Vallitsevan tarinan mukaan Suomen viime vuosien onneton taloustilanne johtuu ensisijaisesti heikentyneestä kustannuskilpailukyvystä. Tässä tarinassa Suomen talousongelmien syyksi nähdään erityisesti ammattiyhdistysliike ja sen liian kovat palkkavaateet, joiden oletetaan johtaneen yksikkötyökustannusten kasvuun. Tämä Lauri Holapan kanssa kirjoitettu artikkeli on juuri ilmestynyt Attacin jäsenlehdessä Hiekanjyvät 1/2017, joka löytyy kokonaisuudessaan esimerkiksi täältä.
Yksikkötyökustannukset lasketaan jakamalla työvoimakustannukset työn tuottavuudella. Näin mitattuna yksikkötyökustannukset ovatkin kasvaneet huomattavasti vuosituhannen alkuun verrattuna. Tosiasiassa tämä johtuu kuitenkin pääasiassa laskennallisen tuottavuuden heikentymisestä.
Laskennallinen työn tuottavuus alenee, jos tuotanto vähenee ilman että työntekijöitä irtisanotaan samassa määrin. Näin tuotteiden menekkivaikeudet johtavat helposti ”tuottavuuden” laskuun, mikä puolestaan näkyy kasvaneina yksikkötyökustannuksina. Toisin sanoen tuotteiden menestyksen puute selittää yksikkökustannusten nousua pikemminkin kuin päinvastoin. Vallitsevassa tarinassa syyt ja seuraukset menevät sekaisin.
Itse asiassa teollisuuden yksikkötyökustannukset ovat kasvaneet vain vähän, jos tarkastelun ulkopuolelle jätetään elektroniikkateollisuus, ja käytännössä olemattomasti, jos myös paperiteollisuus jätetään pois laskuista. Kummankaan toimialan ongelmat eivät olennaisesti liity liian korkeisiin työvoimakustannuksiin, kuten Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo on todennut.
Nokian ja muun matkapuhelinalan romahduksen myötä entisenkaltainen elektroniikkateollisuus on lähestulkoon hävinnyt Suomesta. Nokia teki matkapuhelintoiminnassaan strategisesti vääriä ratkaisuja, jotka lopulta koituivat yrityksen kohtaloksi. Paperiteollisuuden ongelmat taas liittyvät ennen kaikkea paperin globaalin kysynnän laskuun.
Vallitseva tarina Suomen talousongelmien syistä on siis väärä. Suomen tilanne parantuisi jo sillä, että EU ja koko maailmantalous alkaisivat kasvaa nopeammin. Se edellyttäisi talouskuripolitiikan ja vapaakauppaoppien korvaamista investointeja ja kestävää kasvua edistävillä yhteistoimilla.
Entä millaisilla omilla toimillaan Suomi voisi parantaa nykytilannetta? Suomen teollistaminen 1800-luvun loppupuolelta lähtien ei olisi onnistunut ilman valtion aktiivista pyrkimystä ja kykyä rakentaa uusia markkinoita ja tuotannonaloja.
Etenkin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä valtiojohtoisella investointitoiminnalla oli Suomessa keskeinen rooli. Suomi oli kehitysvaltio, joka kärsivällisesti suunnitteli omaa vaurastumistaan. Keskeisessä roolissa olivat valtion luomat tai hankkimat yhtiöt, jotka ryhtyivät rohkeisiin investointeihin uusilla toimialoilla, kun yksityiseltä sektorilta puuttui sekä halua että kykyä lähteä massiivisiin ja riskialttiilta vaikuttaneisiin hankkeisiin.
Suomen nykytilanne edellyttäisi samankaltaista otetta. Investointiasteen lasku paljastaa Suomen talousongelmien keskeisen syyn. Investointiaste on romahtanut historiallisen alhaiselle tasolle, alle 20 prosenttiin, kun se vielä 1980-luvulla vaihteli 25:n ja yli 30 prosentin välillä.
