Elämme hyperglobalisaation, satelliittien, ohjusten ja ydinaseiden aikakautta, mutta suurvaltapeli on kuin toisintoa kaudelta 1871-1914. Ennen I maailmansotaa useimmat suurvallat sijaitsivat Euroopassa tai Euroopan liepeillä. Nyt Eurooppa on vain Euraasian pieni niemimaa sillä planetaarisella näyttämöllä, jossa ratkeaa maailmanhistorian suunta. Miten tämä aikakausi päättyy?
Sota Venäjän kanssa?
Sotilaallisia epäluuloja viritellään ja sapeleita kalistellaan eri puolilla maapalloa. Törmäsin vastikään Brysselissä kirjakaupassa näkyvästi esillä olleeseen ja vasta ilmestyneeseen kuvitteelliseen tarinaan 2017 War With Russia. Tarinan on kirjoittanut Nato-kenraali Richard Shirreff. Sen mukaan sota Venäjän kanssa syttyy jo ensi vuonna. Ukrainan konflikti laajenee hyökkäykseksi Baltian maihin.
Skenaarioon kuuluu myös ydinaseiden käytön mahdollisuus ja todennäköisyys. Tarina on varoitus. Shirreffin tarinan opetus on, että pitää varustautua Venäjän uhkaa vastaan. Kirja on saanut lyhyessä ajassa paljon julkisuutta varsinkin brittimediassa ja on noussut korkealle kirjojen myyntilistoilla.
Venäjän ja lännen konflikti on ollut vakava jo vuosia. Laajaa sotaa on silti vaikea kuvitella. Osapuolet ovat riippuvaisia maailmantaloudesta ja modernien teknologisten energia-, kuljetus- ja kommunikaatioverkostojen toiminnasta. Kaksi amatöörien tekemää pommia Brysselin kentällä sai kentän järjestelmät ensin pysähdyksiin ja sitten sekaisin pitkäksi aikaa. Kentällä liikutaan edelleen parkkipaikkojen ja varastohallien läpi. Mikä järki olisi ryhtyä sotaan? Kuka siitä hyötyisi?
Myöskään kylmän sodan keskeinen olosuhde ei ole muuttunut mihinkään: osapuolet tietävät, että ydinsota tarkoittaisi massiivista itsetuhoa. Toisaalta ydinasestrategioista keskustelu on osa tätä konfliktia ja myös Naton piirissä pohditaan ydinaseiden käytön kynnyksen edelleen alentamista.
Asetelmaa ovat edelleen monimutkaistaneet venäläisten taipumus uhota ydinaseilla. Yksi syy venäläisten poliitikkojen ajoittaiseen ydinaseuhoiluun voi olla se, että konfliktin asetelma on hyvin epäsymmetrinen. Venäjän väkiluku on 144 miljoonaa, EU:n 508 miljoonaa ja Yhdysvaltain 323 miljoonaa. Venäjän talous on suuruudeltaan yhden ison EU-jäsenmaan luokkaa. Yhteensä sotilasliitto Naton jäsenmaat käyttävät asevarusteluun kymmenen kertaa enemmän kuin Venäjä.
Suurin vaara tässä on, että osapuolet tekevät siirtoja tavalla, joka ajaa ne sellaiseen uhkaavaan ja uhattuun asemaan, mistä ne eivät voi enää perääntyä kasvojaan menettämättä. Silloin sota voi syttyä puolivahingossakin.
Ei ole kuitenkaan mitään syytä uskoa, että sen enempää Venäjä kuin Natokaan tarkoituksella suunnittelisi sotaa tai aikoisi ryhtyä sotaan toista vastaan. Pikemminkin kyse on konfliktin asteittaisen laajentumisen kompleksisesta prosessista, jossa yhtä osapuolta yksipuolisesti moralisoivat tarinat ovat vain osa ongelmaa.
