EuroMemo-ryhmän tämän vuotinen konferenssi pidettiin Coimbrassa, Portugalissa, 15.-16.9.2016. Teemana oli unionin hajaantuminen – ja monet keskustelut aika pahaenteisiä.
Wieniläinen taloustieteilijä Joachim Becker vertasi unionin nykytilaa Jugoslavian hajoamisprosessiin. Jugoslavian liittovaltion talouskasvu hidastui ja sitten lakkasi. Velkaongelman karattua käsistä Jugoslavia ajautui Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n säästö- ja leikkauskuurille, joka pahensi kierrettä alaspäin. Nationalistinen nokittelu sai uusia kerroksia. Historian vääryyksien muistelu vahvisti tunteita ”meidän” epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Jugoslavian hajoamisprosessista ei selvitty ilman väkivaltaa ja sotaa.
Myös vertaus Neuvostoliiton hajoamiseen voi olla joissakin suhteissa osuva. Kävimme NL-analogiaa koskevaa keskustelua päätösessiossa Cédric Durandin kanssa. Pariisi 13 yliopistosta tuleva Durand piti alustuksen, joka kyllä pohjautui ”internationalismismille” ja jopa globaalille näkökulmalle, mutta pääsanoma oli: ”Lopulta on uskottava, että EU:ta ei voi muuttaa, siksi EU-projektista on luovuttava”.
Ehdotin, että vallitseva tunnelma on kenties aika lailla samanlainen kuin Moskovassa 1980-luvulla. Juuri nyt puhe ”valikoivasta EU-integraation purkamisesta” on laajalle levinnyttä. Samalla tavalla NL:n uudistajat ehdottivat aikoinaan valikoivaa neuvostojärjestelmän purkamista, mutta prosessi ei pysynyt uudistajien käsissä. Koko NL romahti sekavan ja humalaisen vallankaappausyrityksen jälkeen.
Durand puolestaan tarjosi vertauskohdaksi myös NL:n kehityksen ”brezhneviläistä vaihetta”. Mutta onko enää kyse EUn pysähtyneisyydestä, vai yritetäänkö jo epätoivoisesti uudistaa unionia lopun kolkuttaessa ovelle? Nationalismi on edelleen nousussa useimmissa paikoissa Euroopassa ja monia asioita turvallistetaan.
Yksi skenaario on se, että koska toimivaa taloudellista tai poliittisia yhteisöä ei osata rakentaa, niin palataan vanhaan ajatukseen puolustusyhteisöstä, mutta uudessa kontekstissa. Samalla kun Juncker horjuu ilmeisessä humalatilassa virallisissa poseerauskuvissa jäsenvaltioiden johtajien kanssa, EU:n ”uudistamisen” kentällä kunnostautuu – kuka muu kuin – komissaari Jyrki Katainen.
Neuvostoliiton loppuvaiheessa järjestelmää piti enää pystyssä pelko ja vihollinen. Juuri ennen Gorbatshovia juuri kukaan edes neuvostojärjestelmän johdossa ei enää uskonut kommunismiin ideologiana tai neuvostojärjestelmän paremmuuteen, mutta Yhdysvaltoja, Natoa ja ydinsotaa pelättiin.
Kataisesta ei ole Gorbatshoviksi, mutta Juri Andropovin roolia hän voisi hyvinkin täyttää. Andropov pääsi valtaan 1982 luvattuaan tukea puolustusteollisuuden asiaa. Hänet muistetaan myös alkoholinvastaisesta kampanjasta ja työn tehokkuuden parantamiskampanjasta – sekä Afganistanin sodan jatkamisesta, mikä lopulta osoittautui turmiolliseksi Neuvostoliiton kannalta.
Nyt komissaari Katainen kertoo, että EU selvittää mahdollisuutta myydä sijoittajille ”eurooppalaisia puolustusbondeja”, joilla voitaisiin rahoittaa sijoituksia muun muassa lennokkeihin, kyberpuolustukseen ja aluksiin. Tämä kuulostaa finansialisoituneen kapitalismin versiolta neuvostotalouden loppuajoista. Kaavailtu EU:n puolustusministeriö ostaisi puolustusvälineitä ”EU:n omistukseen”. Yhteisen puolustuksen kohentaminen on Kataisen mukaan tärkeää, jos EU haluaa ”puolustaa yhteismarkkinoita, vapaata liikkuvuutta ja jopa demokraattisia arvoja”.
Niin radikaali Katainen ei kuitenkaan ole, että hän uskaltautuisi kokeilemaan lievennyksillä talouskuri- ja leikkauspolitiikkaan. Niinpä Katainen torjuu Financial Timesin haastattelussa Ranskan vaatimuksen, jonka mukaan puolustusmenoja ei pitäisi laskea EU:n budjettivajelaskelmiin. Tässäkin hän muistuttaa enemmän konservatiivi-Andropovia kuin uudistusmielistä Gorbatshovia. Itse asiassa Gorbatshov kääntyi nopeasti paitsi Andropovin niin myös Kataisen vastakohdaksi. Gorbatshov onnistui lopettamaan ydinasevastakkainasettelun yksipuolisella aseriisunnalla. Aivan loppuvaiheessa hän visioi jo globaalia sosiaalidemokratiaa.
EuroMemo-konferenssin päätösplenaarissa puhui myös Die Linken europarlamentaarikko Fabio di Masi. Hän perusteli asiallisella ja yksityiskohtaisella tavalla, miksi hänen mielestään EU on peruuttamattomasti sidottu sellaiseen tekniseen ja negatiiviseen integraatioon, joka arvioi kaikkia asioita yksipuolisesti markkinakilpailun näkökulmasta, ja joka ei voi koskaan olla demokraattinen. Masi viittasi mm. lukuisiin Euroopan unionin tuomioistuimen päätöksiin, joissa tekniset markkinakilpailuun näkökohdat ovat ylittäneet niin kansalaisten kuin työntekijöiden edun.
On mahdollista, että EU-integraatio on sellaisella polulla, että EU toimii kuin torpedo, jatkaen kerran määritellyn ohjelman pohjalta kohti alun perin määriteltyä kohdetta kykenemättä oppimaan tai kääntämään kurssia. Toivon hiipuminen näkyy myös siinä, että EuroMemo-ryhmän analyysit ja vaihtoehdot ovat jääneet vaille laajempaa kaikupohjaa. Osallistujamäärätkin ovat lievässä laskussa. Tämä heijastelee kansalaisten tuntoja. Luottamus EU-instituutioihin on pohjamudissa.
Kriisien ja oppimisen dialektiikalla on edelleen mahdollisuus muuttaa unionia, mutta mitä pidemmälle nykykehitys menee, sitä todennäköisempää on, että Jugoslavian ja Neuvostoliiton hallitsematon loppu toistuu Euroopan unionissa.
Minun on kuitenkin vaikea nähdä, miksi yhteiskuntatieteilijän tai vasemmistolaisen ajattelija pitäisi aktiivisesti pyrkiä edesauttamaan sellaista kehitystä. On paljon mielekkäämpää esittää toimivia demokraattisia ja solidaarisia vaihtoehtoja, myös globaalissa mittakaavassa. Paluu tulevaisuuteen on niistä kiinni.
Heikki Patomäki
