Venäjä-keskustelusta osa 2: tulevaisuuden vaaroja voidaan arvioida järkiperäisesti

4. joulukuuta 2016

Tulevaisuus on epävarma. Kuten Arto Luukkanen blogissaan toteaa, Helsingin yliopistolla ei ole kristallipalloa, josta tulevaisuus suoraan näkyisi, ja jota voisimme kukin vuorollamme lainata. Yhteiskuntatieteissä ei ole sellaisia pysyviä yleisiä säännönmukaisuuksia tai lainalaisuuksia, joiden avulla tulevaisuutta voitaisiin ennustaa.[1] J.M. Keynes esitti vuonna 1920 julkaistussa klassikkoteoksessaan A Treatise on Probability [2], että monien ilmiöiden kohdalla meillä ei ole mitään keinoa arvioida niiden todennäköisyyttä. Ja vaikka voisimmekin arvioida suhteellisia todennäköisyyksiä, emme useinkaan voi antaa todennäköisyyksille numeerisia arvoja.

Keynes oli kuitenkin astetta liian pessimistinen. Systemaattisen analyysin ja ennakoitavaa ilmiötä koskevan todistusaineiston avulla voimme yleensä parantaa arvioitamme.[3] Arvioiden paranemista voidaan myös testata. Kun ihmiset laitetaan tekemään lukuisia ennakointeja, heidän osumatarkkuuttaan voidaan luotettavasti arvioida. Siten voimme oppia lisää myös siitä prosessista, joka mahdollistaa ennakoinnin.[4]

Jotta voisimme lähteä liikkeelle, pitää meillä olla joku järkevä perusta asettaa ennakoitavan ilmiön todennäköisyyden pohjataso. Luukkanen esittää Venäjän käynnistävän laajan maahyökkäyksen Ukrainassa vuoden 2017 alkupuolella. Kun ihmiset laitetaan arvioimaan tällaisia väitteitä, helposti ”keskustelu” menee kinasteluksi siitä, kuinka paha tai hyvä tai (epä)luotettava Putinin hallinto on.

On kuitenkin olemassa parempia tapoja asettaa todennäköisyyden lähtötaso. Putin on ollut vallassa elokuusta 1999 lähtien eli reilut 17 vuotta. Se on riittävän pitkä aika, jotta voidaan arvioida hänen hallintonsa aikaisen Venäjän alttiutta sotiin. Venäjän käymät sodat on listattu Wikipediassa. Tänä aikana Venäjä on käynyt 6 sotaa. Toisin sanoen keskimäärin noin joka kolmas vuosi on alkanut uusi sota. Kolme näistä jatkuu edelleen, kaksi ns. matalan intensiteetin konfliktina. Vastaavasti aloituskuukausia on 6 / 204, mikä antaa kullekin kuukaudelle todennäköisyyden 0,03.

Kun meillä on joku pohjataso, voimme ryhtyä katsomaan tarkemmin evidenssiä ja alkaa sovittamaan arviotamme suhteessa siihen. Menetelmänä on dialektinen keskustelu eri näkökantojen puolesta ja niitä vastaan. Jokaisen näkökohdan osalta todennäköisyysarviota mukautetaan ylös- tai alaspäin. Kyse on aina subjektiivisesta arvostelmasta, josta yritetään tehdä mahdollisimman objektiivinen katsomalla asiaa eri näkökulmista, myös sellaisista, joka poikkeavat omista.