Miltä asiat näyttävät Moskovasta käsin
Ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia palatessani Moskovasta, jossa myös ulkoministeri Timo Soini juuri vieraili. Uutisoinnin perusteella Soinin virallisen vierailun pointtina oli tehdä julkisesti selväksi, että Naton sotaharjoitus Venäjän luoteisrajoilla on yksin Suomen oma asia. Harjoitusten tehtävänä on vain vahvistaa Suomen turvallisuutta.
Tällaiset lausumat tietenkin herättävät kysymyksen, että turvallisuutta ketä tai kenen muodostamaa uhkaa vastaan? Kuka tai mikä on se vihollinen, joka voisi Suomeen hyökätä, kenties osana laajempaa konfliktia?
Julkilausumattomana mutta ilmeisenä oletuksena on, että uhka ja potentiaalinen vihollinen on Venäjä. Sotilaallinen turvallistaminen ja vihollisten rakentaminen kuuluvat konfliktin laajenemiseen. Lisäksi jo kansainvälisen politiikan perusoppikirjoissa opetetaan, että havainnot ja tulkinnat ratkaisevat. Yhden eteenpäin työntyvä tai laajeneva puolustus näyttää helposti toisen näkökulmasta hyökkäykseen valmistautumiselta.
Soinin vierailun kaltaiset episodit on sijoitettava laajempaan maailmanhistorialliseen kontekstiin. Maailmantalouden hauraus, alhainen öljyn hinta ja pakotteet ovat iskeneet Venäjän talouteen. Kun valtion tulot ovat vähentyneet, Putinin hallitus on turvautunut sellaiseen talouskuripolitiikkaan, joka meillä Suomessa ja EU:ssa on liiankin tuttua.
Vaikka mitään pulaa ei Moskovan kaduilla näykään, taloudellinen kehitys on ollut taannehtivaa. Epävarmuus venäläisten keskuudessa on käsin kosketeltavaa ja potentiaalinen tyytymättömyys suurta. Toisaalta kenties jopa valta-osa venäläisistä näyttäisi hyväksyneen Putinin keskeisiä linjauksia, esimerkiksi Krimin liittämisen osaksi Venäjää. Nyky-Venäjän järjestelmä on myös bonapartistinen.
Kiina suurvaltapelissä
Kun suhteet EU:n ja Yhdysvaltain ovat nopeasti huonontuneet, Venäjän johto on pyrkinyt tiivistämään yhteistyötään Kiinan kanssa. Maat ovat toimineet yhdessä osana BRICS-yhteistyötä, mutta jo jonkin aikaa on puhuttu myös ”strategisesta kumppanuudesta” ja ”erityissuhteesta”. Energiayhteistyön ja muun kaupallis-taloudellisen yhteistoiminnan lisäksi vaihdetaan myös aseteknologioita. Venäjä esimerkiksi myy edistyneimpiä aseitansa Kiinaan, jossa niitä muunnellaan ja edelleen kehitetään. Venäjä ja Kiina ovat järjestäneet yhdessä jopa laivastoharjoituksia.
Kiina on maailmantalouden dynaaminen keskus, mutta sillä on omat konfliktinsa lännen ja sitä lähellä olevan Japanin kanssa. Itäisessä Aasiassa on jo vuosia ollut käynnissä asevarustelukilpailu. Taiwan on kestokiistan aihe, mutta Kiina vaatii suvereenien oikeuksiensa tunnustamista myös suurimmassa osassa Etelä-Kiinan merta, mikä on johtanut moniin aluekiistoihin.
Japanin haluttomuus tunnustaa historiallisia vääryyksiä sekä Japanin sotilaallinen varustelu ja keskustelu ydinaseiden hankinnasta ovat kylmentäneet välejä Kiinan kanssa. Yhdysvaltain laivaston painopiste on jo pitkään ollut tällä alueella. Nyt Kiina on ilmoittanut lähettävänsä ydinaseilla varustettuja sukellusveneitä Tyynelle Valtamerelle – vastauksena Yhdysvaltain pyrkimykselle laajentaa ohjuspuolustusjärjestelmäänsä alueella. Yhdysvaltain ja Kiinan hävittäjät ovat olleet törmäyskurssilla samaan tapaan kuin Venäjän ja Naton koneet Itämerellä.
