Heikki Pursiainen on taas intoutunut polemiikkiin jälkikeynesiläisyyttä ja tällä kertaa erityisesti Jussi Ahokasta vastaan – yhtä suurella itseriittoisuudella kuin aina. Tässä blogissa nostan esille taannoisissa debateissa kunnollista käsittelyä vaille jääneen asiattomien bloggarien väitteen Steve Keenin epäpätevyydestä, jota he ovat käyttäneet lyömäaseena yleisemminkin.
Onko Keen todella tehnyt alkeellisia virheitä? Pursiaisen ja Saarimaan väitteet Keenin ”alkeisvirheistä” on helppo osoittaa perusteettomiksi ja samalla paljastuu myös heidän ylimielisen retoriikkansa onttous. Kysymyksessä matematiikan roolista poliittisen talouden tutkimuksessa olen silti Keenin kanssa hieman eri mieltä. Taloustieteen ideologisuus tulee esille erityisen kirkkaasti juuri perustavien metodologisten kysymysten yhteydessä.
Aloitetaan konkretiasta. Polemiikissaan Ahokasta vastaan Pursiainen väittää, että kaudella 1944-73 vallinneen keynesiläisyyden tuhosi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun ”empiirinen todellisuus”, johon kuuluivat yhtä aikaa massatyöttömyys ja korkea inflaatio.
Pursiainen unohtaa vain mainita, että tuolloin esimerkiksi Suomessa kansantalous kasvoi kymmenen kertaa nopeammin kuin mitä se on kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana; ja että tuolloin työttömyys oli vain kymmenesosa siitä mitä se on nyt. Pursiaisen kannattamaa uusliberaalia teoriaa ja ideologiaa on nyt kokeiltu jo neljännesvuosisadan, eivätkä tulokset todellakaan vakuuta.
Tässä blogissani en kuitenkaan ole ensisijaisesti kiinnostunut historiallisista kokemuksista. Keskityn matematiikan rooliin taloustieteessä ja siihen, miten uusklassikoiden aggressiivisesti harjoittama poissulkemisen retoriikka toimii.
Asiattomien bloggarien Steve Keeniä vastaan kohdistama polemiikki kertoo, miten oikeaoppista vapaamarkkina-ajattelua edustavien uusklassikoiden poissulkemisen kohteena eivät ole ”tieteellisesti epäpätevät” vaan kaikki sisällöllisesti eri mieltä olevat, riippumatta heidän tieteellisistä ansioistaan.
Asiattomien ad hominem -tyyppisen heittelyn keskeltä esiin nousee aivan erityisesti tämä kukkanen: ”Henkilöä, joka siteeraa Steve Keeniä, ei voi ottaa vakavasti.”
Aloitan bibliografisella huomiolla, joka lienee tässä yhteydessä perusteltu. Web of Sciencen mukaan Keen on julkaissut reippaasti enemmän taloustieteellisiä artikkeleita indeksoiduissa tiedesarjoissa kuin Pursiainen ja Tuukkanen yhteensä (Pursiaiselta löytyy nolla julkaisua, Saarimaalta kourallinen, Keeniltä ehkä 30).
Lisäksi Keenin teksteihin on viitattu Web of Sciencen mukaan tieteellisissä julkaisuissa kymmeniä ellei satoja kertoja useammin kuin asiattomien bloggarien julkaisuihin yhteensä (Keen on tavallinen nimi englanninkielisessä maailmassa, ja siksi tarkka laskeminen vaatisi enemmän aikaa kuin tähän on mielekästä käyttää; joka tapauksessa suhdeluku lienee esim Pursiaisen ja Keenin välillä vähintään 1/50).
Tällä yleisellä tasolla tieteen auktoriteetti ei siis ole Pursiaisen tai yleisemmin asiattomien bloggarien puolella. On suorastaan röyhkeää esiintyä ikään kuin tämä olisi itsestään selvästi asianlaita, vaikka totuus on pikemminkin päinvastainen.