Ensin huomaamme, että Dagestanin sota, toinen Tshetshenian sota ja Pohjois-Kaukasian levottomuudet ovat olennaisesti osa samaa jatkumoa. Kaiken kukkuraksi nämä kietoutuvat ainakin jossain määrin yhteen myös Syyrian sodan kanssa (ensin Venäjä teki kaikkensa saadakseen islamisti-taistelijat pois Kaukasiasta Syyriaan ja sitten se ryhtyi pommittamaan heitä Syyriassa). Näiden lisäksi Putinin Venäjä on käynyt sodan Georgiaa vastaan (sekin kietoutuu Kaukasian kysymyksiin) ja on nyttemmin osapuolena itäisen Ukrainan sodassa. Näin ollen uuden sodan todennäköisyyttä pitää yhtäältä mukauttaa alaspäin, koska kyse on suurelta osin samasta turvallisuuskompleksista [5]. Toisaalta todennäköisyyttä pitänee mukauttaa myös ylöspäin, koska Luukkasen ennuste koskee sodan laajenemista Ukrainassa, josta on muodostunut osin oma turvallisuuskompleksinsa, ja jossa on käynnissä aseellinen konflikti. Eli pidetään varmuuden vuoksi kiinni perustason todennäköisyyksistä.

Missä määrin Venäjä on ollut aloitteellinen tai kenties hyökkäävä osapuoli, ja missä määrin se on vastannut muiden aggressioon? Vastaus näyttäisi olevan, että vaihtelevasti. Islamistiset liikkeet ja joukot ovat olleet selvästi aloitteellinen osapuoli osassa konflikteja, kun taas Venäjä on ollut aloitteellisempi osapuoli osassa muita konflikteja. Syyrian kohdalla se olisi voinut helposti pysyä konfliktin ulkopuolella. Kuitenkaan yhtään selkeää esimerkkiä laajamittaisesta maasotayllätyshyökkäyksestä ei ole, vaikka toisessa Tshetshenian ja Georgian sodissa olikin tämän kaltaisia piirteitä. Näillä perusteilla perustason todennäköisyyttä pitää selvästikin alentaa. Korjataan vuosittaisen todennäköisyyden luvuksi 1/5 ja kuukausittaisen 0,017.

Nämä todennäköisyydet koskevat sitä, että Venäjä aloittaa sodan tai joutuu mukaan johonkin sotaan vuoden aikana. Kuitenkin jos Venäjä esimerkiksi aloittaa uuden sotilaallisen operaation, ei se välttämättä tapahdu Ukrainassa. Todennäköisin toinen paikka lienee Kaukasia. Jotkut pelkäävät hyökkäystä Baltian maihin, mikä lienee paljon epätodennäköisempi vaihtoehto, muttei kuitenkaan täysin poissuljettu mahdollisuus. Lisäksi joku todennäköisyys pitää antaa myös ”mustalle joutsenelle” [6] eli sille, että jossain on kehkeytymässä uusi konflikti, joka johtaa uuteen sotaan, mutta josta minulla ei ole tietoa. Koska sota voi tapahtua muuallakin, laajan maasotayllätyshyökkäyksen todennäköisyyttä Ukrainassa pitää alentaa: 1/10 ja 0,008.

Lisäksi sota maksaa. Venäjä on talousvaikeuksissa ja on joutunut perumaan lisäyksiä sotilasbudjettiin (joiden tarve on puolestaan yleisesti tulkittu seuraukseksi Ukrainan ja Syyrian sodista). Talousvaikeudet ovat myös suurin yksittäinen poliittisen tyytymättömyyden lähde Venäjän kotimaisessa politiikassa. Sota Syyriassa on maksanut ehkä miljardi euroa. Ukrainan konflikti on maksanut Venäjällä paljon enemmän, suorina kustannuksina useita miljardeja vuodessa ja sanktioiden ja muiden talousvaikutusten kautta paljon enemmän, esimerkiksi 10 miljardia vuodessa, kenties enemmänkin. [7] Lisäksi keskeinen syy yrittää korottaa asevarustelumenoja liittyy juuri Ukrainan konfliktiin, ja tietysti myös Syyriaan. Sodan kustannukset ovat tärkeä syy välttää Ukrainan sodan laajentamista. Myös kustannusnäkökohta perustelee todennäköisyyksien alentamista: 1/20 ja 0,004.

