerkiksi nyt käyttämäni tietokoneen päätymistä käsiini (esimerkki, jota Pursiainen käyttää). Eivät markkinat tietokoneita rakenna, vaan ihmiset, joiden taito-tieto on ratkaisevaa tuotantomahdollisuuksien kannalta. Tietokoneiden kehittyminen on ihmiskunnan kollektiivisen oppimisen tulosta.
Pari vuotta vanhan tehokkaan läppärini on valmistanut Samsung, etelä-korealainen megakorporaatio. Yhtiön palveluksessa on yli 400,000 työntekijää eli viisi kertaa enemmän kuin Suomen valtiolla ja yhtä paljon kuin Suomen kunnilla yhteensä. Samsungin toiminta perustuu tuotantoprosessin systemaattiseen suunnitteluun, joka tapahtuu organisaation sisällä, ja jonka aikahorisontti on ainakin 10-15 vuotta eteenpäin tulevaisuuteen. Markkinat ovat vain yksi osa monimutkaista tarinaa siitä, miten tietokone on päätynyt käsiini.
Samalla tavalla kuin Samsung, niin myös yrittäjävaltio – joka rikkoo julkisen ja yksityisen rajaa – voi suunnitella toimintaansa järkiperäisesti pitkälle tulevaisuuteen ja toisaalta hyödyntää niin osallistavaa, keskustelevaa demokratiaa kuin markkinoitakin tarpeen niin vaatiessa.
Kuten kirjassani argumentoin (niissä osissa, mitä ”asiaton katsastaja” ei lukenut), valtio voi esimerkiksi ottaa monia sellaisia riskejä mitä markkinatoimijat eivät ota. Julkisvallan tehtävä on myös aktiivisesti edistää inhimillisten taitojen ja tietojen kehittymistä, mikä on talouskasvun tärkein selittäjä (Mazzucato osoittaa laajaa huomiota herättäneessä uudessa kirjassa The Entrepreneurial State, että esimerkiksi Applen ja IPhonen menestyksen takana oli julkiset investoinnit mm sota- ja avaruusteknologiaan). Myös niin sanotulla sosiaalisella pääomalla ja tavalla järjestää organisaatiot ja yhteiset instituutiot on paljon väliä. Kirjassani esitän myös demokraattisten rakenneuudistusten ohjelman. Tällaiset kysymykset ja mahdollisuudet eivät edes herää uusklassisen teorian sisällä.
Otan esille vielä kolme keskeistä pointtia Pursiaisen pitkästä ja sekavasta ”virheiden” luettelosta, joiden merkitystä keskustelussa on erityisesti nostettu esille.
(1) Pursiainen esittää tällaisen tulkinnan tehokkaiden markkinoiden hypoteesista ja ja Vartiainen tukee sitä: ”Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi on suurin piirtein seuraava: Ilman sisäpiirin tietoa on mahdotonta ennustaa rahoitusmarkkinoita niin, että saisi keskimäärin suurempia voittoja kuin muut. Yhteys hyvinvointiteoreemaan yleisen tasapainon Pareto-tehokkuudesta ei ole ainakaan Asiattoman väelle itsestäänselvä. Vielä vähemmän itsestäänselvää on se, että kriisin ennustamattomuus kumoaisi tehokkaiden markkinoiden hypoteesin. Jos kriisin olisi ennustanut, sillä olisi voinut tehdä julmetusti rahaa. Hypoteesi nimenomaan sanoo, että tällainen ennustaminen ja rahanteko on mahdotonta. Jos jotain, kriisin ennustamattomuus vahvistaa uskoa tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin.”
Tämä tulkinta kertoo kuinka maailmasta vieraantuneita uusklassikot voivat olla. Globaali rahoitusmarkkinakriisi 2008-9, joka oli lähellä suista maailman 1930-laman kaltaiseen kurimukseen, ja jonka negatiiviset seuraukset jatkuvat edelleen (eurokriisi jne), kertoo heidän mielestään, että rahoitusmarkkinat ovat ”tehokkaat”!
