Vasemmiston vaalitappio on herättänyt keskustelua paitsi kampanjointimenetelmistä ja puolueen johtopaikoista niin myös perustavimmista kysymyksistä, ennen kaikkea siitä, mitä vasemmisto on ja mitä sen pitäisi olla tulevina vuosikymmeninä.
Helsingin Sanomat julkaisi Ruurik Holmin vieraskynän ”Vasemmiston pitäisi viimein asemoida itsensä uudelleen” lauantaina 25.4.2015. Tällaista keskustelua pitää käydä, oli vaalitappio takana tai ei, mutta onko tämä avaus oikeaan suuntaan?
Kokemuksesta tiedän, että vieraskyniä toimitetaan vahvalla kädellä ja usein myös otsikoidaan uudelleen. Vieraskynien on tarkoitus olla linjassa HS-pääkirjoitussivun ideologian kanssa. Tämä on hyvä pitää mielessä myös Ruurikin tekstiä lukiessa.
On myös todettava, että olemme Ruurikin kanssa samaa mieltä siitä, että profiloituminen vain vero- ja tulonsiirtokysymyksiin ja pienituloisimpien etuuksiin ei ole viisasta. Vasemmistoa ei pidä ajatella vain yhden väestönosan etujärjestönä.
Silti on totta – ja tätä Ruurik ei sano – että oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa erot ihmisten välillä ovat oikeutettuja vain, jos ne edistävät yhteistä hyvää ja parantavat kaikkein vähäosaisinten asemaa.
Ruurik puhuu nimenomaan yksilön vapaudesta, näyttäisi kritisoivan hyvinvointivaltiota ja jakopolitiikkaa kokonaisuutena ja haluaa vasemmiston profiloituvan yritys- ja markkinamyönteisenä puolueena.
Yksilön vapaus on liberalismin perusperiaate. Jos vapauden eri merkityksiä ei avata, tässä ei ole mitään vasemmistolaista (vrt. blogini ”Vapaudesta”). ”Uusi alku vasemmistolle” tarkoittaisi vain vasemmiston sulauttamista osaksi liberalismia. Näin muotoiltuna kyse on sitä paitsi liberalismin sellaisesta perusmuodosta, jonka sisälle edes esimerkiksi J.S.Millin republikaanisemmat ja sosialistisemmat ideat eivät kunnolla mahtuisi.
Elämme maailmanaikaa, johon kuuluu demokraattisen vasemmiston monien aiempien saavutusten purkaminen. Aikaan kuuluu yritys palata 1800-luvun talousliberalismin arvoihin ja samalla hyödykkeistää mahdollisimman monia asioita ja laajentaa yksityisten markkinoiden alaa. Tähänkö virtaan meidän pitäisi sulautua?
Asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Vasemmisto yleensä, ja varsinkin eurooppalaiset sosiaalidemokraattiset puolueet, ovat jo vuosikymmeniä yrittäneet ”modernisoida” itseään vastauksena yhteiskunnan koostumuksen muuttumiseen ja vallitsevaan maailmanaikaan. Samalla kun näitä puolueita – joiden yksi edelläkävijä oli Tony Blairin ”New Labour” Britanniassa – on sisällöllisesti yhä vaikeampi erottaa oikeistopuolueista, niiden kannatus on jatkanut hiipumistaan. Tämä strategia on siis jo moneen kertaan kokeiltu ja huonoksi havaittu.
Sitä paitsi Ruurikin tulkinta vasemmiston tämänhetkisistä tavoitteista on itse asiassa väärä, tai ainakin yksipuolinen. ”Vasemmistoliitto mielletään puolueeksi, joka osaa vain jakaa muiden tuottamaa vaurautta.” Kun puolustamme työntekijöiden palkkoja, on kyse myös heidän tuottamastaan arvosta, siitä, jonka omistajat ja liikkeenjohtajat haluaisivat mahdollisimman suuressa määrin itselleen. Kun puolustamme koulutus- ja terveyspalveluja, kyse on yhteisen hyvän tuottamisesta, ei vain sen jakamisesta.
Lisäksi Ruurikin teksti sulkee näkyvistä kaiken sen teoreettisen ja ohjelmallisen työn, mitä viime vuosina on yritetty tehdä. Kun selitetään vallitsevaa maailmanaikaa, täytyy ymmärtää niitä alueellisia ja globaaleja prosesseja, jotka ovat kietoneet kohtalomme yhteen ja muuttaneet valtasuhteita. Järkevä vastaus tähän on demokraattinen globaalikeynesiläisyys, jota vasemmiston eurovaaliohjelma edustaa.
