Taloustiede on pitkälti filosofiaa ja politiikan teoriaa: kommentti Ari Ojapellon puheenvuoroon

19. maaliskuuta 2017

Ari Ojapelto on valtavirtataloustieteen ankara kriitikko ja monesti oikealla asialla. On helppo olla samaa mieltä Erkki Tuomiojan arvion kanssa, että ”Ojapellon kaikkiin näkemyksiin ei tarvitse yhtyä voidakseen todeta, että talouspoliittinen keskustelu Suomessa olisi paljon vähäisempää ja värittömämpää ilman hänen kaltaistaan valtavirran suorapuheista kriitikkoa”. Ojapellon viimeisin blogikirjoitus parin päivän takaa on ”Mistä talousprofessoreille maksetaan?”.

Kirjoituksessaan Ojapelto asettaa taloustieteen tieteellisen auktoriteetin kyseenalaiseksi esittämällä, että jokaista taloustieteilijän mielipidettä vastaa toinen, vastakkainen mielipide. Ojapelto nojaa osin Paavo Teittisen reilun vuoden takaiseen HS-kirjoitukseen ”Talouskeskustelu voi jättää neuvottomaksi”. Teittinen heitti epäilyn siitä, että talouskeskustelu on vain ideologista omien arvojen puolustamista.

Minusta molempien keskustelijoiden huomiot ovat tärkeitä. Talousnäkemysten moninaisuus on ilmeistä. Saman koulutuksen ja saman aihepiirin taloustutkijat voivat päätyä täysin vastakkaisiin tuloksiin. Myös laajemman yleisön olisi hyvä tiedostaa se, että talouden tutkijoiden keskuudessa ei vallitse konsensusta juuri mistään.

Ojapellon argumentaatiossa on kuitenkin kolme ongelmaa:

(1) Tässä kirjoituksessaan Ojapelto sivuuttaa taloustutkimuskentän valtasuhteet ja antaa virheellisen kuvan eri kantojen tasaveroisesta asemasta (monissa muissa kirjoituksissaan hän ei näin tee).
(2) Ojapelto nojaa vanhentuneeseen positivistiseen tiedekäsitykseen, jonka mukaan on olemassa yksi Tieteellinen Menetelmä, joka tuottaa objektiivisia tuloksia, joista kaikki alan tutkijat ovat samaa mieltä.
(3) Ojapelto uskoo positivistien tavoin siihen, että arvojen ja tosiasioiden välillä vallitsee jyrkkä jako, ja että vain tosiasioista voidaan keskustella järkiperäisesti.

Käyn nämä läpi lyhyesti yksi kerrallaan ja lopuksi esitän vielä huomion populismista.

Uusklassisen taloustieteen hallitseva asema

Ympäri maailmaa taloustieteen laitoksia hallitsee yksi oppisuunta, uusklassinen taloustiede, joka on poissulkenut lähes kaiken moninaisuuden opetuksesta ja laajalti myös tutkimuksesta. Uusklassiseen oppikirjakaanonin ja sen alati hieman muuntuviin ”suuriin synteeseihin” ja ”konsensuksiin” kuuluu paitsi lista tyypillisistä markkinavirheistä niin myös uus-keynesiläinen puoli. Vapaat markkinat eivät aina toimi. Lähtökohtana kaikessa analyysissä on kuitenkin markkinamekanismin optimaalisuus, olettaen, että omistusoikeudet ovat riittävän hyvin määriteltyjä ja kattavia, ja että ei ole vapaan markkinamekanismin toimintaa vinouttavia tai estäviä institutionaalisia mekanismeja (esimerkiksi ammattiliitot, jotka estävät vapaan palkanmuodostuksen työmarkkinoilla ja siten aiheuttavat työttömyyttä).

Uusklassinen koulukunta on täysin hallitseva myös Suomessa. Ojapellon listaamista kahdeksasta ”keynesiläisestä professorista” vain kaksi toimii professorina taloustieteen laitoksilla, Markus Jäntti ja Matti Tuomala. Molemmat heistä ovat erikoistuneet tulonjaon ja verotuksen tutkimiseen uusklassisin käsittein ja menetelmin. Heidän tutkimustuloksensa puoltavat suhteellisen vasemmistolaista käsitystä järkevästä tulonjaosta ja verotuksesta, ainakin verrattuna uusklassiseen standarditeoriaan. Lisäksi molemmat ovat julkisuudessa ottaneet kantaa keynesiläis-tyylisen talouspolitiikan puolesta, vaikka makrotalous ja talouspolitiikka eivät kuulukaan heidän pääasialliseen tutkimusalueeseensa. Tässä suhteessa Ojapellon mainitsema Pertti Haaparanta tulisi ehkä lähimmäksi ”keynesiläistä professoria” – mutta menetelmäopillisesti Haaparanta on kiivas uusklassikko.