Bernard Guerrien ja Ozgur Gun osoittavat artikkelissaan “Efficient Market Hypothesis: What are we talking about?” (löytyy helposti googlaamalla), että Eugene Faman paperi vuodelta 1970 ei suinkaan onnistu määrittelemään, mistä “tehokkaiden markkinoiden” hypoteesissa oikeastaan on kyse. Hypoteesia voidaan tulkita monin tavoin, mikä on johtanut sekaannuksiin. Vain markkinatehokkuuden ideologia voi selittää, miksi Faman esittämään hypoteesiin on siitä huolimatta viitattu enemmän kuin mihinkään muuhun rahoitusmarkkina-artikkeliin.
Itse asiassa Fama kirjoitti lainausmerkit sanan ”tehokkuus” ympärille, koska hän käytti sanaa niin erikoisessa – ellei suorastaan perverssissä – merkityksessä, ettei sillä ole juurikaan tekemistä minkään normaalin tehokkuus-määritelmän kanssa (ks. kirjani ss.45-9). Faman luonnehdissa tehokkuus samaistetaan siihen, että arvopapereiden hinnat heijastavat kaikkea mahdollista saatavilla olevaa informaatiota. Tämän luonnehdinnan mukaisesti voidaan ehkä ajatella Pursiaisen ja Vartiaisen tavoin, että jos kriisin olisi voinut ennustaa, markkinat eivät olisi ”tehokkaat”. Minkä tahansa normaalin tehokkuuden määritelmän mukaan kriisi itsessään riittäisi osoittamaan, että vapaat rahoitusmarkkinat eivät toimi hyvin.
Ongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän. Mitä tarkoittaa, että ”hinnat heijastelevat kaikkea mahdollista informaatiota”? Välillä se tarkoittaa Faman mukaan sitä, että sijoittaminen markkinoilla on kuin ruletin pelaamista: peli on reilu ja vain sattuma määrä kuka saa mitäkin. Kukaan ei osaa ennustaa tulosta paremmin kuin toiset. Seuraavassa hetkessä Fama kuitenkin olettaa, että arvopapereiden hinnat heijastavat niiden ”todellista arvoa”, mikä riippuu yritysten tuotto-odotuksista jne. Jos mikä tahansa satunnainen arvo ilmaisee todellista tasapaino-arvoa, eikä niitä voi ymmärtää toisistaan riippumattomalla tavalla, kyseessä on tautologinen kehäpäätelmä.
Mikä mielenkiintoisinta, ajatus, jonka mukaan tehokkuus on sitä, että kukaan ei voi pärjätä paremmin kuin markkinat, näyttäisi käytännössä ennakko-olettavan uusklassisen ensimmäisen (ja toisen) hyvinvointiteoreeman eli täydellisen kilpailun mallin, ainakin jos “todelliset arvot” tuodaan kuvaan mukaan. Malleja yhdistää myös oletus täydellisestä tiedosta: keskimäärin kaikki sijoittajat osaavat ennustaa tulevaisuutta riittävästi, jotta hinnoissa yhteensä näkyy kaikki mahdollinen informaatio. Ei ole sattuma, että Fama oli 1970 professorina Chicagossa, jossa noihin aikoihin kehiteltiin rationaalisten odotusten makroteoriaa.
Paul Samuelson oli Famaa fiksumpi kirjoittaessaan samasta teemasta jo aiemmin eli vuonna 1965. Samuelson ymmärsi, että vaikka arvopaperien hinnoissa näkyisi kaikki mahdollinen inhimillisesti saavutettavissa oleva informaatio jonkinlaisen abstraktin todennäköisyysjakauman mielessä, siitä ei seuraa:
• että kilpailulliset markkinat toimisivat hyvin
• että spekulaatio olisi hyvä asia
• että keinottelijat ansaitsisivat voittonsa
Tästä on vain suhteellisen lyhyt matka sen Keynesin oivalluksen hyväksymiseen, että monissa tilanteissa tulevaisuuden suhteen vallitsee perustava epävarmuus. Epävarmuus on eri asia kuin laskettavissa oleva riski. Epävarmuudella voi kuitenkin olla asteita, ja meillä voi olla yleistä tietoa epävarmuuden seurauksista, esimerkiksi koskien sitä, miten rahoitusmarkkinoiden kuplat syntyvät ja romahtavat. Kaiken kukkuraksi jotkut ovat voineet George Sorosin tavoin tehdä tällä oivalluksella suuria summia rahaa.
