”Miksi yliopistojen pitäisi olla kollegiaalisia ja demokraattisia? Kaikki muutkin ovat töissä firmoissa, joissa jokaisella on pomo, ja pomoilla oma pomonsa, ja jokainen tekee mitä käsketään”. Näin opiskelijoiden edustaja kuvasi keskiviikkoisessa kokouksessa sitä uutta arkijärkeä, joka on 2010-luvulla vallannut alaa myös opiskelijoiden keskuudessa. Näköalattomuus on edennyt niin pitkälle, että oikeudenmukaisuuden nimissä vaaditaan, että kaikkien asiat pitää olla yhtä huonosti. Jokaisen (paitsi ehkä ylimpien johtajien) osana on tehdä mitä käsketään. Olemme matkalla kohti demokratian loppua.
Aiemmin yliopistoja hallitsivat demokraattisesti valitut neuvostot ja esimiestehtävissä vuorotellen toimivat kollegat. Ensin tämän järjestelmän rinnalle rakennettiin 1990-luvun loppupuolelta alkaen uusi tulosjohtamisen hierarkia. Vuoden 2009 lain ja johtosääntömuutosten tuloksena yliopistoista tehtiin lisäksi diktatuureja, joita rehtorit esikuntineen ja luutnantteineen johtavat poikkeustilavaltuuksin (ks. blogini, jossa perustelen tarkemmin sen, miksi diktatuuri-analogia tietyin varauksin pätee). Paljolti yliopiston ulkopuolisista koostuvan hallituksen tehtäväksi on asettunut rehtorin yksinvallan tukeminen ja esitysten hyväksyminen. Neuvostot ovat enää pelkkiä tyhjiä kuoria ja suurinta osaa niistä ollaan poistamassa käytöstä.
Kysymys ”miksi yliopistojen pitäisi olla erilaisia” paljastaa, että yliopistot ovat osa laajaa kokonaisuutta ja prosessia, jossa yksi erityinen asioiden järjestämisen malli on tullut yhä hallitsevammaksi. Johtoajatuksena on korvata yhteiset asiat ja julkinen demokratia yksityisillä markkinoilla ja yhtiöhierarkioilla.
Tämä koskee kaikkia keskeisiä yhteiskunnallisia ”uudistuksia”. Kehitys 1990-luvulta alkaen on kulkenut kohti sellaisia yksityisiä markkinoita ja kapitalistisia organisaatioita, joissa ne, joilla on paljon rahaa, erityisesti omistajat ja liikejohtajat, ovat määräävässä asemassa. Samalla yhteisen ja julkisen ala pienenee. Demokratia rapautuu ja ohenee.
Viimeisin esimerkki on sote-uudistus (ks. blogini). Yksityistäminen, yhtiöittäminen ja vallan ja toimintojen keskittäminen ovat ideologisia tavoitteita, joita markkinoidaan kansalaisille ”valinnan vapauden” lisäämisenä. Uudistuksia valmistelevat poliitikot ovat itse ehdolla uudistuksista hyötyvien yhtiöiden ja etujärjestöjen johtotehtäviin. Muutokset pyritään toteuttamaan niin, että niitä ei voisi koskaan perua.
Sote-mylläys on jatkoa pian jo neljännesvuosisadan jatkuneelle julkisten toimintojen yksityistämis- ja ulkoistamiskehitykselle. Valtionhallinto on ajettu systemaattisesti alas: 230 000 työntekijästä on jäljellä enää vähän yli 70 000. Valtionyhtiöt on suurimmalta osin jo yksityistetty (pitäisikö valtion myydä omistuksiaan?; kuuntele radiokeskustelu). 1990-luvun lopusta alkaen yhä suurempi osa kuntien palveluista on hankittu yksityisiltä. Pelkästään palvelujen ostot ovat nykyään jo 9 miljardia euroa, kun kuntien ja kuntayhtymien kaikkien työntekijöiden palkat ovat yhteensä 18 miljardia.