Valtavirtataloustieteen monoliitissä on siis halkeamia ja erilaisia aineksia, mutta jos sitä katsoo ulkopuolisena ja etäisyyden päästä, se näyttäytyy massiivisena vuorenmöhkäleenä, joka koostuu yhdestä ainoasta kivestä. Taloustieteilijät eivät tietenkään ole kiveä, vaan aktiivisia toimijoita, jotka kaikin keinoin pyrkivät suojelemaan oppirakennelmaansa – tutkimustulostensa mielivaltaisuudesta ja kiistanalaisuudesta huolimatta. He käyttäytyvät kuin poissulkeva heimokunta, ”Econ”. Klassisessa parodia-esseessään Axel Leijonhufvud kuvaa Econ-heimon ja muiden suhdetta näin: ”Econien äärimmäinen nurkkakuntaisuus, jollei suorastaan muukalaisvihamielisyys, tekee ulkopuolisten elämän vaikeaksi tai jopa vaaralliseksi”. Econ heimo kontrolloi resursseja – rahoja, virkoja, julkaisuluokitteluja ja julkaisusarjoja – ajaen toisinajattelijat ulos heti tilaisuuden tullen.

E. Roy Weintraubin mukaan oikeaoppisuuden kehittyminen on ollut seurausta teorian matematisoinnista, joka alun perin perustui käsitteiden ja ideoiden lainaamiseen mekanistisesta fysiikasta (”rationalistinen mekaniikka”). Matematisoiminen mahdollisti sen, että menestyksellisen tieteen retoriikka alettiin yhdistää uusklassiseen suuntaukseen. Ajan myötä on vakiintunut tilanne, jossa uusklassikot pitävät muiden koulukuntien – itävaltalaiset, jälki-keynesiläiset, institutionalistit, jälki-marxilaiset jne. – edustajia ”omituisina ja epätieteellisinä hyypiöinä”. Ei ihme, Weintraub jatkaa, että ei-uusklassikkojen asema taloustieteen laitoksilla on suurin piirtein sama kuin litteään maapalloon uskovien asema maantieteen laitoksilla.

Toisaalta valtavirtalaitosten ulkopuolelle pakotettujen tutkijoiden näkökulmasta puolestaan uusklassinen taloustiede itse perustuu illuusioille, virhepäätelmille ja myös sen omien ”tulosten” sivuuttamiseen. Ortodoksian ja heterodoksian välillä vallitsee suoranainen sotatila, samalla kun ortodoksia pyrkii jatkamaan imperialistista laajentumistaan muihin ihmistieteisiin.

Uusklassikkojen ja Ojapellon tiedekäsityksestä

Pointtini edellä siis oli, että Ojapelto jättää huomiotta sen kuinka yksi oppisuunta on taloustieteen laitoksilla täysin hegemonisessa asemassa. Toisaalta Ojapelto näyttäisi jakavan monia puolia uusklassikkojen tiedekäsityksestä:

Taloustieteestä on tullut vähän kuin vanha vitsi: ”milloin viisi taloustieteilijää voi olla yhtä mieltä? – silloin kun jokaisella on eri ongelma. Silloin se ei voi olla enää ”tiedettä”, koska tieteen käsitteisiin kuuluu, että asia voidaan kokeellisesti toistaa ja tulos on aina sama. Lähinnä se kuuluisi ”uskomustieteisiin”, jos siitä yhteydessä edes voidaan käyttää sanaa tiede. Oikea termi taloustieteilijöistä olisi lähinnä uskomusmielipiteen esittäjät. Tieteeksi tätä käyttäytymistieteitten alalajia voitaisiin nimittää vasta kun taloustieteen koulukunnat ottaisivat julkisesti mittaa toisistaan ja marxilaisen-, behavioristisen-, itävaltalaisen-, keynesiläisen- tai friedmanin monetaristisen koulukunnan edustajat päättäisivät kollektiivisesti, mikä uskontokunta olisi lähimpänä ”totuutta”.

