On aika päättää vuosi 2016 synkkään yksinpuheluun. Aiheena on yhteisen oppimisen vaikeus. Kukin syy synkkyydelle on ponnahtanut esiin eilen tai tänään.
(1) Viimeistellessäni eilen yhtä artikkelia luin uudelleen Philip Arestis’in, Andrew Brown’in ja Malcolm Sawyer’in 2002 työpaperin EMU:sta ja taloustieteen metodologiasta (jossa he viittaavat 2001 kirjaansa The Euro. Evolution and Prospects). Parissa lauseessa Arestis ja kumppanit tiivistävät sen, mikä heille oli todennäköistä tulevaisuutta ja meille osin jo tapahtunutta menneisyyttä:
Näin toteutettu euro ei tuo […] kasvua Eurooppaan. […] Euron ja sen mukana tulevien instituutioiden vaikutus on todennäköisesti deflatorinen ja epävakautta lisäävä; euron poliittinen vaikutus on syvästi epädemokraattinen; ja euron sosiaaliset seuraukset ovat todennäköisesti haitallisia, jopa tuhoisia.
Arestesin, Brownin ja Sawyerin kirja ei ollut ainoa laatuaan. Vastaavia keynesiläisiä tai muutoin kriittisiä poliittisen talouden analyyseja julkaistiin lukuisia ennen kuin euro otettiin käyttöön (itsekin osallistuin 1990-luvulla näihin keskusteluihin).
Kun jälkikäteen on selvää, että kriitikot olivat oikeassa, mitä on opittu? Ei juuri mitään. Politiikan valtavirta pitää päänsä ja yhä vain jatkaa epäonnistuneiksi osoittautuneiden periaatteiden ja sääntöjen kiristämistä.
Tutkimuksen puolella tilanne ei ole olennaisesti parempi. En tiedä tai ainakaan muista yhtään tapausta, jossa eurokriisin seurauksena joku taloustutkija olisi sanonut, että ”taisi se keynesiläinen tai kriittinen poliittiseen talouden analyysi sittenkin osua aivan oikeaan – muutanpa teoreettista näkökulmaani”.
Päivän Helsingin Sanomissa moni suomalainen taloustieteilijä ilmoittaa nyt olevansa sitä mieltä, että euro on ollut enemmän haitallinen kuin hyödyllinen Suomelle. Vapaasti kelluva markka olisi heikentynyt viimeistään 2012 ja lisännyt vientiä. Jotkut saattavat ajatella myös optimaalisen valuutta-alueen teoriaa, vaikka sen avulla ei voi mitenkään järkevästi selittää eurokriisiä kokonaisuutena (teorian kehittäjä Robert Mundell oli jopa suunnittelemassa EMUa).
Tapahtui maailmanhistoriassa melkein mitä vain, jo omaksuttuihin näkemyksiin ja teorioihin sillä ei näytä olevan paljonkaan vaikutusta. Kansalaiset eivät välttämättä ole yhtä tyhmiä ja jääräpäisiä. Näin avautuu pelitila kansallismielisille demagogeille. Marine Le Pen vetoaa monien ranskalaisten tuntoihin kun hän puhuu ”absurdista euro-politiikasta, joka vetää koko mantereen köyhyyteen.”
Kollektiivista oppimista siis tapahtuu, mutta enimmäkseen vain taannehtivassa ja patologisessa mielessä – tai sitten aivan liian vähän ja myöhään.
(2) Panu Raatikainen on taas kirjoittanut erinomaisen analyysin tiedepolitiikan myyteistä ja tosiasioista. Raatikaisen luvut ja kontrastit näyttävät olevan kohdallaan. Tiedepolitiikan aktiiveille monet argumenteista saattavat olla tuttuja, mutta Raatikainen on kaivanut myös uusia tietoja esille ja on vakuuttava.