Aika pitkälle asiattomat bloggarit menivät myös tässä taannoisessa kommentissaan:
”Patomäki siteeraa edelleen Steve Keeniä, joka on kiistatta osoitettu henkilöksi joka ei ymmärrä alkeismatematiikkaa eikä -taloustiedettä. Patomäki ei vieläkään vastaa, onko hän sitä mieltä että Keen on 1) varteenotettava ajattelija eikä siihen 2) uskooko hän, että Keen todella sortui alkeismatemaattisiin virheisiin ja silti siteeraa tätä.”
Tämä on niin aggressiivisesti esitetty yksipuolisten väitteiden sikermä, että se on pakko keriä auki kerros kerrokselta. Tieteessä on ylipäätään vain vähän jos ollenkaan sellaisia ”kiistattomia” tai lopullisia totuuksia, jotka eivät olisi triviaaleja. Matematiikassa jotkut asiat voidaan kenties todistaa sanan varsin vahvassa mielessä, mutta ei sielläkään yksiselitteisesti (samaa asiaa voidaan lähestyä monella eri tavalla; melkein sama todistus voidaan perustaa useisiin metaforiin ja ajattelumalleihin).
Toisekseen matematiikka, alkeismatematiikka ja taloustiede ovat aivan eri asioita. Kun opetan tyttärelleni lukiotason matematiikkaa, hän voi tehdä teknisen virheen funktion ensimmäisen derivaatan nollakohtien ratkaisemisessa (esimerkiksi miinus vaihtuu helposti plussaksi jossain paikassa). Jollekin tämä voi olla ”alkeellista”, toiselle jo jonkin verran ”edistynyttä” matematiikkaa, mutta yksi virhe tällä tasolla ei estä tytärtäni ymmärtämästä talouden instituutioita ja mekanismeja.
Sama pätee Keeniin. Vaikka hän olisikin tehnyt jossain yhdessä matemaattisessa päättelyssä virheen jollain tasolla, se ei estäisi häntä ymmärtämästä talouden mekanismeja keskimääräistä paremmin tai jopa häikäisevän oivaltavasti.
Keen on esimerkiksi yksi niistä varsin harvoista taloustieteilijöistä, jotka onnistuivat ennakoimaan 2008-9 rahoituskriisin tulemista (tai paremminkin varoittamaan siitä). Vuonna 2010 noin kaksi ja puoli tuhatta taloustieteen ja poliittisen taloustieteen asiantuntijaa äänesti juuri Keenin kaukonäköisimmäksi rahoituskriisin ennakoijaksi. Keen on tutkinut paljon eritoten rahoitusmarkkinoiden (minskyläistä) dynamiikkaa.
Keen ei kuitenkaan näyttäisi tehneen mitään olennaista matemaattista päättelyvirhettä, ei sen enempää ”alkeellisella” kuin edistyneemmälläkään tasolla. Asiattomat bloggarit viittaavat Chris Auldin ja Nick Rowen blogeihin, joissa Keeniä ja hänen päättelyitään kritisoidaan. Sen enempää Auldin kuin Rowen blogi ei ole käynyt läpi tieteellistä vertaisarviointia. Molemmat ovat nettiin ladattuja puheenvuoroja. Sen sijaan Steven Keenin ja Russell Standishin asiaa koskeva artikkeli on julkaistu vertaisarvioidussa Physica A sarjassa, joka käsittelee systeemien tilastollisia ja matemaattisia ominaisuuksia. Keen ja Standish ovat myös sekä korjanneet ja täydentäneet alkuperäistä argumenttiaan että vastanneet kriitikoilleen – seikka jonka Pursiainen ja Tuukkanen sivuuttavat – ja julkaisseet nämä täydennykset ja vastaukset tieteellisessä sarjassa. Tieteen auktoriteetti tässä asiassa on pikemminkin Keenin kuin asiattomien tai Auldin ja Rowen puolella.