Mekanistisen fysiikan menestyksen myötä 1800-luvulla syntyi käsitys yhdestä Tieteellisestä Menetelmästä, jonka mukaisesti tutkimus voidaan aina toistaa ja tulos on aina sama. Jos yhtälöryhmällä on ratkaisuja, ne ovat joka kerta samat. Jos lakmus-paperin laittaa tietynlaiseen happonesteeseen, se vaihtaa väriä aina samalla tavalla. Tämän 1800-lukulaisen näkemyksen mukaan kaikki tiede perustuu matematiikkaan (tai nyttemmin usein tilastotieteeseen) ja kokeelliseen tutkimukseen. Tieteellistä Menetelmää käyttämällä rationaalinen tiede päätyy suhteellisen nopeasti yhteisymmärrykseen. Tästä näkökulmasta meidän tulisi voida odottaa, että ainakin kehittyneillä tieteenaloilla vallitsee konsensus kaikesta oleellisesta.

Uusklassisen taloustieteen oppikirjakaanoni ja vahvasti poissulkeva luonne perustuvat juuri tähän tiedekäsitykseen. Vaikka mitään yksiselitteisiä tuloksia ei tosiasiassa ole ja vaikka itse monoliitin sisälläkin on halkeamia ja erilaisia aineksia, taloustieteen koulutus ja tutkimus on rakennettu sen illuusion varaan, että Tieteellinen Menetelmä on jo tuottanut yhden jaetun totuuden. Samaa oppia jyystetään vuodesta toiseen: mikro1, mikro2, mikro3, makro1, makro2, makro3, optimointi1, optimointi2, ekonometria1, ekonometria2, ekonometria3 jne. Oppialan sisällä syntyneitä käsityksiä kuvaillaan ”teoreemiksi” ja ”rinnakkaisteoreemiksi”, jotka nimetään niiden ”keksijöiden” mukaan, esimerkiksi Edgeworthin rajateoreema tai Stolper–Samuelson teoreema. Joskus teoreema-sanaa ei käytetään, vaan puhutaan esimerkiksi Ricardon ekvivalenssista tai Nashin tasapainosta. Tyypillisesti teoreemat ja vastaavat ideat on saatu rakennettua tekemällä hyvin abstrakteja oletuksia, jotka mahdollistavat jonkun matematiikan osa-alueen käytön teoreeman johtamiseen. Teoreemat ovat yhtä mielivaltaisia kuin niiden pohjana olevat abstraktit oletukset. Kun joku aivan ilmeinen empiirinen havainto menee täysin vastoin teoriasta johdettuja otaksumia, ne voidaan puolestaan nimetä ”paradokseiksi”, esimerkiksi Giffenin paradoksi tai Leontiefin paradoksi, ja ottaa osaksi uusklassista oppikirjakaanonia.

1800-luvun käsitys Tieteellisestä Menetelmästä on väärä. Todellisuus on kerrostunut ja koostuu avoimista, historiallisesti muuttuvista järjestelmistä. Ylemmällä kompleksisuuden tasolla on emergenttejä ominaisuuksia eli ominaisuuksia, joita ei voi palauttaa alemman tason ominaisuuksiin. Esimerkiksi kemiallisen yhdistelmän H2O:n ominaisuudet eivät palaudu vedyn ja hapen ominaisuuksiin (ei kannata yrittää sammuttaa tulta vedyllä ja hapella). Elämän ominaisuudet eivät puolestaan palaudu elämänmuodon kemiallisten ainesosien ominaisuuksiin, sillä elämä on paitsi itseään tuottavaa ja -uusintavaa niin myös päämäärähakuista, pyrkien elämän jatkumisen kannalta hyvään ja välttäen pahaa. Monisoluiset elämänmuodot ovat uusia kompleksisia rakenteita, jotka perustuvat erikoistumiseen ja yhteistyöhön, ja johtavat tiukasti yhteen kietoutuneiden ekojärjestelmien kehittymiseen. Samaten modernissa yhteiskunnassa kasvaneiden ja kehittyneiden ihmisten tietoiset kokemukset, aikomukset ja toimijuus ovat todellisia ja kausaalisesti tehokkaita. Kaikki tapahtuu avoimissa järjestelmissä, joissa niin oliot ja niiden sisäiset ja ulkoiset suhteet kuin relevantit mekanismit ja olioiden ja mekanismien muodostamat järjestelmät ovat alttiita ulkoisten voimien vaikutuksille – ja voivat muuttua laadullisesti.