Muutosprosessin kuluessa julkisorganisaatiot on muutettu hierarkkisten ja voittoa tavoittelevien kapitalististen yritysten mallin mukaisiksi. Ammattietiikka ja sisällöllinen hyvä on korvattu ”tottele-ja-tulos tai ulos” -periaatteella. Näin kapitalistista realismia tukevat arkikokemukset melkein organisaatiossa kuin organisaatiossa muuttavat ihmisten järkeilyä. Välttämättömyydestä ja pakosta tulee ”hyve”, jota vaaditaan kaikilta.
Keskeinen osa nyt käynnissä olevaan sote-myllerrystä on valtiovarainministeriön vallan kasvu. Kunnilta otetaan niiden tärkeimmät tehtävät pois, mutta maakunnille ei anneta veronkanto-oikeutta. Näin yhä sekavammaksi ja etäisemmäksi muuttuva paikallisdemokratia asetetaan sutjakasti VM:n budjettivallan kahleisiin.
VM:n vallan vahvistuminen alkoi 1990-luvun suuresta lamasta (ks. aiheesta blogi 1 ja blogi 2). Silloin Suomessa otettiin käyttöön kehysbudjetointi. Kehysbudjetointi on menonkäytön suunnittelun menetelmä, jossa eri ministeriöille valtiontaloudessa ja toimialoille kuntataloudessa osoitetaan määrärahakehys, jonka sisälle niiden pitää sovittaa kaikki menonsa.
Kehysbudjetoinnilla on ollut kaksi merkittävää vaikutusta. Ensinnäkin se on lisännyt VM:n valtaa suhteessa muihin ministeriöihin. Toiseksi se on toiminut tehokkaasti muun muassa sosiaali-, terveys- ja koulutusmenojen lisäämisen automaattisena rajoittimena riippumatta kuinka perusteltuja lisäykset jollekin alueelle olisivat.
Kulissien takana VM:n virkamiehet ovat pyrkineet edelleen lisäämään omaa valtaansa. Viimeisin vaihe on niin sanottu OHRA-hanke. Hanke on kehittänyt mallin, jossa ”sisältö- ja resurssiohjaus sovitetaan tehokkaasti yhteen ja vuorovaikutus poliittisen ja virkamiesjohdon välillä tiivistyy”.
Sipilän hallituksen pohjana on OHRA-mallin perusidean mukainen ”strateginen muutosohjelma”. Käytännössä kehitys tähän suuntaan lisää VM:n valtaa entisestään. Poliitikkojen tehtäväksi tulee vain luonnostella yleisiä tavoitteita. Sen jälkeen monimutkaisen prosessin tuloksena tehdään yksityiskohtainen suunnitelma hallituksen toiminnasta. Prosessin jokaisessa elimessä ja vaiheessa keskeinen rooli on nimenomaan VM:n virkamiehillä.
Keitä ovat VM:n virkamiehet ja mitä he tavoittelevat? Keskeisimmät VM:n virkamiehet ovat ekonomisteja, jotka uskovat vapaisiin markkinoihin ja konservatiiviseen budjettipolitiikkaan. VM:n kansantalousosasto on laatinut ns. Kooma-mallin, joka on yksi muunnelma ”uuskeynesiläisistä” DSGE-malleista (DSGE = Dynamic stochastic general equilibrium).
Käytännössä DSGE-malleilla on taipumusta olettaa oikeaoppisesti, että kilpailulliset yksityiset markkinat löytävät tasapainon ja ulkoiset shokit vain hieman häiritsevät talouden normaalikehitystä. Toisin sanoen niihin on rakennettu sisään oletus siitä, että vapaamarkkinat toimivat, mutta vastasyklinen talouspolitiikka ja aktiivinen teollisuuspolitiikka eivät toimi.
2010-luvun lopun olosuhteissakin julkisten menojen yhä uudet leikkaukset ja lisäyksityistämiset vaikuttavat negatiivisesti. Ennalta määrätyn ohjelman yhä tiukempi ja totaalisempi toteuttaminen ”tekee monille kipeätä”. Samalla uusien leikkausten jne kanssa on aina yhä suurempi kiire, koska kestävyysvaje on niin akuutti ongelma (vrt. blogini). Kansakunnan selviäminen edellyttää, että julkistalous saadaan talkoilla kuntoon ja Suomen hintakilpailukykyä maailmanmarkkinoilla parannettua.