Kyse ei myöskään ole ensisijaisesti matematiikasta, vaan käsitteellisestä erosta. Aulden väite on tarkkaan ottaen tämä: ”käsitteellinen sekaannus johtaa Keenin käyttämään epäjohdonmukaista matematiikkaa”. Debatissa on kyse uusklassisen ajattelutavan perusteista: tarkoittaako voiton tavoittelu sitä, että rajatuotot ja rajakustannukset kohtaavat? Onko marginalistinen ajattelu oikein? Tätä asiaa koskeva tieteellinen kiista on jatkunut jo melkeinpä vuosisadan. Tyypillistä uusklassikoille on heidän inkvisiittori-asenteensa, pyrkimys vaientaa oikeaoppisuuden kriitikot asettamalla kirkon kirous heidän päälleen ja kieltämällä muita edes puhumasta näiden kerettiläisten kanssa. Tämä ei ole tieteellinen asenne.
Artikkeleissaan ja kirjassaan Keen pyrkii osoittamaan uusklassikkojen omilla välineillä, että heidän logiikassaan ja päättelyssään on virheitä. Esimerkiksi on helppo osoittaa numeerinen esimerkki, jossa firma voi saada paljon enemmän voittoja pisteessä, jossa rajakustannukset ja rajatulot eivät kohtaa, kuin pisteessä, jossa ne kohtaavat. Tämä voidaan matemaattisesti yleistää. Argumentti näyttää tyylikkäältä.
Minun näkökulmastani Keenin strategia on kuitenkin korkeintaan vain osin onnistunut. Kun pidetään kiinni siitä, että tällaiset asiaa pitää päätellä matematiikan keinoin, ikään kuin a priori (ennen kokemusta), ja että tehtävänä on osoittaa toisen ajattelusta kategorisia ”virheitä”, niin olla jo lähtökohtaisesti kiinni dogmatismissa.
Dogmi-skolastiikan mukaan olennaista ei ole se mitä taloudelliset toimijat ja instituutiot käytännössä tekevät, vaan se mitä heidän jonkin abstraktin matemaattisen päättelyn perusteella pitäisi ”oikeasti” tehdä. Uusklassikoiden ääneen sanomattomana agendana on todistaa, että kapitalistisessa vapaamarkkinataloudessa kukin saa mitä heille kuuluu ja markkinat ovat tehokkaat. Kriitikot käyttävät samoja keinoja osoittaakseen, että uusklassikoiden pyrkimys todistaa näitä uskomuksia ei onnistu.
Miten yritykset sitten toimivat? Yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta yritys on muun muassa oikeushenkilö ja organisaatio, jonka sisällä on valtasuhteita. Yritys tekee kausaalisia interventioita prosesseihin; toimijan ja rakenteen yleisen suhteen mukaisesti se osallistuu yhteiskunnallisten rakenteiden uusintamiseen ja muokkaamiseen. Se, miten yritys esimerkiksi tekee päätöksiä jonkun tuotteen tuotantomääristä, on asia, jota voidaan tutkia kaksoishermeneuttisesti.
Teorioidemme luomat odotukset välittävät tulkintojamme siitä yritystoimijoiden sosiaalisesta todellisuudesta, joka itsessään on merkityksellinen ja usein myös teoriapitoinen (esim toimijat voivat noudattaa liiketaloustieteessä suosittua laskukaavaa tehdessään päätöksiä tai jotain muodikasta liikkeenjohtoteoriaa). Näissä puitteissa yritysten toimintaa voidaan tutkia dialogisten tai osallistuvien sosiaalitieteellisten menetelmien mukaisesti. Näitä menetelmiä voidaan puolestaan täydentää saatavilla olevalla muulla evidenssillä asiasta (esimerkiksi tilastot tuotantomäärien ja hintojen muutoksista). Näin kuvamme erityyppisten ja historiallisesti kehittyvien yritysten toimintaperiaatteista paranee.