On tärkeää välttää sitä, että katsoisin asiaa vain yhdestä näkökulmasta. Yksipuolisuuden välttämiseksi on hyvä kysyä kysymys toisin päin: mitä Putinin hallinto voisi katsoa hyötyvänsä Ukrainan sodan laajentamisesta massiiviseksi hyökkäyssodaksi? Ainakin kolme mahdollisuutta tulee mieleen:

  • Kansallismielinen into Venäjän mahdin puolesta ja Putinin hallituksen kannatuksen lisääntyminen talousvaikeuksien keskellä. Kansainvälisten suhteiden kirjallisuudessa tämä tunnetaan ”rally around the flag” -vaikutuksena [8]. Kun Krimi liitettiin Venäjään, Putinin sai huimat 80%:n suosioluvut. Ehkä samaa voitaisiin yrittää uudelleen lopettamalla pattitilanne itä-Ukrainassa?
  • Konfliktin kertakaikkinen ratkaisu voimatoimin: Venäjä voi yrittää saada niin vahvan neuvotteluaseman, että osa itäisestä Ukrainasta voitaisiin irrottaa pysyvästi Ukrainasta, siis ne alueet, missä venäjämielinen ja -kielinen väestö asuu (melkein kolmannes ukrainalaisista puhuu äidinkielenään venäjää). Tämä sopisi yhteen myös Putinin hallinnossa yhä vahvempaan asemaan nousseen euraasialaisen ideologian kanssa. Ideologiaan kuuluu ajatus venäläisten etujen suojelemisesta myös Venäjän rajojen ulkopuolella.[9]
  • On myös mahdollista, että Putin on ajettu sellaiseen nurkkaan, josta hän ei kasvojaan menettämättä voi enää nousta muuten kuin laajamittaisen sodan kautta. Toisaalta Venäjällä spekuloidaan myös sillä, että Putin olisi harkitsemassa eroamista tai politiikan jättämistä viimeistään vuonna 2018. Putin voisi poistua näyttämöltä voittajana ja jättää sotkuisen tilanteen muille.

Vaikka arvioni mukaan nämä eivät ole vakuuttavia syitä aloittaa laajamittaista hyökkäystä Ukrainassa, lisään kuitenkin varmuuden vuoksi todennäköisyyttä: 1/10 ja 0,008. Näin yritän välttää omien uskomusteni mahdollisesti aiheuttamat vinoumat.

Mutta toisaalta pitää ottaa huomioon tällaisen operaation laajat taloudelliset ja poliittiset negatiiviset seuraukset, jotka toteutuvat siitäkin huolimatta, että Donald Trumpin hallinto toimisi tavalla, joka lieventäisi näitä haittoja Venäjän kannalta: 1/15 ja 0,006. Lisäksi on olemassa myös mahdollisuus, että laajamittainen hyökkäys johtaisi täysimittaiseen sotaan länttä vastaan. Sen sodan Venäjä häviäisi tavanomaisilla aseilla, vaikka se onkin ottanut Nato-voimia teknologisesti kiinni, ja sodan tuho ja kustannukset olisivat valtavat. Ydinaseiden käyttö puolestaan johtaisi totaaliseen tuhoon.

Jos suursodan pelko sivuutetaan, sanoisin, että todennäköisyys, että Venäjä on aloitteellinen osapuoli sodan laajentumisessa Ukrainassa vuoden 2017 aikana on 1/15 eli noin 7%. Todennäköisyys sille, että tämä eskalaatio tapahtuu tammi-helmikuussa on 1%. Todennäköisyys sille, että tapahtuu Luukkasen kuvailema Venäjän aloittama avoin ja laajamittainen maasotahyökkäys, on kuitenkin paljon pienempi. Uskoisin, että vuoden 2017 aikana tällaisen tapahtuman todennäköisyys on kaikki tekijät huomioon ottaen luokkaa 1-2%. Todennäköisyys, että se tapahtuisi jo tammi-helmikuussa on noin 0.2%. Näitä arvioita voisi edelleen korjata ottamalla huomioon muiden vastaavia, mutta erilaisia arvioita sekä prosessiin vaikuttavista seikoista että lopputuloksesta. Todennäköisyysarviota kannattaa myös aina tarkistaa uuden informaation valossa.