Mitä enemmän on laadullista muuntelua ja mitä moninaisempia ja kompleksisempia asioiden syyt ovat tietyllä todellisuuden tasolla; ja mitä enemmän erityispiirteet ja asiayhteys hallitsevat tutkittavaa ilmiötä; sitä vähemmän kohdallisia matemaattiset mallit ja simulaatiot voivat edes teoriassa olla. Avoimet, kompleksiset ja historialliset järjestelmät, joissa asioilla on toimijoille merkityksiä ja väliä, ja joiden rakenteet ovat käsiteriippuvaisia, tuottavat tieteelle uudenlaisia metodologisia ongelmia. Ilman luonnon luomia tai laboratorioissa keinotekoisesti tuotettuja sulkeumia on melkein mahdotonta keksiä sellaisia testejä, jotka ratkaisevasti kumoaisivat jonkun teorian tai lähestymistavan. Tämä ei tarkoita relativismia, kaiken suhteellisuutta. Voimme oppia monia asioita yhteiskunnallis-historiallisesta todellisuudesta. Totuusarvostelmamme voivat olla hyvin perusteltuja. Mutta myös teorioiden ja lähestymistapojen moninaisuus (eli pluralismi) kuuluu asiaan. Vaikka meillä olisi hyviä perusteita uskoa oman näkemyksemme paremmuuteen ja myös toistaiseksi pysyä siinä, voimme samanaikaisesti nähdä, miten toiset ovat toisenlaista oppimisen polkua kulkemalla päätyneet aivan järkevästi toisenlaiseen näkemykseen ja katsantokulmaan. Myös keskustelu ja debatti erilaisten näkemysten välillä voi olla järkiperäistä.

Ihmistieteissä väitteitä voidaan koetella ja osoittaa vääriksi, mutta ei ole mitään teknistä tai mekaanista tapaa tehdä teorian kannalta ratkaisevaa koetta. Tieteellisen realismin ohjelmajulistuksesta tulee ennen kaikkea eettinen periaate: ”Jos tutkijoina haluamme ottaa mukaan tieteen korpukseen jonkin väitteen, meidän täytyy vilpittömästi uskoa, että maailma todella on väitteen mukainen”. Totuus on hyve. Riippumatta kuinka paljon olemme investoineet johonkin teoriaan, meillä on velvollisuus etsiä, nähdä ja rationaalisesti arvioida sen kannalta vastakkaista evidenssiä. Tämä edellyttää avoimuutta moninaisuudelle ja oppimiselle.

Järkiperäinen keskustelu arvoista on mahdollista

Ojapelto ja useimmat uusklassikot uskovat, että tosiasioiden ja arvojen välillä vallitsee jyrkkä ero, ja että arvoista ei voida keskustella järkiperäisesti. Positivistiset filosofit ja monet uusklassiset taloustieteilijät ovat uskoneet oletukseen, että pitäytyminen tietyssä menetelmässä ja tietynlaisissa väitelauseissa takaa tieteellisyyden. He eivät kuitenkaan osaa vastata kysymykseen, että miksi meidän pitäisi olla tieteellisiä? Määräys ”meidän pitää olla objektiivisia ja puolueettomia” on itsessään normatiivinen väite. Normatiivisuutta ei ole mahdollista paeta.

Sittemmin niin filosofiassa kuin esimerkiksi sosiaalipsykologiassa on opittu, että havaintomme ovat teoriasidonnaisia ja teoriasidonnaiset kuvaukset ovat puolestaan arvolatautuneita. ”Humen giljotiinina” tunnettu ajatus siitä, että tosiasiat ja arvot ovat toisistaan erillisiä ja riippumattomia, on kyseenalaistettu molemmilta suunnilta. Ihmistieteiden tutkimuskohteilla on väliä ihmisille, ja ihmistieteiden tutkijat ovat itse ihmisiä. Arkielämässämme käymme normatiivisia keskusteluja koko ajan. Myös esimerkiksi talousteorioissa on pitkälti kyse juuri arvoista. Tämä tekee ymmärrettäväksi Teittisen esille nostaman talousteoreetikoiden ideologisuuden:

Nobelisti Paul Krugman kannattaa Robertsin mukaan elvytystä, koska haluaa isomman valtion. Roberts taas tunnustaa blogissaan vastustavansa elvytystä, koska haluaa mahdollisimman pienen valtion. Ja hänellä on kasapäin tutkimuksia, joihin nojata. ”Olen ideologi. Nämä periaatteet värittävät tapaani katsoa maailmaa. Uskon, että tämä pätee lähes kaikkiin meistä. Se, mikä meidät erottaa, on rehellisyys siitä, mitä uskomme ja miksi.”

Se, mikä tässä sitaatissa on ongelmallista, on se, että Roberts näyttää julkisesti ilmoittavan toimivansa epäeettisellä tavalla. Hän käyttää matemaattisesti esitettyä taloustutkimusta valikoiden perustellakseen ideologiaansa, jota hän ei kuitenkaan suoraan perustele millään. Hän ei osallistu varsinaiseen normatiiviseen politiikan teoreettiseen keskusteluun valtiosta ja sen oikeutuksesta ja tehtävistä, vaan käyttää näennäistieteellisiä matemaattisia malleja ja epävakaita tilastotutkimuksia vain vakuuttaakseen muut oman ideologiansa oikeutuksesta. Roberts voi olla hetken rehellinen paljastaessaan asian todellisen laidan blogissaan, mutta harjoittaessaan opetusta ja tutkimusta hän mitä ilmeisimmin jujuttaa ihmisiä.