Johtopäätöksiä: odottelemmeko Sarajevon laukauksia vai…?
Uusliberalisaatio on merkinnyt paluuta menneisyyteen joissakin olennaisissa suhteissa. Ei ole yllättävää, että samantyyppiset rakenteet ja mekanismit tuottavat samankaltaisia kehityskulkuja ja episodeja, vaikka yhteiskunnallinen konteksti olisikin muuttunut merkittävästi. Maailmanhistoria on itse asiassa edennyt selvästi nopeammin kuin mitä aiemmin arvelin (katso esimerkiksi Uusliberalismi Suomessa kirjan kolmas ja viimeinen osa tai tämä paperi).
1910-luvulla todennäköisyys suursodan syttymiselle oli jotakuinkin ”fifty-fifty”. Vastakkainasetteluja ja akuutteja kriisejä tuli eteen solkenaan, mutta useimmat ratkaistiin rauhanomaisesti. Vielä Marokon kriisistä 1911 selvittiin diplomatialla, mutta kesäkuun 1914 Sarajevon laukaukset johtivat tapahtumaketjuun, jonka tuloksena suurin osa Eurooppaa joutui sotaan. Eurooppalaisten imperiumien, Ottomaanien valtakunnan ja Japanin ansiosta sota levisi myös muille mantereille.
Jos suursodalta olisi vältytty edes muutama vuosi eteenpäin, monet ensimmäisen maailmansodan välittömistä ja rakenteellisista syistä olisivat poistuneet. Saksan valmius tukea Itävaltaa suursodan uhallakin perustui strategiaan, jonka ytimessä oli sodan ajoitus. Venäjän rautateiden edelleen kehittyminen olisi mitätöinyt suunnitelman. Demokratisaatio valtioiden sisällä olisi edennyt ja vähentänyt alttiutta sotaan johtaneisiin päätöksiin.
Edistyneimmät ajattelijat alkoivat nähdä yhteyksiä maailmantalouden hallinnan (tai sen puutteen) ja valtioiden välisten ristiriitojen ja konfliktien välillä. Ainakin joitakin askelia talouspolitiikkojen koordinaation suuntaan olisi ehkä saatettu ottaa jo 1920- tai 30-luvuilla, joskin tämä tuskin olisi tapahtunut ilman suuria talouskriisejä tai muita laukaisevia tapahtumia.
Olemme pikkuhiljaa saavuttaneet pisteen, jossa suursota on paitsi mahdollinen niin myös kohtuullisen todennäköinen, joko tämän vuosikymmenen lopulla tai 2020-luvulla. Pidän suursodan todennäköisyyttä toistaiseksi edelleen jonkin verran pienempänä seuraavan reilun vuosikymmenen aikana kuin mitä se oli 1910-luvulla, mutta toisaalta riskit ovat paljon suurempia. Ensimmäisen maailmansodan kärsimykset eivät olisi mitään verrattuna siihen tuhoon, mitä ydinsota toisi.
Olennainen kysymys on, odottelemmeko vain ”Sarajevon laukauksia” vai pyrimmekö poistamaan niitä välittömiä ja rakenteellisia syitä, jotka ovat johtaneet globaalin turvattomuusyhteisön uudelleen syntyyn? Historian rationaalinen suunta on kohti vihreää ja demokraattista globaali-keynesiläisyyttä (perustelut olen tiivistänyt yhdestä näkökulmasta esimerkiksi täällä). Ikävä kyllä ne voimat, jotka pyrkivät tähän suuntaan, vaikuttavat nyt heikommilta kuin mitä ne olivat 15 vuotta sitten.
Heikki Patomäki
