Vastauksena vasemmiston koko olemassaolon perusteita koskevaan kriisiin esitän uuden vasemmistopuolueen perustamista, joko kirjaimellisesti tai sitten ainakin metaforisesti. Tämä Kansan uutisissa tänään 12.6. julkaistu “näkökulma” on tiivistelmä 36 sivua pitkästä ja paljon perusteellisemmasta analyysista, joka on kokonaisuudessaan luettavissa täältä. Vasemmiston uudistustyö alkakoon!
Vasemmisto on kriisissä. Sdp:n ja vasemmistoliiton yhteinen paikkamäärä eduskunnassa on jo melkein puolittunut vuoden 1995 vaaleista. Jos nykytrendit jatkuvat yhtä suoraviivaisena kuin tähän asti, vuoden 2023 eduskuntavaaleissa vasemmistoliitto ”kilpailee” jo pienimmän puolueen asemasta RKP:n ja kristillisten kanssa. Jos mitään ei tehdä, vuoden 2023 eduskuntavaalit voivat nykytrendien valossa jäädä puolueen viimeisiksi.
Etymologisesti kriisi on yhteydessä sanaan kritiikki. Kritiikin kohteena on kriisin aiheuttaja. Vaikka käsitykset kriisien syistä ovat aina kiistanalaisia, ne voivat silti olla hyvin perusteltuja. Parhaimmillaan kriisi tarkoittaa mahdollisuutta oppia. Näin myös vasemmiston kriisi pitää ymmärtää.
Vasemmiston kriisillä on monikerroksisia toisiinsa kytkeytyneitä syitä. Globalisaatio on luonut edellytykset itseään vahvistavalle uusliberalisaation aallolle. Suomessa ratkaisevia käänteitä on ollut kolme: rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvulla, mikä johti kuplaan ja romahdukseen, lamapolitiikka 1990-luvun alussa, ja Paavo Lipposen hallitukset 1995-2004. Koko kenttä on jo pitkään siirtynyt oikealle.
Uusliberalisaatio muokkaa ihmisiä ja heidän toimijuuttaan. Kyky ymmärtää toisia, kokonaisuuksia ja sosiaalisia prosesseja heikkenee. Kulutuskeskeisyys ja itsehallinnan teknologiat ovat osa monien arkea. Yhdet syrjäytyvät tai kokevat tulevaisuuden epävarmaksi. Heille on helppo osoittaa syntipukkeja kuten maahanmuuttajat. Toiset puolestaan tarttuvat tilaisuuteen pyrkien vapautumaan aiemmista kulttuurillisen alistamisen muodoista, edistäen feminismiä, seksuaalista tasa-arvoa ja ekologista elämää. Näiden välille syntyy vastakkainasettelu.
Jokaisella puolueella on omat vastustajansa, eli kaikki ne, jotka suhtautuvat puolueeseen kielteisesti tai hyvin kielteisesti. Esimerkiksi perussuomalaisten nousu – joka on vienyt kannattajia vasemmistolta – on polarisoinut poliittista kenttää.
Vasemmistolla on monta ongelmaa uskottavuutensa kanssa. Hyvinvointivaltion puolustaminen kuulostaa usein nostalgialta. Lisäksi SKDL-aikaiset merkitykset nakertavat edelleen uskottavuutta. Vähän kärjistäen vasemmiston symboliikka on juuttunut menneen puolustamiseen, ylimalkaisiin muotoiluihin, tunkkaisiin mustekuvioihin, mummonmökkeihin ja joihinkin SKDL-aikaisiin symboleihin.
Niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, kun kannatus on laskenut kahdestatoista seitsemään prosenttiin, vasemmisto on istunut yksitoista vuotta hallituksissa. Ei ole helppoa yhdistää vasemmistolaista kertomusta suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta ja vapautumisesta siihen, että ollaan mukana hallituksissa, jotka säästävät ja leikkaavat, yksityistävät ja ulkoistavat. Lipposen ja Kataisen hallituksia on kuitenkin kovasti puolusteltu kriitikkoja vastaan.
Yksityinen raha, media ja rakenteellisen vallan suhteet maailmantaloudessa tukevat kaikki säästö- ja leikkauspolitiikan jatkumista. Kevään vaaleissa vasemmistolla oli viimein oma vaihtoehtoinen talouspoliittinen ohjelma – elvytystä ja investointeja – mutta epäonnistuimme jopa omien aktiiviemme ja ehdokkaidemme vakuuttamisessa, laajemmasta yleisöstä puhumattakaan.
Uskottavuusongelma ja hallitustyöskentelyn pulmat ovat heijastuneet myös puolueen toimintakulttuuriin. Toimintatapaan ovat kuuluneet pyrkimykset yhdenmukaistaa mielipiteitä ja poissulkea kriittisiä näkemyksiä.