Näitä vaaleja varten yritimme työstää myös ohjelmallisen vision siitä, miten Suomi voitaisiin uudelleen teollistaa ja nostaa kasvuun laajan julkisten investointien ja rakennemuutosten ohjelman avulla. On totta, että tämä visio jäi ensin vähällä huomiolle ja sitten vesittyi laimeaksi elvytyspuheeksi, mutta tuon ohjelmallisen vision radikaalisuutta se ei poista. ”Kaapataan rakenneuudistus!” on perusidea.
Kannattaa myös muista puoluekokouksessa 2013 hyväksytyn ”Punavihreän asiakirjan” alkusanat:
”Suomi ja koko maailma tarvitsevat kokonaisvaltaista muutosta kohti sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää sekä tasa-arvoista yhteiskuntaa”.
Olemme jo ylittäneet ekologiset rajat, samalla kun yhteiskunta on siirtynyt sosiaalisesti kestämättömään suuntaan. Vaaditaan muutosta, ja tämän ohjelman on tarkoitus jatkua pitkälle tulevaisuuteen:
”Punavihreän yhteiskunnan tulevaisuutta rakentaessamme astumme osittain tuntemattomalle maaperälle. Meillä ei ole valmiita vastauksia kaikkeen, vaan yksityiskohdat hahmottuvat vähitellen demokraattisen prosessin seurauksena. Kohti hyvää yhteiskuntaa voidaan edetä ainoastaan kokeilujen ja jatkuvan oppimisen kautta.”
Silti asiakirjassa on myös lukuisia konkreettisia ehdotuksia, ruuan lähituotannon ja demokraattisten käytäntöjen tukemisesta nopeaan siirtymiseen uusiutuviin energiamuotoihin ja globaaliin kasvihuonepäästöveroon.
Mitä vapauteen tulee, itse en puhuisi pelkästään yksilön vapaudesta, vaikka yksilöillä onkin myös vapausoikeuksia. Vapauden kannalta olennaisimpia ovat ne aina jo käynnissä olevat määräytymisen prosessit, joiden tuloksena meistä syntyy tietynlaisia subjekteja ennen kuin edes kykenemme kriittisesti arvioimaan sitä, keitä ja mitä me olemme, ja mitä muuta voisimme olla.
Historian kuluessa vapautemme on lisääntynyt. Osaamme ainakin periaattee jo arvioida mitkä rajoitteet ja poissaolot ovat tarpeettomia ja ei-toivottuja. Ne voidaan korvata paremmilla ja toivottavimmilla määräytymisen prosesseilla.
Vihreän, demokraattisen globaalikeynesiläisyyden näkökulmasta yhteisten globaalien instituutioiden rakentamisessa on kyse siitä, että voimme itse alkaa hallita omaa maailmanhistoriaamme, mukaan lukien ennaltaehkäisemään tarpeettomat suuronnettomuudet kuten sodat. Tässä mielessä ihmiskunnan historia on oikeastaan vasta alkamassa. Tulevaisuus on enenevässä määrin sitä, mitä me siitä kykenemme tekemään, ja mahdollisuudet saattavat ylittää nykyisen kuvittelukykymme.
Voi olla, että Ruurik on siinä oikeassa, että vasemmistoliiton julkikuva on edelleen myös turhan paljon kiinni sellaisissa asioissa, jotka näyttävät vain joidenkin etujen ja vanhojen saavutusten puolustamiselta. Tästä on keskusteltu moneen otteeseen hallituksessa ja valtuustossa, myös vaaleihin valmistautumisen aikana, ja usein varovaisempi ja konservatiivisempi linja on jonkin verran hallinnut. Myös media asemoi vasemmistoa perinteisiin kuvioihin.
Meillä on silti monia hyviä syitä uskoa, että vasemmiston sisällä työstetyt ideat ovat tulevaisuuden ideoita. Näissä vaaleissa ne eivät ehkä vielä päässeet kunnolla esiin ja saaneet ansaitsemaansa huomiota, mutta tulevaisuus on vihreän globaalin vasemmiston.
Heikki Patomäki