Taloustiede ei ole tiede samassa mielessä kuin fysiikka tai matematiikka (jotka molemmat tietenkin sisältävät omat filosofiset ja käsitteelliset ongelmansa). Pikemminkin se on suurelta osin filosofiaa, etiikkaa ja politiikan teoriaa. Näin siitä huolimatta, että kausaalisen selittämisen ja tulevaisuuden ennakoinnin ongelmia ei voi palauttaa pelkkiin filosofisiin ja normatiivisiin kysymyksiin.

Uusklassisen taloustieteen matemaattis-tilastolliset mallit ovat ennen kaikkea keino salata totuus taloustieteen olemuksesta. Tietoisesti tai tiedostamatta niillä harhaanjohdetaan taloustieteen opiskelijoita ja laajempaa yleisöä. Filosofiset ja normatiiviset olettamukset piilotetaan abstrakteihin oletuksiin ja ratkaisutekniikoihin ja sitten niiden seuraukset esitetään objektiivisena Tieteenä. Tämän takia monet ovat viime aikoina päätyneet palaamaan klassiseen poliittiseen taloustieteeseen, jota pidettiin moraalifilosofian haarana aina uusklassisen teorian nousuun saakka.

Itse asiassa avoin normatiivinen keskustelu ei suinkaan päättynyt uusklassisen talousteorian nousuun 1880- ja 90-luvuilla. J.M.Keynesin yleinen teoria huipentui lukuun oikeudenmukaisuudesta ja normatiivisista kysymyksistä. Joan Robinson keskusteli monessa yhteydessä talousteorioiden filosofisista ja eettis-poliittisista olettamuksista. Milton Friedman puolusti itseohjautuvaa kapitalismia vapauskäsityksellään. J.K.Galbraith visioi yhtiövallasta vapaata ekologista talous- ja yhteiskuntajärjestelmää. Amartaya Sen on kehitellyt teoriaa yleisinhimillisistä tarpeista ja kyvyistä sekä myös näkemystä oikeudenmukaisuudesta. John O’Neill puolustaa demokraattisen ja hajautetun sosialismin oikeutusta ja mahdollisuutta. Matematiikan sijasta taloustieteessä pitäisi opettaa filosofiaa, historiaa, etiikkaa ja normatiivista argumentaatiota, itse sisällöllisten talousteorioiden lisäksi.

Lopuksi sana populismista

Viimein haluaisin tuoda esille yhden tärkeän näkökohdan, joka on varmaankin livahtanut Ojapellon kirjoitukseen vaistomaisesti. Kirjoitus on otsikoitu ”Mistä talousprofessoreille maksetaan?”. Tämä otsikko edustaa – siis luultavasti tahattomasti – populismia, joka on yleistynyt sosiaalisessa mediassa ja myös yhteiskunnassa yleisemmin. Tavaksi on tullut alkaa vaatia yliopistolaisten palkanmaksun keskeyttämistä tai erottamista tai yliopistojen määrärahojen leikkauksia heti jos ollaan eri mieltä jonkun yliopistolaisen kanssa. Tämä sotii perustuslain tieteen vapautta ja itsehallintoa koskevan pykälän kanssa, eikä sellaiseen ajatteluun tulisi kannustaa.

Jos tieteellisen asiantuntemuksen valintamekanismeihin halutaan puuttua ulkopuolelta, se pitää tehdä harkitsevasti, kriittisesti ja tieteellistä moninaisuutta kunnioittaen. Siksi oikea ratkaisu ei voi koskaan olla jo pätevöityneiden henkilöiden erottaminen. Nykyisin taloustieteen ympärillä vallitsee sotatilaa muistuttava konflikti. Sitä ei muuteta järkiperäiseksi ja eettiseksi keskusteluksi sillä, että panokseksi asetetaan itse kunkin työpaikka. Yliopiston nimenomaisesta tehtävänä ja ideana on luoda autonominen tila hyvien perusteluiden vapaalle punninnalle. Tiedettä ei voi olla ilman etiikkaa, mahdollisuutta olla väärässä ja oppia uutta.

Heikki Patomäki

PS. Palaan näihin teemoihin piakkoin paljon laajemmalla jutulla ja samalla pohtimalla muun muassa Kansantaloudellisen aikakauskirjan roolia ja vastuuta.