Erityisen vahingollista tämä on ollut silloin kun on epäselvää, kuka oikeastaan pyrkii edistämään puolueen itsensä asettamia tavoitteita ja päämääriä, tai kun erimielisyys on koskenut hallitusyhteistyötä uusliberalismiin sitoutuneiden puolueiden kanssa. Ratkaisevissa käänteissä asioita on tuotu kokouksiin esityslistan ulkopuolelta ja olennaisia asioita salailtu jopa puolueen johtoelimiltä. Monesti on ollut vaikea välttää tunnetta äänestysasetelmien manipulaatiosta.
Myös puolueen virallinen retoriikka on ollut kaikkea muuta kuin onnistunutta. Modernissa maailmassa täytyy puhua muutoksesta, ei säilyttämisestä. Hyvä retoriikka vetoaa kärsimykseen ja tavoittelee tiettyä ylevyyttä, jopa mahtipontisuutta. Historialliset tarinat ja suuret kertomukset on kuitenkin tietoisesti poistettu esimerkiksi eduskuntavaaliohjelmasta 2015. Tilalla on varovaisin sanankääntein esitettyä nostalgiaa hyvinvointivaltion menneisyyteen ja raskaslukuinen lista moninaisia yksityiskohtaisia tavoitteita.
Eurokriisin myötä on Euroopassa noussut esiin uusia menestyksekkäitä vasemmistopuolueita, erityisesti Syriza Kreikassa ja Podemos Espanjassa. Uusina puolueina ne eivät kanna menneisyyden painolastia mukanaan. Ne ovat ankkuroituneet kansalaisyhteiskuntaan ja spontaaniin poliittiseen liikehdintään, joka on noussut vastustamaan EU:n ja troikan ”austerity”-politiikkaa. Molemmat pyrkivät olemaan vasemmisto-populistisia tavalla, joka nojaa akateemisiin teorioihin.
Populistisen retoriikan on tarkoitus luoda liittoutumia ja yhdistää moninaisuutta vastakkainasettelujen kautta. Toisaalta politiikka on myös aitoa vuoropuhelua erilaisten toisten kanssa. Esimerkiksi niille monille työmiehille ja työttömille, joille nykyvasemmisto näyttää liian vihreältä, voi vastata, että huolenaiheet ovat yhdistettävissä. Ilman teollisuutta emme pärjää, ja siihen on panostettava, mutta tulevan teollisen menestyksen täytyy olla ekologisesti kestävällä pohjalla.
Kreikan Syriza on myös esimerkki siitä, miten vaikeaa toisin toimiminen EU:ssa ja yhteenkietoutuneessa maailmantaloudessa on. Syrizan keskeisenä tavoitteena on ollut yhtäältä purkaa troikan asettamia tiukkoja talouspoliittisia ehtoja – säästöjä, leikkauksia ja yksityistämisiä sekä valtavan budjettiylijäämän vaatimusta – ja toisaalta edistää EU-tasoisia investointeja ja kasvua. Kreikan uutta hallitusta on painostettu, jotta se suostuisi tarkoin noudattamaan troikan määräyksiä.
Vasemmiston tulevaisuuden kannalta olennainen kysymys koskee siitä, pitäisikö perustaa kokonaan uusi poliittinen puolue, jotta menneisyyden taakoista ja uskottavuusongelmista päästäisiin kertaheitolla eroon?
Syrizan ja Podemoksen esimerkit kertovat, että uudella puolueella voisi olla erinomaiset mahdollisuudet päästä ainakin kansalliseen johtoasemaan. Kuitenkin hegemonia-kamppailun kääntäminen omaksi eduksi edellyttää aktiivista osallistumista poikkikansalliseen demokraattiseen liikkeeseen.
Johtopäätökseni on, että puoluetta voidaan ja pitää uudistaa nimen, johdon, toimintakulttuurin ja organisaation tasoilla. Uudistuksia tarvitaan pikimmiten, siis paitsi uusi nimi, johto ja toimintakulttuuri niin myös nykyistä osallistavampi organisaatio. Erityisen tärkeää on puolueen oma avoimuus ja demokraattisuus. Uudistuksien pitää olla niin perusteellisia, että ulospäin näkyy kokonaan uusi puolue.
Perusteellisten uudistusten pitäisi riittää kannatustrendien kääntämiseen, ei vähiten nyt käynnissä olevan taloudellisen ja sosiaalisen laskukierteen aikana. Toisaalta myös kokonaan uuden vasemmistopuolueen perustamistakin kannattaa pohtia.
Kansallisten vasemmistopuolueiden aika alkaa joka tapauksessa olla ohi. Uudelta vasemmistolta edellytetään kosmopoliittisuutta kaikessa toiminnassa. Ilman eurooppalaista ja globaalia yhteistoimintaa rakenteellisen vallan suhteisiin ei saada muutoksia.
Heikki Patomäki
Vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen
