Uusoikeiston keskeinen argumentti korkeakoulutuksen lukukausimaksujen puolesta on, että nykyjärjestelmässä köyhät maksavat rikkaiden koulutuksen. Tämä on väärin!
Vesa Kanniainen, Matti Viren, Juhana Vartiainen, Heikki Pursiainen ynnä muut uusoikeistolaiset taloustieteilijät vaikuttavat siis olevan liikuttavan huolestuneita köyhyydestä, eriarvoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Samat henkilöt kuitenkin julistavat julkisuudessa kerta toisensa jälkeen sitä, että Suomen tulevaisuus on kiinni siitä, että saadaan tavallisten työntekijöiden työehdot huonommiksi, julkisia palveluita leikattua ja tulonsiirtoja pienennettyä. Koska ”turvaverkot” kannustavat uusoikeiston mukaan laiskuuteen, ne pitää mahdollisimman pitkälle korvata systeemeillä, jotka kannustavat työntekoon.
Samaan aikaan pääoman ja varakkaiden tulo-osuuden lisääntyminen nähdään joko olennaiseksi talouden kannustimien ja tehokkuuden kannalta tai väistämättömäksi seuraukseksi globalisaatiosta. Tuloerojen lisääntymisessä ei ole mitään pahaa, mikäli ne syntyvät vapaassa kilpailussa ja ilman väärinkäytöksiä. Uusoikeiston taloustieteilijäideologit näyttävät siis olevan varsin valikoivia sen suhteen, milloin köyhyys ja eriarvoisuus ovat ongelmia ja milloin eivät. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole tekopyhyyden huippu.
Kaikki ihmiset pyrkivät välttämään tiedollisia jännitteitä ja ristiriitoja. Tarvitaan siis joku Suuri Teoria, joka auttaa poistamaan ilmeiset jännitteet ja ristiriidat. Uusoikeiston Teorian mukaan täydellisen kilpailulliset markkinat ohjaavat voimavarat tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti. Jotta markkinat toimisivat kunnolla, kaikki pitää olla yksityisessä omistuksessa ja kaikella pitää olla markkinoilla vapaasti määräytyvä hinta. Ulkoisvaikutukset voidaan poistaa yksityistämällä ja luomalla markkinat.
Tämä teoria luo Utopian – paikan ei missään – mutta tarvitsemmehan me kaikki ihanteita, eikö niin? Uusoikeiston Utopiaa voidaan soveltaa myös koulutukseen. Koulutus on kallista ja sen hyödyt yksityisiä. Niinpä täytyy luoda koulutusmarkkinat ja asettaa koulutukselle riittävän korkea hinta.
Perusmalli on se, että opiskelijat maksavat lukukausimaksut itse. Joko vanhemmat maksavat tai sitten opiskelijat ottavat yksityisiltä markkinoilta lainaa. Tämä amerikkalainen malli tunnetusti lisää eriarvoisuutta ja vahvistaa luokkaeroja yhteiskunnassa. Yhdysvalloissa sitä täydentää stipendijärjestelmä, joka merkittävältä osin kytkeytyy yhtäältä urheilubisnekseen ja toisaalta armeijaan.
Toinen markkinautopiaan perustuva vaihtoehto pyrkii vähentämään lukukausimaksujen vaikutusta siihen, ketkä pääsevät opiskelemaan. Tätä sovelletaan Britanniassa ja Australiassa. Siinä lainaa aletaan maksaa takaisin julkisorganisaatiolle vasta kun opiskelija on valmistunut ja päässyt tiettyyn riittävän korkeaan tulotasoon kiinni. Jos yksityistä hyötyä opinnoista ei tule, ei lainaakaan tarvitse maksaa.
Markkinoiden toiminta ja vaikutukset siis riippuvat institutionaalisista järjestelyistä. Riippumatta miten nuo instituutiot järjestetään, markkinoilla on tavanmukaisesti perverssejä vaikutuksia. Kun yliopistot tehdään riippuvaisiksi opintomaksuista, niille tulee suuri kiusaus ottaa yhä huonompia opiskelijoita, kuten Britanniassa ja Australiassa on myös käynyt. Kun opiskelija maksaa opinnoista, heistä tulee ”asiakkaita”, jotka vaativat rahoilleen vastinetta – viime kädessä tutkinnon – opiskelivat he kunnolla tai eivät. Kun yliopistoja rankkeerataan, luokkarakenne uusiutuu ja vahvistuu yhä enemmän sitä kautta, että missä yliopistoissa kukakin pääsee opiskelemaan. Oxfordissa opiskelevat eliitin lapset.
Ja riippumatta miten markkinainstituutiot järjestetään, markkinaihanteen soveltamisella on aina moraaliset ja sosiaaliset rajansa. Usein hinnan asettaminen jo sinänsä korruptoi asioiden merkityksiä. Koulutus ei ole vain yksityinen investointi omaan mukavaan ja turvattuun taloudelliseen tulevaisuuteen, vaan koulutus on myös – ja monien meistä mielestä ennen kaikkea – sivistystä, kriittistä ajattelua ja demokraattista kansalaisuutta. Se on koko yhteiskunnan kasvu- ja kehityspotentiaalia lisäävä prosessi.
Uusklassisen mikrotaloustieteen mallit voivat luoda joidenkin mielissä Utopian, mutta ulkopuolisen näkökulmasta tuossa Utopiassa ei ole mitään erityisen houkuttelevaa. Se on kylmä ja tekninen laskelmoivien egoistien maailma, jossa kaikki vain maksimoivat omaa etuaan ja ovat kykenemättömiä käymään edes alkeellista keskustelua siitä, mikä on hyvää ja mikä ei. Ihmisten preferenssien täytyy olla toisistaan riippumattomia eikä niitä edes voi kunnolla verrata toisiinsa.
Johdonmukaisuuden nimissä taloustieteilijäkään ei voi – ei ainakaan tieteellisenä asiantuntijana – olla huolissaan köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Hänen ainoa kriteerinsä on ”Pareto-optimaalisuus”.
Niinpä johtopäätökseni on, että uusoikeiston ideologien yritys perustella lukukausimaksuja huolellaan köyhyydestä ja eriarvoisuudesta on tekopyhyyttä.
Heikki Patomäki