(2) Kysynnän ja tarjonnan muodostuminen. Jussi Lindgren kommentoin facebook-sivuillani tyypillisen rakentavaan henkeen: ”Typerää. Osaatko edelleenkään selittää, mistä kysyntä ja tarjonta tulee?”. Jatko-opiskelija Saara Hämäläinen haluaisi jopa nähdä listan kaikista artikkeleista, joita olen viimeisen vuoden aikana lukenut, ikään kuin kirjani lähdeluettelo ei riittäisi osoittamaan, mihin lähteisiin olen nojannut. Samassa rakentavassa hengessä Pursiainen kirjoittaa:
”Puhuessaan kysynnästä ja tarjonnasta (Pääkäsitteet-luvun osaluku Kysyntä ja Tarjonta) Patomäki ylittää itsensä. Hän esittää väitteitä, joiden kumoaminen voisi olla mikrotaloustieteen peruskurssin oppikirjan ensimmäisen luvun tehtävä (ja itse asiassa on, ks. luvun 1 tehtävä 8). Patomäki ei joko ymmärrä peruskurssitason taloustiedettä tai sitten hän johtaa lukijoita harhaan tahallaan.”
Seuraa pitkä rupeama tulkintoja tekstistäni ja luonnehdintoja, joiden yleisin yksittäinen ilmaus on ”höpötys”. Tällaisista luonnehdinnoista on tietenkin hyvä jatkaa asialliseen keskusteluun yhteisen totuuden tavoittelun hengessä….
Kaikkeen en voi vastata (tämä kirjoitus on jo tässä vaiheessa yli 2000 sanaa pitkä), mutta aloitetaan kuitenkin alusta. Kirjoitan kirjassa:
”Vaikka tavanomaisessa taloustieteen oppikirjassa on satoja erilaisia kaavioita ja diagrammeja, juuri tätä diagrammia on laajalti pidetty uusklassisen teorian toteemipaaluna. Diagrammi esittää yhden yksiselitteisen ja vakaan tasapainopisteen.”
Olen hyvin eksplisiittinen sen suhteen, että uusklassinen teoria ei suinkaan rajoitu vain tähän erityistapaukseen. Kuitenkin sillä on keskeinen asema uusklassisessa teoretisoinnissa, sillä se oletetaan monissa monimutkaisemmissa malleissa:
”Niin sanotussa yleisen tasapainon teorioissa ajan käsitteleminen ylipäänsä on hyvin hankalaa. Tämä on yksi tekninen syy sille miksi näissä teorioissa yleensä palataan kuvion 7 ajattomaan perusmuotoon. Yleisemminkin pätee, että vaikka uusklassikot periaatteessa tietävät hyvin, että kuvio 7 pyrkii esittämään (ja yksinkertaistamaan) vain yhtä erityistä ja mahdollisesti varsin harvinaista tilannetta markkinoilla, teknis-matemaattisten analyysivälineiden ja tehokkuuskriteerin soveltamisen kannalta on helpompi pitäytyä siinä. Palasista siis pyrkivät valikoitumaan laajempaan teoriaan ne, jotka mahdollistavat matemaattisen tasapainon ja Pareto-optimaalisuuden osoittamisen. Uusklassisen teorian atomistiselle ajattelutavalle uskollisena kokonaisuus oletetaan yleisesti ottaen vain osiensa summaksi. Tästä kumpuaa uusklassisen teorian epärealistisuus – ja juuri tätä kautta kuvion 7 malli ja sen moninaiset johdannaiset ohjaavat käytännössä myös talouspoliittista ajattelua.” (s.74)
Niinpä esimerkiksi Euroopan komissio on turvautunut TTIP:n ja muiden vapaakauppajärjestelyiden analyyseissaan sellaisiin malleihin, jotka käytännössä ennakko-olettavat juuri tämän yksinkertaisen mallin hintamekanismin toiminnasta, josta puolestaan seuraa monta muutakin asiaa (Sayn laki, täystyöllisyyden oletus, eksogeeninen raha jne). Palasista siis pyrkivät valikoitumaan laajempaan teoriaan ne, jotka mahdollistavat suhteellisen helposti matemaattisen tasapainon ja Pareto-optimaalisuuden osoittamisen.
