Kylmän tekninen analyysi uhkista ja niiden todennäköisyyksistä voi tuntua luotaantyöntävältä. Teknisen analyysin yksi tehtävä on kuitenkin kriittinen. Kun joku esittää dramaattisia väitteitä varmana asiastaan, saatavilla olevan todistusaineiston ja eri näkökohtia punnitsevaan ristikeskustelun avulla voidaan näyttää väitteiden onttous. Tarinoita on helppoa kertoa; vaikeampaa on kertoa tosia tarinoita.
Väitteiden ja argumenttien tulkinnan kanssa on oltava tarkkana. Yksi tapaus tai vastaesimerkki voi kumota vain täysin ehdottoman väitteen. Jos esimerkiksi esitän, että Ukraina-hyökkäyksen todennäköisyys on 1% ja sitten se tapahtuukin, olenko ollut täysin väärässä? Otetaan kolme noppaa ja heitetään ne kerran. Tuliko 6, 6 ja 5 tai 6 (tämän todennäköisyys on n.1%)? Todennäköisesti ei, mutta ei se mahdotonta ole. Jos riittävän moni ihminen kokeilee tätä, jollekin tuo yhdistelmä tulee varmasti heti ensimmäisellä heitolla. Loogisessa mielessä en siis olisi välttämättä väärässä, mutta käytännöllisessä mielessä kyllä. Isosta virhearviosta on aina syytä ottaa oppia.
Miten luottamustamme ennusteeseen ja sen todennäköisyyteen voidaan koetella? Ekonomistisesta näkökulmasta luottamusta riskiarvioon voidaan testata panemalla rahaa peliin. Esimerkiksi jos Luukkanen on riittävän varma skenaariostaan, hänen kannattaa lyödä vetoa vaikka huonolla kertoimella näkemyksensä puolesta, esimerkiksi 4:1 eli hän panee neljäsataa likoon, minä satasen. Tai toisinpäin: minulle voisi riittää esimerkiksi kerroin 20:1 – eli satasen panos minulta, Luukkaselta vitonen – siis jos todella uskon omaan analyysiini (100:1 kerroin ei enää olisi järkevä, koska en voisi netota mitään eikä mitään sijaan virhemarginaalille olisi).
Painotan tässä nyt vielä varmuuden vuoksi, etten harrasta uhkapelaamista. Vedonlyöntiehdotukseni Luukkaselle oli pelkkä testi siitä, kuinka varma Luukkanen on omasta skenaariostaan (jos hän olisi tarttunut siihen, olisin toki lähtenyt mukaan osoittaakseni pointtini). Tieteellisempi tapa testata ennusteita on koota niitä yhteen iso joukko. Ennakointikyky tarkoittaa, että ne asiat, joille annetaan todennäköisyys 10%, tapahtuvat suurin piirtein joka kymmenes kerta.
Tämän blogin pointti on avata laajempi näkökulma länsi-Venäjä konfliktiin ja myös uudelleen nousseeseen laajaan ryssäfobiaan. Kun asiaa katsotaan käytännöllisen toiminnan kannalta (sanan aristoteelisessä, eettisessä mielessä), tekninen analyysi uhkista ja niiden todennäköisyyksistä sisältää monia ongelmallisia oletuksia.
Ensinnäkin tulevaisuuden ennakointimme ovat refleksiivisiä eli ne ovat itseviittaavia tavalla, joka luo kehämäisen suhteen vaikutusten ja syiden välille. Selkokielellä tämä tarkoittaa, että pyrimme vaikuttamaan ennakoinneilla nykyiseen toimintaan. Jos joku esimerkiksi saa meidät vakuuttuneeksi, että Venäjä on aloittamassa massiivisen hyökkäyksen Ukrainassa ja ehkä laajemmin kohti länttä, saatamme päätellä esimerkiksi, että Suomen on heti haettava myös muodollista jäsenyyttä Natossa.