Tony Lawsonin mukaan olennaisin yhdistävä tekijä valtavirtataloustieteelle on ehdoton pyrkimys matemaattiseen esitystapaan ja mallittamiseen. Matematiikka ei kuitenkaan ole neutraali väline, vaan sen mukana tulee koko joukko oletuksia:
• maailma koostuu toisistaan riippumattomista atomeista
• aina kun näitä atomeita panee liikkeelle ne toimivat ja liikkuvat samoin
• maailmassa on yleisiä säännönmukaisuuksia (tai lainalaisuuksia)
• historiallista aikaa tai reaalikausaatiota ei ole; on olemassa vain kuvitteellinen ”lyhyt” ja ”pitkä” aikaväli, jotka määritellään tasapainon käsitteen kautta
Lawsonin mukaan sosiaalinen todellisuus on todellisuuden emergentti (uusi, ilmaantunut) taso. Sosiaalinen todellisuus on prosessuaalista ja sen syy-vaikutus -suhteet ovat usein kasautuvia. Tällainen todellisuus ei pysy samana vaan muuttuu ajan myötä, siis historiallisesti. Kompleksisen sosiaalisen todellisuuden kausaatio tapahtuu avoimissa järjestelmissä myös siinä mielessä, että eri mekanismit ja prosessit voivat yhdistyessään tuottaa yllättäviä vaikutuksia.
Olen Lawsonin kanssa samoilla linjoilla ja olen myös osallistunut yritykseen kehittää tällaista sosiaalista ontologiaa (oppia sosiaalisesta olevasta). Mielenkiintoista on se, että myös Keenin mielestä taloustieteen tulisi siirtyä tällaisen ontologian suuntaan, mutta hän uskoo, että muuutos voidaan saada parhaiten aikaan hyödyntämällä parempaa matematiikkaa.
Epälineaaristen kompleksisten ja dynaamisten järjestelmien matematiikka näyttäisi äkkiä katsottuna täyttävän monia hyvälle yhteiskuntatieteelle asetettavia vaatimuksia. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Avoimilla järjestelmillä on emergenttejä ominaisuuksia, joita ei voi palauttaa sen osien ominaisuuksiin. Vaikutukset ovat yleensä aika- ja polkuriippuvaisia. Historialla on väliä.
Keenin näkemys paremman matematiikan mahdollisuudesta on tärkeä, koska se paljastaa, kuinka uusklassinen mallittaminen perustuu sellaiseen erityiseen (ja usein perimmiltään aika yksinkertaiseen) matematiikkaan, joka tukee heidän atomistista maailmankuvaansa. Lisäksi tasapainosta tulee keskeinen käsite. Kun tavoitteena on aina etsiä ja tutkia ”tasapainoa”, on jo lähtökohtaisesti sitouduttu oletukseen, että kapitalistisessa markkinataloudessa negatiiviset palautekytkennät vallitsevat. Kapitalismi ei ole altis kriiseille ja häiriöille, vaan on vakaa ja tehokas järjestelmä. Juuri tällaisen matemaattisuuden vaatiminen on siis ideologisuutta par excellence.
Toisaalta myös Keenin ajamat paremman matematiikan välineet esineellistävät sosiaalista todellisuutta. Myös ei-lineaarisessa matematiikassa systeemin osat ovat muuttumattomia, systeemin avoimuus on rajallista, tietoista toimijuutta tai oppimista ei yleensä ole mukana, eikä sisäisiä eli konstitutiivisia suhteita ole. Vaikka tällaisen matematiikan avulla voidaan osoittaa kauniisti, miten monimutkaiset järjestelmät usein tuottavat epäintuitiivisia lopputuloksia kokonaisuuden tasolla, se ei korvaa poliittisen talouden yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.
Tarvitaan siis ennen kaikkea parempaa historian ja instituutioiden tuntemusta.
Heikki Patomäki