Päinvastoin kuin Pursiainen väittää, analyysiini siitä ei sisälly mitään ”virheitä”. Esimerkiksi, käyn läpi erilaisia mahdollisia – ja keskenään ristiriitaisia – tulkintoja suurtuotannon etujen vaikutuksista, osoittaen, että teorian ydintä voidaan retorisesti puolustaa monin eri tavoin. Tässä yksi keskeinen kappale:
”Miten sitten kuvion 7 kaltainen tarjontakäyrä voidaan oikeuttaa? Irrealistinen teoria ajasta auttaa: kuvitteellisella lyhyellä tähtäimellä rajakustannusten oletetaan olevan nousevia, kun taas pitkällä tähtäimellä tuotantokustannukset per yksikkö voivat laskea. Syntyy kaksi eri aikaa, jotka eivät koskaan kohtaa (lyhyiden tähtäimien summa ei olekaan pitkän aikavälin aika). Tai päinvastoin: voidaan sanoa, että toistaiseksi suurtuotannon edut vallitsevat, mutta tietyn pisteen jälkeen rajakustannukset kääntyvät nouseviksi, mikä lopulta pelastaa kilpailun. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen siitä, että milloin tuo piste saavutetaan ja eikö siihen asti pitäisi luopua nousevien rajakustannusten oletuksesta? Toinen vastaava yritys pelastaa nousevien rajakustannusten hypoteesia on ollut väittää, että suurtuotannon edut koskevat yleensä koko teollisuudenalaa, mutteivät niinkään yksittäisiä yrityksiä. Todellisuudessa tällainen tilanne on kuitenkin harvinainen.” (s.72)
Tarkkaavainen lukija voi huomata, että argumentin edistyessä kiellän (muun muassa Robinsonia, myöhempää Hicksiä, Kaldoria, Hayekia ja Lawsonia) seuraten koko tasapainokäsitteen ja siihen perustuvan matemaattisen mallittamisen metodologian. Itse asiassa pointti on vielä syvällisempi ja koskee aikaa ja yhteiskuntateoriaa yleisemminkin, jota olen teoretisoinut toisissa yhteyksissä muutoinkin (ks. esim. artikkelini ”On the Complexities of Time and Temporality: Implications for World History and Global Futures”, saatavilla täällä).
Aika ei ole mikään erillinen ulottuvuus. Nykyisyys on tulemisen hetki ja viittaa käynnissä olevaan prosessiin, joita on sisäkkäin aina vaikka kuinka monia (minkä takia tarvitsemme holistista historiallista näkökulmaa). Kun tästä näkökulmasta yrittää ymmärtää Alfred Marshallin aikoinaan alaviitteeseen piilottamaa diagrammia kysyntä- ja tarjontakäyristä, niistä tulee jokseenkin käsittämättömiä. Kun aikaa ei ole ja kaikki mahdolliset asiat selitetään käyrien mahdollisten liikkeiden kautta, niin mitä kysyntä- ja tarjontakäyrien risteys (”tasapaino”) oikein tarkoittaa? Kuten totean sivulla 74, ”jos käyrät pysyvät paikallaan esimerkiksi vain kaksi sekuntia Kuopiossa keskiviikkona 11.3.2015 klo 13:42:03 alkaen, niiden tietämisestä ei ole paljon iloa sen enempää teorian kuin käytännönkään kannalta”.
Olen kirjoittanut näistä teemoista kokonaista kirjaa englantilaisen kollegani Jamie Morganin kanssa. Tulevan kirjamme otsikko viittaa ironisesti Marshallin klassikkoon: Unprincipled Economics. From Marshall to the Crisis of Separation of Time and Theory in Modern Economics. Ongelmana analyysimme mukaan on nimenomaan se, että geo-historiallinen aika ja reaalikausaatio on suljettu uusklassisen teorian ulkopuolelle. Marshall oli vastuussa monista niistä käsitteellisistä innovaatioista ja määrittelyistä, jotka tekivät tämän erottamisen mahdolliseksi, mutta Marshall itse ei systemaattisesti nojannut niihin, vaan käytti myös biologisia ja evolutionäärisiä metaforia ja keskusteli rakentavasti historioitsijoiden kanssa historian ja instituutioiden roolista. Marshallin oma positio oli ambivalentti.