Pahimmassa tapauksessa voimme jopa alkaa uskoa, että ennaltaehkäisevä isku olisi paikallaan. Näin ennakointimme tekisi meistä itsestämme hyökkääjiä. Tai ainakin voisimme alkaa uskoa, että ”meidän” (eli Naton ja sen läheisten kumppanimaiden) varustautumisen Venäjää vastaan pitää olla niin massiivista ja ylivoimaista, että Venäjä pelkäisi liikaa uskaltaakseen hyökätä. Ennakoinnistamme seuraava toimintatapa voisi puolestaan provosoida Venäjän epätoivoiseen varustautumiseen, minkä ”me” luonnollisesti tulkitsisimme hyökkäykseen varustautumiseksi.
Kansainvälisten suhteiden peruskirjallisuudessa on kaksi tavanomaista mallia, joiden avulla voimme arvioida tämän kaltaisia tilanteita ja eri toimintavaihtoehtojen seurauksia. Alan klassikkoteos on Robert Jervisin Perception and Misperception in International Politics [1], mutta samantyyppinen analyysi vuorovaikutusmalleista sisältyy myös Alexander Wendtin teokseen Social Theory of International Politics [2], joka on ollut oppialan viitatuin teos jo parinkymmenen vuoden ajan. Jervis erottaa pelotemallin ja spiraalimallin ja tutkii niiden esiintymistä maailmanhistoriassa.
Peloteajattelijat uskovat, että vastapuoli uskoo vain voimaan. Jos ”meillä” ei ole sotilaallista kykyä tai tahtoa käyttää sotilaallista voimaa, ”toinen” tulkitsee sen heikkoudeksi, mikä yllyttää tuota toista aggressioon tai sen jatkamiseen. Tämän mallin mukaan ”meidän” täytyy rakentaa riittävä tai jopa ylivoimainen sotilaallinen kyky sekä osoittaa jokaisessa pienessäkin kiistassa päättäväisyytemme ja peräänantamattomuutemme, muuten voimapoliittisessa pelissä käy huonosti.
Spiraalimalli ottaa huomioon ennakointien refleksiivisyyden sekä sen, että yhden (itse)puolustus on toisen näkökulmasta sotilaallinen uhka, mikä usein johtaa vastatoimiin. Ilmeinen tosiasiahan on, että jokseenkin kaikkia aseita voidaan käyttää niin hyökkäykseen kuin puolustukseenkin. Spiraalimalli perustuu päättelyyn: mitä seuraa siitä, että eri osapuolet yhtaikaa soveltavat pelotemallin logiikkaa? Helposti saadaan aikaan asetelma, jossa konflikti laajenee omalla logiikallaan. Pienikin kiista laajenee nopeasti asevarustelukierteeksi tai jopa täysimittaiseksi sodaksi, jos molemmat osapuolet tulkitsevat toisen aikomukset riittävän epäluuloisesti ja haluavat esiintyä lujatahtoisena ja peräänantamattomana. Äärimmäisessä tapauksessa peloteoppi voidaan viedä jopa niin pitkälle, että hyökkäys ja laajentuminen nähdään parhaana puolustuksena. Parempi hyökätä ennen kuin toinen ehtii edelle.[3]
Spiraalimalli kumpuaa itseään toteuttavista ennusteista. Alkuperäinen väärä tilannekuvaus johtaa ennakointiin, jonka perusteella toimitaan niin, että tuo alun perin väärä ennakointi toteutuu. Spiraalimallista tietenkin seuraa, että yleensä olisi järkevintä pyrkiä dialogiin, tehdä myönnytyksiä ja olla valmis kompromisseihin. Ongelma Jervisin mukaan on se, että jos toinen osapuoli on jumiutunut aggressiiviseen tulkintaan pelotteesta, tai darwinistiseen oppiin elintilansa ja valtansa laajentamisesta, tai muuhun vastaavaan ideologiaan, pyrkimykset dialogiin sekä valmius myönnytyksiin ja kompromisseihin todella tulkitaan heikkouden merkiksi. Maailmanhistoriasta löytyy esimerkkejä tästä.
Jervis käy läpi laajan joukon historiallisia tapauksia viimeisen parin kolmensadan vuoden ajalta. Hän toteaa johtopäätöksenään, että ”Hitlerin iso varjo on peittänyt sen tosiasian, että vain ani harvat valtiomiehet ovat olleet valmiita maksamaan ylettömän kalliin hinnan laajentumispyrkimyksistä”[4]. Ei tietenkään ole sattuma, että Suomessa 2010-luvulla nopeasti laajentunut Venäjä-pelko on johtanut varsinkin Ukrainan konfliktin mainingeissa kysymykseen, onko Putin uusi Hitler. Jo pelkästään sen sanominen, että analogia ei päde, riippumatta mitä mieltä muuten on Putinin Venäjästä, johtaa syytöksiin ”putinismista”.[5] Tämä kertoo osaltaan siitä, kuinka merkittävä osa yleisestä mielipiteestä on saatu paitsi peloteteorian niin myös stereotyyppisen viholliskuvan taakse.[6]
Jervis muuten huomauttaa osuvasti, että jos Ranska olisi ollut joustavampi Saksaa kohtaan ennen vuotta 1933, tyytymättömyys Saksassa oli jäänyt paljon pienemmäksi, eikä Hitler olisi koskaan todennäköisesti noussut valtaan.[7] Toisaalta on perusteita ajatella, että esimerkiksi München 1938 ei olennaisesti vaikuttanut maailmansodan syttymiseen. Jos N.Chamberlain ja muut länsijohtajat eivät olisi antaneet Hitlerille periksi vaan seisoneet lujina, sota olisi oletettavasti alkanut jo vuonna 1938. On ilmeistä, että loppukesällä 1939 Hitler pelasi hänelle tyypillistä uhkapeliä ja oli valmis ottamaan riskin sodasta Ranskaa ja Britannia vastaan.[8]
Toiseksi, tekninen analyysi sotilaallisista uhkista ja niiden todennäköisyyksistä keskittyy määritelmän mukaan ”uhkiin” (pikemminkin kuin mahdollisuuksiin) ja aina ”meidän” (pikemminkin kuin toisten) näkökulmaan.
Tehdään ajatuskoe. Miltä Ukrainan konflikti ja sen tulevaisuus näyttäisi Venäjän näkökulmasta? Mikä esimerkiksi olisi todennäköisyys sille, että Kiova lännen tukemana tai Nato-maat päättäisivät ratkaista konfliktin sotilaallisella voimalla? Samalla menetelmällä, jolla laskin todennäköisyyden Venäjä-vetoisesta sodan laajentumisesta Ukrainassa, päädytään helposti samansuuntaisiin arvioihin siitä, että sysäys sodan laajentamiseen voisi tulla lännen suunnalta.
Yhdysvaltain johtama länsiliittoutuma on käynyt Putinin aikana kuusi sotaa, joihin kuuluvat myös Kosovon sota ja laaja hyökkäyssota Irakiin (lista sodista täällä). Tästä voidaan laskea perustodennäköisyystaso. Venäjä tuskin luottaa Ukrainan nykyisen hallituksen, EU-johtajien tai Yhdysvaltain aikomuksiin. Länsi on Venäjän näkökulmasta pettänyt monet lupauksensa ja turvautunut kaksoisstandardeihin. Lisäksi jo 1990-luvun loppupuolella Venäjällä pääteltiin, että lännen tarkoituksena on tehdä Venäjästä heikko.[9] Venäjällä uskotaan pelotemalliin, joka kytketään nationalismiin. Moniarvoinen kansainvälinen järjestelmä edellyttää Venäjän kykyä näyttää ja tasapainotella valtaa. Venäjällä mitä ilmeisemmin liioitellaan lännen muodostamaa sotilaallista uhkaa, mutta spiraalimallin mukaan olennaista ei olekaan ensisijaisesti se, mikä on jo totta, vaan se, mikä voi tulla todeksi väärän ennakoinnin vuoksi.
Olennaista on myös se, että uhka-analyysi keskittyy toisten aiheuttamiin vaaroihin, keskinäisriippuvuuden ja yhteistyön tarjoamien mahdollisuuksien sijasta. Tavanomaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa keskinäisriippuvuus ja yhteistyö asetetaan joskus vastakkain turvallisuusongelmiin keskittyvien teorioiden kanssa. Tämä on harhaanjohtavaa, näitä asioita ei voi erottaa toisistaan.[10]
Venäjän talous on riippuvainen energiakaupasta ja EU on sen tärkein vientialue. Kauppasuhteiden katkeaminen romahduttaisi talouden. Toisaalta EU on osin energiariippuvainen Venäjästä. Molemmat ovat pyrkineet vähentämään riippuvuutta toisistaan, mutta sellainen käy hitaasti. Lisäksi moderni kompleksinen yhteiskunta on haavoittuvainen häiriöille. Toisinpäin pätee, että kompleksisessa yhteiskunnassa on paljon asioita, joita voi saavuttaa ainoastaan tai parhaiten laajojen yhteistyöjärjestelmien avulla.[11] On myös totta, että maailmantalouden prosessit, mekanismit ja ristiriidat voivat osaltaan olla tuottamassa turvallisuusongelmia.[12] Fasismin ja natsismin nousu Euroopassa oli olennaisesti myös seurausta 1930-luvun alun suuresta lamasta ja vääristä talouspoliittisista vastauksista siihen.[13] Maailmanlaajuinen yhteistyö voidaan järjestää paremmin tai huonommin. Menneisyyden opetukset ovat unohtuneet ja samoja virheitä toistetaan nyt.
Viimein ja kolmanneksi: tekninen analyysi uhkista ja niiden todennäköisyyksistä sivuuttaa rakenteet, mekanismit ja prosessit, jotka tuottavat alttiuksia väkivaltaan ja sotaan. Niinpä käytännöllisen toiminnan tehtäväksi asettuu liian helposti pelkästään sopeutuminen vallitsevaan todellisuuteen, sen muuttamisen sijasta.
Jotta tietäisimme, miten tarpeettomat ja haitalliset kausaalisen määräytymisen prosessit voidaan korvata paremmilla, tarvitsemme ensinnäkin asianmukaisen selityksen Ukrainan konfliktin synnystä ja muotoutumisesta.[14] Se puolestaan edellyttää yleisempää globaalin poliittisen talouden ja turvallisuuden analyysia.[15]
Tässä riittänee todeta, että on aivan olennaisen tärkeää osata katsoa akuuttien konfliktien ja vastakkainasettelujen taakse. Paljon on kiinni Euroopan unionin kehityksestä, myös Venäjä-suhteissa, mutta ennen kaikkea tarvitsemme nykyistä parempia ja toimivampia globaalihallinnan järjestelmiä.
Yleiseksi tavoitteeksi asettuu vastavuoroinen toiseuden tunnustaminen, intersubjektiivisuuden periaatteen vakiinnuttaminen – ja globaali demokratia, mihin kuuluu kaikkia samalla tavalla sitova laillisuusperiaate. Mikään maa ei voi olla lain yläpuolella.
Heikki Patomäki
* Tässä blogissa nojaan paljolti sellaisiin kansainvälisten suhteiden oppiaineen perusteorioihin ja standarditeksteihin, jotka jokaisen oppialan tutkijan pitäisi pääosin tuntea (viitteet 1-4 ja 6-13). Niinpä tämän blogin voi lukea myös lisäkommenttina keskusteluun siitä, onko esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin julkaisema Venäjä-raportti ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla” tutkimusta vai ei. Raportti löytyy täältä ja kommenttini, jonka mukaan UPI-raportti ei ole tutkimusta, täältä. Jos UPI-selvitys olisi tutkimusta, sen tekijät olisivat osanneet keskustella Venäjän muuttuvasta roolista oppialan perusteorioiden kautta (riippumatta miten he asemoivat itsensä suhteessa niihin), yksipuolisen ja tutkimuseettisesti väärän Venäjä-demonisoinnin sijasta.
Viitteet:
[1] Jervis, Robert (1976) Perception and Misperception in International Politics, Princeton: Princeton University Press, ks. erit. luku 3, ss.58-115.
[2] Wendt, Alexander (1999) Social Theory of International Politics, Cambridge: Cambridge University Press.
[3] John Vasquez paitsi (i) mukailee Jervisin teesiä historian opetusten ja mielikuvien vaikutuksesta päätöksentekoon niin myös (ii) tiivistää monien kokeellisten ja empiiristen tutkimusten tuloksia toteamalla, että kognitiiviset rakenteet ja mekanismit ja vallitsevat ideologiat vaikuttavat olennaisesti ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Mitä yksinkertaisempi kognitiivinen rakenne, sitä aggressiivisempaa käyttäytyminen. Nationalistiset ja militaristiset päätöksentekijät eskaloivat konflikteja helpommin ja nopeammin. Tiukat ja joustamattomat päätöksentekijät näkevät maailman mustavalkoisena hyvän ja pahan vastakkainasetteluna, ja ovat myös alttiita aggressiivisille vastauksille ja konfliktien laajentamiselle. Päätöksentekijöiden ryhmäajattelu voi edelleen vahvistaa näitä piirteitä. Vasquez, John (1998) The Power of Power Politics. From Classical Realism to Neotraditionalism, Cambridge: Cambridge University Press, ss.156-66.
[4] Jervis mt., s.90.
[5] Esimerkiksi HS-haastattelussa 11.2.2015 minulle ja Itä-Euroopan historian dosentti Johannes Remylle esitettiin kysymys: onko Putin uusi Hitler? Putinismi-syytöksistä ks. aihetta käsittelevä blogini 26.3.2015. Yksi “hauskimpia” piirteitä putinismi-syytöksissä on, että niiden logiikka on se sama, jonka mukaisesti nyky-Venäjällä syytetään monia kansalaisjärjestöjä “ulkomaiden agentiksi”. Putin-Hitler vertaus ei tietenkään ole kotikutoinen, tässä yhden Washingtonissa toimivan taloustieteilijän jyrkän Putin-kriittinen näkemys Globalist-julkaisussa.
[6] Suomalainen perusteos viholliskuvien rakentumisesta on Harle, Vilho (1991) Hyvä, paha, ystävä, vihollinen, Helsinki: Rauhankirjallisuuden edistämisseura. Kirjoitin aikoinaan kirjan pohjalta arvioesseen, joka julkaistiin vuonna 1992: ”Pahat viholliset maailmanpolitiikassa”, Politiikka, (34):2, ss.183-93. Uudempi kansainvälinen versio Harlen kirjasta ilmestyi vuonna 2000 nimellä The Enemy with a Thousand Faces: The Tradition of the Other in Western Political Thought and History, Westport, CT: Praeger. Toinen esimerkki tämän tutkimusalueen varsin laajasta kansainvälisestä kirjallisuudesta on Coy, Patrick G. & Woehrle (toim.) (2000) Social Conflicts and Collective Identities, Lanham: Rowman & Littlefield.
[7] Jervis 1976, s.90.
[8] Suganami, Hidemi (1996) On the Causes of War, Oxford: Clarendon Press, keskustelee yksityiskohtaisesti eri tulkintamahdollisuuksista yleisemmän kausaatioteoriansa valossa, erityisesti kappaleessa 5.4. Tosin tuossa vaiheessa vuonna 1938 oli olemassa pieni mahdollisuus, että Saksan armeijan johto olisi syrjäyttänyt Hitlerin, jos Hitler olisi vienyt Saksan sotaan Britanniaa vastaan. Sekin on totta, että Hitlerin Saksa hyötyi Tšekkoslovakian resursseista.
