Miksi uusista vapaakauppasopimuksesta neuvotellaan? Mitä ja kenen tavoitteita ne edistävät? Tämä on esipuheeni Marko Juutisen kirjoittamaan, tänään 15.4.2015 julkistettavaan Attac-raporttiin “TTIP-sopimuksen tavoitteet ja kritiikki: Onko huoleen syytä?”.
* * *
Vaikka median kiinnostus EU:n ja Yhdysvaltain välillä neuvoteltavaa kauppa- ja investointikumppanuutta (Transatlantic Trade and Investment Partnership, TTIP) kohtaan on edelleen hajanaista, keskustelu aiheesta on pikkuhiljaa pääsemässä vauhtiin myös Suomessa. Neuvotteluiden sisältö on pääosin pidetty salassa, ja tietoa on tihkunut julkisuuteen vain vuotojen sekä komission hajanaisten raporttien, tiedotteiden ja vastahankaisten paljastusten kautta. Kansalaiset tarvitsevat asiasta enemmän ja parempaa tietoa.
Marko Juutinen, Attac ry:n ja Palkansaajasäätiön tukemana, on tehnyt suomalaiselle kansalaiskeskustelulle palveluksen kokoamalla yksiin kansiin sen hajanaisen tiedon, jota TTIP-sopimusneuvotteluista ja niiden taustoista on saatavilla. Laatimassaan raportissa Juutinen ennakoi sopimuksen sisältöä ja arvioi sen perusteluja ja järkevyyttä sekä osa-aluettain että kokonaisuutena.
Yhdysvallat ja EU ovat aktiivisesti ajaneet kahdenvälisiä vapaakauppasopimuksia Maailman kauppajärjestö WTO:n niin kutsutun Dohan neuvottelukierroksen kariuduttua. Dohan kierros käynnistyi vuonna 2001. Neuvottelut juuttuivat pian alkamisensa jälkeen maataloustukia koskeviin kiistoihin ja niin sanottuihin ”Singaporen asioihin” eli kysymykseen siitä, pitäisikö investoinnit, kilpailulainsäädäntö ja julkishankinnat tuoda mukaan kauppaneuvotteluihin. Varsinkin EU on ajanut aivan erityisellä hanakkuudella Singaporen asialistaa eli käytännössä vahvempia oikeuksia ulkomaisille yhtiöille kaikissa maissa.
Doha-kierroksen jumiuduttua EU, Yhdysvallat ja Kiina ovat aktiivisesti työstäneet uusia kauppasopimuksia eri maiden ja maaryhmien kanssa. Singaporen asialistalle kuuluva asiat ovat näissä sopimuksissa tyypillisesti mukana, mutta EU:n varjelemat maataloustuet eivät. Maataloustuotteiden sääntely sen sijaan kuuluu muun muassa nyt käytävien TTIP-neuvotteluiden piiriin. TTIP-neuvottelut ovat elimellinen ja keskeinen osa tätä historiallista ja laaja-alaista kaupan vapauttamisen prosessia.
Paul Krugman kysyy toista vastaavaa sopimusjärjestelyä koskevassa kirjoituksessaan The New York Times -lehden blogissa (11.3.2015), miksi Barack Obaman hallitus haluaa uhrata osan poliittista pääomaansa sopimuksen ajamiseen, vaikka ”tosiasiassa kauppa on jo varsin vapaata ja standardimallien arviot jäljellä olevan protektionismin kustannuksista pieniä”. Saman kysymyksen voi esittää vähintään yhtä oikeutetusti Obaman hallinnolle sekä EU-komissiolle myös TTIP-sopimuksesta.
Jopa viralliset tulkinnat sopimuksen positiivisesta vaikutuksesta talouskasvuun ovat mitättömiä: ”optimistisenkin” skenaarion mukaan sopimus vahvistaisi bruttokansantuotteen vuosittaista kasvua lähitulevaisuudessa vain noin 0,05 % vuodessa, eikä riippumaton tutkimus puolla edes tätä vaatimatonta arviota. Tutkimus ei anna tukea myöskään sille neuvottelujen lähtöoletukselle, että investointisopimukset lisäisivät investointeja sopimuksen tehneessä maassa – saati että ne lisäisivät yritysten investointialttiutta maailmantaloudessa kokonaisuutena.