Joka tapauksessa nykytiedon valossa Luukkanen on ennakoinnissaan lähes varmasti väärässä. Toisaalta on myös totta, että Ukrainan sodan laajenemisen todennäköisyys on merkittävästi nollaa suurempi. Sen laajeneminen on mahdollista myös vastoin Venäjän johdon tai kenenkään osapuolen tahtoa. Riski on niin suuri ja seuraukset niin arvaamattomat, ettei konfliktia kannata jättää hautumaan, sen tarkoituksellisesta laajentamisesta puhumattakaan. Vaikka pelko täysimittaiseen suursotaan ajautumisesta voi osaltaan tehdä eri osapuolia varovaisiksi, ajan kuluessa kokonaistodennäköisyys lisääntyy.

Vertailun vuoksi on syytä korostaa, että melkein kaikkien maaparien kohdalla sodan alkamisen todennäköisyys vuoden 2017 aikana on täysin olematon. Ruotsi ei hyökkää Suomeen, eivätkä EU:n jäsenmaat tai Yhdysvallat ja Ranska tai Brasilia ja Intia tai Qatar ja Bolivia ryhdy keskinäiseen sotaan vuonna 2017. Sen sijaan Ukrainan konflikti on aito uhka Euroopan turvallisuudelle ja maailmanrauhalle.

Heikki Patomäki

Blogisarjan viimeinen osa ilmestyy itsenäisyyspäivänä

 

Viitteet:

[1]  John Vasquez on osoittanut, miten melkein kaikki perinteisten kansainvälisten suhteiden teorioiden ja erityisesti Poliittisen Realismin esittämät yleiset väitteet on kumottu (falsifioitu). Vasquez kritisoi myös sitä, miten täysin puutteellisten teorioiden pohjalta rynnätään antamaan politiikka-suosituksia. Omissa töissäni olen selvittänyt, mistä tämä johtuu. Ongelma ei koske vain oppialan tietoa, vaan on syvempi ja koskee ontologiaa. Kausaatio tapahtuu avoimissa järjestelmissä, joissa yleisiä ja pysyviä säännönmukaisuuksia ei ole. Vasuez, John (1998) The Power of Power Politics. From Classical Realism to Neotraditionalism, Cambridge: Cambridge University Press; Patomäki, Heikki (1996) ”How to Tell Better Stories about World Politics”, European Journal of International Relations, (2):1, ss.105-133.

[2] Keynes, John Maynard (2008/1920). A Treatise on Probability. London: Rough Draft Printing/MacMillan. Saatavilla mm. osoitteessa ftp://ftp.informatik.rwth-aachen.de/pub/mirror/ibiblio/gutenberg/3/2/6/2/32625/32625-pdf.pdf.

[3] Tämä on myös bayesiläisen todennäköisyyslaskennan perusidea. Meillä on joku ennakkokäsitys todennäköisyydestä, jota korjaamme uusien havaintojen myötä suhteellisen yksinkertaisen kaavan mukaan. Ajatusta voidaan hyödyntää heuristisesti myös silloin, kun meillä ei ole mahdollisuutta havaita samaa ilmiötä toistuvasti. Ks. Patomäki, Heikki (2010) “Exploring Possible, Likely and Desirable Global Futures: Beyond the Closed vs. Open Systems Dichotomy”, teoksessa J.Joseph & C.Wight (toim.): Scientific Realism and International Relations, Palgrave: London, ss.147-166. Julkaisun oikovedos on vapaasti saatavilla osoitteessa http://www.mv.helsinki.fi/home/patomaki/Exploring-Global-Futures-(IR-Scientific-Realism-book).pdf.