[9] Ks. esim. Venäjää koskeva luku teoksesta Henry R. Nau & Deepa M. Ollapally (toim.) (2012) Worldviews of Aspiring Powers. Domestic Foreign Policy Debates in China, India, Iran, Japan and Russia. Oxford: Oxford University Press. Olen arvioinut teoksen Ulkopolitiikka-lehdessä, saatavilla täällä. Arviossa totean mm. seuraavaa: ”Kutchins ja Zevelev tuovat ikään kuin ohimennen esiin Venäjän ideologisen muuttumisen syitä ja käännepisteitä. Ensin Naton laajeneminen 1990-luvulla johti monien länsimielisten ajattelijoiden siirtymiseen kohti voimatasapaino-oppeja. Epävakaa maailmantalous ja erityisesti vuoden 1998 rahoituskriisi merkitsivät (uus)liberalismin lopullista marginalisoitumista venäläisessä politiikassa. Kosovon sota 1999 hermostutti Venäjän ulkopoliittisen johdon tyystin. Viimeistään värivallankumoukset Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa vakuuttivat poliittiset vaikuttajat lopullisesti siitä, että Yhdysvaltain ja lännen tavoitteena on Venäjän heikentäminen. Tämä havainto ja amerikkalaisen imperialismin kritiikki tuki siirtymää kohti nationalismia ja oppeja venäläis-ortodoksisesta sivilisaatiosta. Myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen keskeiset hahmot Vladimir Putin, Sergei Lavrov, Vladislav Surkov ja Konstantin Zatulin ovat olleet viime vuosina kallellaan näihin oppeihin.”
[10] Kuten oppialan klassikoille oli selvää. Ks. esim. Carr, Edward Hallett (1946) The Twenty Years Crisis 1919-39. An Introduction to the Study of International Relations. London: MacMillan & Co; Morgenthau, Hans (1961) Politics among Nations. The Struggle for Power and Peace. 3rd edition. New York: Alfred A. Knopf; Scheuerman, W (2011) The Realist Case for Global Reform, Cambridge: Polity.
[11] Tämän argumentin yksi tunnetuin esittäjä ja kehittäjä on Mitrany, David (1966) A Working Peace System, Chicago: Quadrangle Books. Tässä 1966 painoksessa on mukana myös Hans Morgenthaun esipuhe ja Mitranyn muitakin esseitä kansainvälisistä funktionaalisista organisaatioista.
[12] Uunituore kriittinen katsaus tämän tutkimusalan kirjallisuuteen on Patomäki, Heikki (2016) “International Political Economy and Security”, teoksessa T.Balzacq & M.Dunn Cavelty (toim.): The Routledge Handbook of Security Studies (2. painos), Lontoo & New York: Routledge, ss.32-42. Luku valaisee keskeisiä kysymyksiä poliittisen talouden ja turvallisuuden/rauhan suhteesta, esittelee olennaisia teoksia ja arvioi 200 vuoden aikana tapahtunutta oppimista.
[13] Moser, John E. (2016) Global Great Depression and the Coming of World War II, Lontoo ja New York: Routledge.
[14] Selitys on geo-historiallinen ja sen voi kiteyttää uusliberaalin globalisaatio-projektin vaiheittaiseen ja monikerroksiseen kriisiin erityisessä historiallisessa kontekstissa, johon kuuluvat kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton romahdus. Tarina alkaa ”shokkiterapian” kaoottisista seurauksista Venäjällä ja Ukrainassa, jatkuen reaktioista Naton ja EU:n laajenemiseen ja värivallankumouksiin, mitkä johtivat turvallistamisprosesseihin Venäjällä ja muuallakin. Tarina kulminoituu globaalin rahoitusmarkkinakriisin ja troikan ajaman talouspolitiikan seurauksiin Ukrainassa, mitkä johtivat kiistaan lainajärjestelyistä ja Euromaidaniin, ja sitä kautta sotaan. Patomäki, Heikki (2016) EU’s role in the Evolvement of the Russia-West Conflict and Outbreak of War in Ukraine, paperi esitetty EuroMemorandum-konferenssissa Coimbrassa, Portugalissa 16.9.2016 (saatavilla pyynnöstä s-postitse). Uusi versio tulossa luvuksi kirjaani After Brexit: A Study of Global Disintegrative Tendencies, Routledge [Focus series]: London & New York, 2017.
[15] Patomäki, Heikki (2008) The Political Economy of Global Security. War, Future Crises and Changes in Global Governance, Lontoo & New York: Routledge. Lyhyt blogini “Paluu tulevaisuuteen” 10.5.2014 tiivistää joitakin kirjan pääideoita. Ks. myös viite 13.
