”Li hei, montako yritystä sä oot perustanut?”, heitti Hjallis Harkimo ja sai aikaan pienen myrskyn ainakin sosiaalisen mediassa.
Harkimo ei ole ainoa. Kysymys ”montako yritystä sä oot perustanut?” tai ”monessako yrityksessä sä oot ollut mukana?” on osoitettu monille meistä erilaisissa paneeleissa ja keskustelutilaisuuksissa.
Tältä istumalta en pysty selvittämään, miten kysymys on tullut Suomeen. Kysymystä ovat käyttäneet ainakin monet YLEn toimittajat jo paljon ennen Anne Berneriä tai Hjallis Harkimoa. Ei ihme, että tämä argumentti tupsahti pintaan myös maanantain A2 Taloustalkoot-illassa.
Jo ohjelman teemakysymys ”miten kaikki osallistuvat taloustalkoisiin?” on johdatteleva. Se viittaa siihen, mistä kukin voisi luopua. Kysymys kietoo meidät oikeuksien alasajoon ja julkismenojen leikkauksiin. ”Talkoot”-termi on kotoisin Sipilältä, ohjelman keskusteluaiheet mukailivat Sipilän hallituksen agendaa, toimittajat sortuivat aika ajoin ladattuihin kysymyksiin, ja studioon oli raahattu yrittäjiä ja vuorikiipeilijöitä kansalaisten sijasta. Harkimo oli ohjelmassa äänessä koko ajan.
Monet ovat aiheellisesti kokeneet kysymyksen ”monessako yrityksessä sä olet mukana?” rimanalituksena tai epäoikeudenmukaisena, mutta mikä sen ongelma tarkkaan ottaen on?
Perimmiltään tuo ikään kuin ohimennen heitetty kysymys toimii argumenttina henkilöä vastaan. Se voidaan tulkita niin sanotun ad hominem -argumentaation muodoksi, jossa argumentoija viittaa joihinkin vastapuolen piirteisiin, joilla heikennetään hänen uskottavuuttaan, vaikka noilla piirteillä ei ole merkitystä keskusteltavan aiheen kannalta. Toisin sanoen: ”Ennen kuin kuuntelette Arskaa, muistuttaisin että hän ei ole toiminut yrittäjänä”.
Kysymys myös ennakko-olettaa, että toimiminen yrittäjänä tai osallistuminen yrityksen toimintaan antaa henkilölle erityisen auktoriteettiaseman talouspoliittisissa ja kenties muissakin keskusteluissa.
Jos tämä ennakko-oletus hyväksyttäisiin – ladattujen kysymysten yleisenä vaikutuksena on osapuolten sitouttaminen kysymyksen ennakko-oletukseen – niin seurauksena olisi, että ainoastaan ”yrittäjät” laajasti ymmärrettynä olisivat täysivaltaisia talouspolitiikan ymmärtäjiä ja kommentoijia.
Mikä tässä sitten on ongelma? Voimme ajatella asiaa esimerkiksi klassisen normatiivisen liberalismin ja nykyisin vallitsevan kyynisen uusliberalismin eron kautta. Klassisen normatiivisen liberalismin periaatteet on esitetty muun muassa ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa:
1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.
2. artikla. Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.
19. artikla. Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.
Toimittajien, Bernerin ja Harkimon ja monien muiden viime aikoina hyödyntämä retorinen siirto on merkittävä askel pois näistä periaatteista. ”Monessako yrityksessä sä oot mukana” retorisen heiton käyttö heijastelee kyynisen uusliberalismin maailmankuvaa.
Tuon maailmankuvan mukaan kaikki ajavat omaa etuaan. Viime kädessä ”yrittäjät” (liikejohtajat, sijoittajat, kapitalistit jne) tuottavat taloudellisen arvon. Myös yritysten palkkaamat työntekijät tuottavat arvoa, mutta vain yrittäjien, johtajien ja omistajien ehdoilla ja ohjauksessa. Muut elävät ”oikeaa työtä tekevien” kustannuksella.
Tämä maailmankuva ja siihen liittyvä oletus ”yrittäjän” tiedollisesta auktoriteetista paitsi rikkoo normatiivisen liberalismin periaatteita niin on sisällöllisesti absurdi – jopa talousliberalismin näkökulmasta. Esimerkiksi Friedrich Hayekin mukaan ihmiset ymmärtävät itse parhaiten oman toimintansa erityisiä olosuhteita, ja vain he osaavat arvioida omien päämääriensä keskinäistä tärkeyttä.
Kellään ei Hayekin mukaan ole kuitenkaan etuoikeutettua näkökulmaa siihen, miten kokonaisuus toimii. Yrittäjät tuntevat vain yrittämisensä paikallisia olosuhteita.
Itse asiassa voittoa tavoittelevien yrittäjien, liikejohtajien ja kapitalistien näkökulma on tyypillisesti itsekeskeinen ja likinäköinen. Esimerkin tästä tarjoaa Joan Robinson, jonka mukaan kapitalismin yksi keskeinen paradoksi on, että ”jokainen yrittäjä erikseen hyötyy alhaisista reaalipalkoista omille työntekijöilleen, mutta kaikki kärsivät niistä rajallisista hyödykemarkkinoista, joita alhaiset reaalipalkat käytännössä tarkoittavat”.
Toimittajien, Bernerin ja Harkimon ja kumppaneiden viime aikoina usein hyödyntämä retorinen siirto on merkittävä askel kohti markkinoiden ja suuryhtiöiden tyranniaa, ilman kansalaisten tasaveroista vapautta ja demokratiaa.
Tällainen retoriikka takaa lisäksi, että vallitseva talouspolitiikka perustuu likinäköisiin erityisintresseihin. Se on resepti katastrofiin.
Heikki Patomäki