Vallitseva käsitys sivuuttaa monia perusnäkökohtia ja tavanmukaisesti esittää asiat täysin tarkoitushakuisesti. Premissit väännetään linjaan ennalta kirjoitettujen johtopäätösten kanssa. Karua luettavaa on Raatikaisen näkemys siitä, miten suomalaista tiedepolitiikkaa johdetaan:
Se että sama pieni tiedepoliittinen eliitti toistelee väitettä ja viittaa omiin mielipiteisiinsä niiden itsensä oikeuttamiseksi – vaikka ne ehkä siinä välissä käännettäisiinkin englanniksi ja sitten takaisin suomeksi – ei tee niistä yhtään paremmin perusteltuja.
Synkäksi vetää, että niin tiedepolitiikkaa ja yliopistoja johdetaan tavalla, joka näyttäisi olevan välinpitämätöntä tai suoranaisen vihamielistä järkiperäistä tieteellistä tutkimusta ja argumentointia kohtaan.
Kun on valtaa, ei tarvitse kuunnella tai oppia. Myös yliopistojen sisään on rakennettu jyrkät hierarkiat. Jo nyt yliopistoissa monet kollegat ovat oppineet, että parasta on vain toteuttaa johtajien tahtoa ja uskoa, että kyllä heillä joku idea on.
Yliopistojen kyky edistää kollektiivista oppimista on tulossa yhä rajallisemmaksi. Jos ei ole valtaa eikä autonomiaa, on parasta mukautua. Turvallisinta oppimista on osallistua vallitsevien ennakkoluulojen ja käsitysten vahvistamiseen.
(3) Aamun uutisissa kerrottiin gallupista, jossa vasemmiston kannatus on pudonnut 7,6 prosenttiin. Kannatuksen laskun jatkuminen pitkällä aikavälillä ei välttämättä ole yllätys. Sen sijaan yllätys on, että kannatus on näin huonoa (i) vaikka vasemmiston pitäisi menestyä ihan kohtuullisesti jo protestina Sipilän hallituksen politiikalle, ja (ii) vaikka suosittu Li Andersson valittiin puheenjohtajaksi vain puolisen vuotta sitten.
Mietin tilannetta ja kävin nopeasti läpi kesäkuun 2015 muistioni ”Vasemmiston tulevaisuus”. Se ei ole vanhentunut lainkaan puolessatoista vuodessa; oikeastaan yhtään sanaa ei tarvitsisi muuttaa nyt vuoden 2016 lopussa.
Olen toki tietoinen uuden puoluejohdon pyrkimyksestä uudistaa toimintakulttuuria ja organisaatiota osallistavampaan ja demokraattisempaan suuntaan, mutta tuosta työstä näkyy ulospäin vain vähän, jos mitään. Suurempia muutoksia saattaa olla tulossa, mutta tähän mennessä puolueen käytäntöjä ja toimintatapaa näyttäisi leimaavan ennen kaikkea jatkuvuus.
Esimerkiksi vasemmistoliiton vaihtoehtobudjetti 2016 näyttää samanlaiselta kuin aiemmat. Taloutta elvytetään keventämällä nettoverotusta 547,6 miljardilla ja siirtämällä verotuksen painopistettä kulutuksesta korkeisiin tuloihin. Lisäksi ideana on perua useimmat Sipilän hallituksen leikkauksista ja laittaa pieniä summia erinäisiin hyviin tarkoituksiin. Tämä lisäisi talouden kasvua vajaalla prosentilla, parantaisi työllisyyttä ja olisi selkeä parannus nykyisen hallituksen politiikkaan.
Mutta mikä tämän vaihtoehtobudjetin visio tulevaisuudesta on? Mikä on sen paatos? Ideana on lähinnä paluu lähimenneisyyteen. Ei vaadi paljon mielikuvitusta ajatella, että vasemmisto haluaa perua osan kevään 2014 jälkeen toteutetuista leikkauksista ja pyrkii takaisin hallituspöytiin ”vääntämään” kansallisen verotuksen ja perusturvan ja ehkä perustulon yksityiskohdista. Tämä ei ole uskottava tai innostava tulevaisuuden vaihtoehto, vaan sitä samaa kuin ennenkin.
Pystyykö poliittinen puolue oppimaan? Pystyykö vasemmistoliitto?
Parempaa vuotta 2017 kaikille!
Heikki Patomäki