(3) Lopuksi ihan lyhyesti Hannu Vartiaisen yrityksestä oikeuttaa uusklassisen teorian käsitteet ja menetelmät vetoamalla siihen, että ne ovat pelkkiä työkaluja:
”Suurin osa viittaamistasi käsitteistä ovat merkityksellisiä siksi, että ne ovat osa taloustieteilijöiden työkalupakkia. Työkaluus on kai työkalujen universaali ominaisuus. On aika hassua kritisoida niitä tällä perusteella.”
Positiivisessa hengessä on sanottava, että hauskaa on, että Vartiaisen muotoilut kuulostavat melkein Martin Heideggerilta (”työkaluus”), vaikka se ei varmasti ole ollut tarkoitus. Joka tapauksessa, käsitteiden ymmärtäminen työkaluna on metafora, joka itsessään pitää sisällään instrumentalistisen tieteenteorian à la Milton Friedman. Olettaen, että metafora on järkevä, miten sitten ratkaisemme ovatko työkalumme asianmukaisia ja sopivia tarkoitukseensa?
Aristotelesta mukaillen sanoisin, että meidän pitää yrittää suhteuttaa vaatimamme täsmällisyys ja käsitteidemme luonne siihen todellisuuden tasoon, jota tutkimme. Taloustiede tutkii ihmistä ja yhteiskuntaa. Ne ovat muuttuvia, ja tutkijat ovat lisäksi monessa mielessä osallisia tutkimiskohteensa konstituutiossa.
Käsittelen kysymystä matemaattisin todistamisen ja vakaat jakaumat olettavan tilastollisen mallittamisen mahdollisuuksista ja rajoituksista läpi kirjan. Meillä ihmisillä on kyky toimia toisin, ja kykymme ja mahdollisuutemme ovat historiallisesti rakentuneita. Ajattomat matemaattiset teoreemat tai oletus vakaista frekvensseistä eivät sovi tähän maailmaan. Yksi tunnetuimmista taloustieteen metodologian kommentaattoreista on Mark Blaug. Loppuviitteessä 41 siteeraan hänen viimeaikaista arviotaan:
”Moderni taloustiede on sairas. Taloustieteestä on yhä enenevässä määrin tullut intellektuaalinen peli, jota pelataan sen itsensä vuoksi. Käytännöllisillä seurauksilla maailman ymmärtämiseksi ei juuri ole väliä. Taloustieteilijät ovat muokanneet tieteenalastaan eräänlaista sosiaalista matematiikkaa, jossa analyyttinen täsmällisyys ja tarkkuus on kaikki kaikessa, käytännöllinen relevanssi ei mitään. Jos näinä aikoina ottaa käteensä kopion lehteä The American Economic Review tai The Economic Journal, ei voi kuin ihmetellä onko saapunut vieraalle planeetalle, jossa ikävystyttävyys ja tylsyys on ammattimaisen julkaisemisen tarkoituksellinen tavoite. Taloustiedettä kutsuttiin joskus synkäksi ja kolkoksi tieteeksi, mutta eilisen synkkä ja kolkko tiede on paljon vähemmän synkkä ja kolkko kuin nykypäivän unettava skolastisuus.”
Tässä kohtaa on lopulta myönnettävä: minunkin voimani uupuvat ylipitkien blogien kirjoittamisessa ja sellaisiin vastaamisessa. Ei kai ideana ole saada minut kirjoittamaan koko kirja uudelleen blogeina? Se on aikaa vievää – tekemistä riittää muutenkin – ja turhauttavaa.
Kehotan mieluummin lukemaan kirjan ja muodostamaan mielipiteen argumenttieni uskottavuudesta ja pätevyydestä sen pohjalta.
Tämä keskustelu saa siis luvan riittää ainakin tällä erää. Jatkan mielelläni keskustelua myöhemmin jossain toisessa ja mieluiten mahdollisimman asiallisessa yhteydessä.
Ystävällisin terveisin,
Heikki Patomäki