[4] Juuri tässä suhteessa Philip Tetlockin ja hänen kollegoidensa tutkimukset ovat tärkeitä. Tetlock, Philip (2005) Expert Political Judgement. How Good Is It? How Can We Know?, Princeton, NJ: Princeton University Press; ja Tetlock, Philip & Gardner, Dan (2015) Superforecasting. The Art & Science of Prediction, Lontoo: Random House. Nojaan analyysissäni erityisesti jälkimmäiseen teokseen.

[5] Turvallisuuskompleksin käsitteen on kehittänyt Buzan, Barry (1991) People, States and Fear: An Agenda for International Security Studies in the Post-Cold War Era, 2.painos, New York: Harvester Wheatsheaf; ja sitä ovat edelleen kehitelleet Buzan, Barry & Waever, Ole (2003) Regions and Powers: The Structure of International Security, Cambridge: Cambridge University Press.

[6] “Mustan joutsenen” käsitteestä, ks. Taleb, Nassim Nicholas (2007) The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable, New York: Random House. Talebin yritys selittää monia ilmiöitä käsitteen avulla mielestäni epäonnistuu, mutta käsitteen soveltamisella on silti omat järkevät kontekstinsa.

[7] Näiden sotien kustannuksista liikkuu varsin erilaisia arvioita. Itse kukin voi googlaamalla helposti koota lehdistöstä ja verkkosivuilta otoksen arvioista. Olennaista ei ole vain absoluuttinen summa vaan se, tulkitaanko sen olevan ”paljon” vai ”vähän” Venäjän taloudenpidosta vastaavien näkökulmasta. Summat pitää suhteuttaa Venäjän valtion budjettiin eli 200 miljardin dollarin suuruusluokkaan (budjetin alijäämä vuonna 2016 näyttäisi olevan 20 miljardin dollarin luokkaa).

[8] Tämä hypoteesi kehitettiin alun perin selittämään Yhdysvaltain ulko- ja sisäpolitiikkaa. Mueller, John (1970) “Presidential Popularity from Truman to Johnson”, American Political Science Review, 64(1), ss.18-34.

[9] Ks. esim. Venäjää koskeva luku teoksesta Henry R. Nau & Deepa M. Ollapally (toim.) (2012) Worldviews of Aspiring Powers. Domestic Foreign Policy Debates in China, India, Iran, Japan and Russia. Oxford: Oxford University Press. Olen arvioinut teoksen Ulkopolitiikka-lehdessä, saatavilla täällä. Arviossa totean mm. seuraavaa: ”Kutchins ja Zevelev tuovat ikään kuin ohimennen esiin Venäjän ideologisen muuttumisen syitä ja käännepisteitä. Ensin Naton laajeneminen 1990-luvulla johti monien länsimielisten ajattelijoiden siirtymiseen kohti voimatasapaino-oppeja. Epävakaa maailmantalous ja erityisesti vuoden 1998 rahoituskriisi merkitsivät (uus)liberalismin lopullista marginalisoitumista venäläisessä politiikassa. Kosovon sota 1999 hermostutti Venäjän ulkopoliittisen johdon tyystin. Viimeistään värivallankumoukset Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa vakuuttivat poliittiset vaikuttajat lopullisesti siitä, että Yhdysvaltain ja lännen tavoitteena on Venäjän heikentäminen. Tämä havainto ja amerikkalaisen imperialismin kritiikki tuki siirtymää kohti nationalismia ja oppeja venäläis-ortodoksisesta sivilisaatiosta. Myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen keskeiset hahmot Vladimir Putin, Sergei Lavrov, Vladislav Surkov ja Konstantin Zatulin ovat olleet viime vuosina kallellaan näihin oppeihin.”