Sama voidaan yleistää koskemaan TTIP:tä kokonaisuudessaan: tutkimus ei tue väitettä neuvoteltavan sopimuksen hyödyistä. Tästä kertoo esimerkiksi Jeronim Capaldon syksyllä 2014 julkaisema ja laajaa huomiota herättänyt tutkimus, joka perustuu astetta realistisempiin oletuksiin kuin komission viralliset arviot. Tutkimuksen mukaan TTIP:n toteutuessa EU:n nettovienti vähenisi hieman, kun Yhdysvaltain kanssa käyty kauppa syrjäyttäisi osan EU:n sisäisestä kaupasta. Nettoviennin vähenemisen seurauksena EU:n bruttokansantuote kutistuisi 0,2–0,5 %. Työntekijöiden tulot varsinkin pohjois-Euroopassa laskisivat jopa tuhansia euroja vuodessa, valtioiden ja kuntien verotulot vähenisivät, ja rahoituksen epävakaus ja epätasapainot lisääntyisivät.
Ketkä sopimuksesta sitten hyötyisivät? Nähdäkseni vastaus on ilmeinen: pääoma ja suuryhtiöt. Sopimus kasvattaisi pääoman omistajien tulo-osuuksia ja suuryhtiöiden valtaa yli demokraattisen päätöksenteon.
Juutisen raportti nostaa esiin muun muassa ne negatiiviset vaikutukset, joita sopimukseen sisältyvällä investointisuojalla olisi demokratian kannalta. Raportissa korostetaan niin ikään – ja itse korostaisin erityisesti tätä puolta – että on ongelmallista määritellä ihmisten tai luonnon turvallisuutta ja hyvinvointia koskeva sääntely ”kaupan esteeksi”. Kantani on, että koko neuvotteluprosessi lepää epälegitiimillä pohjalla: kun kauppaneuvottelijoilla on valtuudet salaisissa diplomaattisissa neuvotteluissa muuttaa jopa tuhansia demokraattisesti laadittuja säädöksiä ja lakeja kertaheitolla, ollaan kaukana demokratiasta.
Maailmantalouden ongelmia ja kriisejä ei ratkaista kaupan ”vapautta” lisäämällä – uusilla vapaakauppajärjestelyillä luodaan pikemminkin vain uusia ongelmia. Todellisten ratkaisujen löytäminen maailmantalouden ongelmiin edellyttäisi maailmanlaajuisesti koordinoitua talouspolitiikkaa; sellaista keskinäisriippuvuuden hallintaa, jonka avulla edistetään vakaata kasvua, työllisyyttä ja hyvinvointia kaikkialla ja kaikille yhtäaikaa. Olennainen kysymys koskee kokonaiskysynnän muodostumista. Maailmantalouden yhteenkietoutuneisuuden hallinta vaatii myös ekologisten näkökohtien integroimista osaksi talouden mekanismeja. Uudet globaalit institutionaaliset järjestelyt edellyttävät puolestaan globaalia demokratiaa.
Juutisen laatimassa raportissa kysytään, ovatko TTIP-sopimusta koskevat huolet oikeutettuja. Vaikka raportin vastaus kysymykseen on ”kyllä ovat”, siinä esitettyjen johtopäätösten hyväksyminen ei edellytä demokraattisen globaalikeynesiläisyyden edistämiseen sitoutunutta näkökantaa. Raportti tarjoaa asiapitoisia eväitä moniarvoiseen kansalaiskeskusteluun nimenomaan TTIP-sopimusneuvotteluista. Keskustelu siitä, millä tavoin sopimukseen liittyvät uhat voidaan välttää, edellyttää selkeää ja tutkittua tietoa. Juutisen raportti vastaa juuri tähän tarpeeseen.
Heikki Patomäki