Tällä hetkellä Suomessa kuitenkin toivotaan, että menetettyjen alojen tilalle syntyisi itsestään uutta merkittävää teollisuus- tai palvelutuotantoa. Tätä yritetään edistää lähinnä epätoivoisilta vaikuttavilla kilpailunedistämis- ja norminpurkuhankkeilla.
Yksityinen pääoma on usein liian kärsimätöntä ja pelkää liikaa riskejä lähteäkseen mittaviin panostuksiin uusille toimialoille. Myös rahoituksen hankkiminen voi osoittautua ongelmaksi etenkin pienemmille yrityksille.
Tällaisessa tilanteessa tarvittaisiin jälleen paitsi valtion aktiivista investointipolitiikka niin myös sen omistamia yhtiöitä vauhdittamaan uusien markkinoiden ja tuotannonalojen kehittämistä. Jo Paavo Lipposen hallitukset ja Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus myivät huomattavan osan valtion omistamista tuotannollisista yrityksistä. Yksityistäminen on ollut lyhytnäköistä. Hyvin lypsävää lehmää ei yleensä kannattaisi laittaa lihoiksi. Yksityistämisen myötä valtion mahdollisuus toimia yrittäjä- ja kehitysvaltiona on heikentynyt.
Kyse on myös laajemmasta ideologisesta muutoksesta. Valtionyhtiöitä ei haluta käyttää enää aktiivisesti elinkeinopolitiikan välineinä ja uusien valtio-omisteisten yritysten perustamiseen suhtaudutaan vastahakoisesti. Oletuksen mukaan valtion harjoittama tuotannollinen toiminta on väistämättä joustamatonta, tehotonta ja vanhakantaista, kun taas yksityinen sektori edustaa uusiutuvaa, innovatiivista ja dynaamista tuotantomuotoa.
Viime vuosina innovaatiopolitiikkaa koskeva tutkimuskirjallisuus on kuitenkin radikaalisti kyseenalaistanut tämän käsityksen. Muun muassa paljon huomiota saanut taloustieteilijä Mariana Mazzucato on kirjassaan yrittäjävaltiosta osoittanut, että valtiolla on aina ollut keskeinen rooli teknologisissa harppauksissa. Niin internet, nykyaikaiset älypuhelimet kuin nanoteknologiakin ovat syntyneet suurelta osin valtion panostusten ansiosta.
Valtionyhtiöt voivat toimia keskeisinä elinkeinorakenteen uudistajina ja innovaatioiden edistäjinä. Esimerkiksi Tallinnan teknologisen korkeakoulun tutkijat Piret Tonurist ja Erkki Karo ovat esittäneet, että valtionyhtiöt pystyvät ainutlaatuisella tavalla yhdistämään riskinottamisen pitkäjänteisiin investointeihin. Niillä on myös poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet yhdistää erilaisia toimijoita hankkeisiinsa.
Suomen investointiastetta olisi saatava nostettua reippaasti ja tuotantoa monipuolistettua sekä kehitettyä tulevaisuuden tarpeita varten. Orastava kasvu uhkaa jäädä vaatimattomaksi, jos investointeja ei saada lisää ja elinkeinoja uudistettua nopeasti.
On tärkeää tunnistaa talouspolitiikan ideologiset pidäkkeet, jotta emme jättäisi tekemättä tarpeellisia päätöksiä vain sen vuoksi, että kuvittelemme niiden olevan mahdottomia. Suomi tarvitsee laajaa investointiohjelmaa selviytyäkseen talousongelmistaan. Tässä ohjelmassa julkisilla ja puolijulkisilla investoinneilla on oltava keskeinen rooli.
Epätoivoiset ja omia tavoitteitaan vastaan kääntyvät yritykset parantaa kustannuskilpailukykyä eivät Suomea pelasta, koska talouden ongelmat eivät johdu liian korkeista palkkakustannuksista. Euroopan unionin ja globaalihallinnan muutokset ovat välttämättömiä, jotta tällaisista ristiriidoista päästäisiin kunnolla eroon, mutta toisin voi toimia myös kotona – ja samalla näyttää mallia muille.
Lauri Holappa & Heikki Patomäki