Näin hallitus alkaa käytännössä vaatia itselleen poikkeustilavaltuuksia. Niin ministereiksi nousseet liikejohtajat ja liikejohtajuutta tavoittelevat poliitikot kuin myös VM:n ekonomistit unohtavat kiireessä sellaisen epäolennaisuuden kuin lailliset menettelytavat. Perustuslaki on pelkkä hankala rajoite. Johtajilla on suora valtuutus kansalta. Heidän pitäisi päästä heti talkoohommiin laista piittaamatta. Bonapartismi valtaa alaa. Vaiheittain herää hyvän ja vahvan johtajan kaipaus.
Kaikki tämä tapahtuu paljon laajemmassa viitekehyksessä, joka tukee kehitystä kohti yhtiövaltaa ja autoritärismiä. Vuoteen 1995 mennessä – jolloin Suomi liittyi jäseneksi – EU:sta oli jo tullut demokratiattoman uusliberalismin projekti. Komissaari Katainen ja ministeri Stubb ovat siellä päässeet opettamaan kreikkalaisille ja kaikille potentiaalisille kapinoitsijoille, että vaalit eivät ole mikään syy poiketa ruodusta. Talouskuri on ehdoton ja sama kaikille. Siitä ei neuvotella. Kreikassa on pian yksityistetty ihmisten hengitysilmakin.
Lisäksi erilaisilla vapaakauppasopimuksilla on sovittu ja sovitaan kilpailuttamisen, yhtiöittämisen, yksityistämisen ja yhtiövallan edelleen vahvistamisen pelisäännöistä. Esimerkiksi investointisuojasopimukset ovat nerokas järjestely, jossa yksityinen ad hoc oikeusistuin tarjoaa suuryhtiöille valtaoikeuksia ja luo valtioille velvollisuuksia kunnioittaa yksityisen voitontekemisen loukkaamatonta pyhyyttä.
TiSA, joka koskee palveluiden kauppaa, on melkein yhtä nerokas projekti. TiSA:n tavoitteena on kaupan vapauttaminen muun muassa terveydenhuollossa, pankkitoiminnassa ja liikenteessä. Kun kaupan este on kerran purettu, sitä ei voi enää koskaan palauttaa, mikä tarkoittaa demokratian loppua sillä saralla. Esimerkiksi julkiset terveyspalvelut ovat periaatteessa neuvottelualueen ulkopuolella, mutta kun maassa on sekä yksityisiä että julkisia terveyspalveluita, sopimuksella on tosiasiassa vaikutuksia molempiin. TiSA tavoittelee myös rahoitusmarkkinoiden pysyvää ”vapauttamista”. Yksityistämisestä ja kaupallistamisesta tulee peruuttamatonta.
Kaikkea tätä oikeutetaan niillä talousteorioilla, jotka uskovat kilpailullisten markkinoiden olevan yleisesti ottaen ”Pareto-tehokkaita”. Uusklassisen taloustieteen taustateorian ytimessä on ”Pareto-tehokkuuden” lisäksi yksityinen omistusoikeus ja sen kyseenalaistamattomuus. Tämän talousteorian edustajat tyypillisesti suhtautuvat kyynisesti demokratiaan ja kannattavat toimenpiteitä, joilla asioita voidaan siirtää pysyvästi pois demokraattisen politiikan piiristä yksityisen omistusoikeuden määrittämälle alueelle (ks. blogini). Oppiin kuuluu taipumus hyväksyä lähtökohtaisesti yritysten sisäiset hierarkiat ja valtasuhteet, vaikka ne olisivat kuinka epädemokraattisia. Oppiin liittyy usein myös usko siihen, että esimerkiksi Arrow’n ns. mahdottomuusteoreema kertoo demokratian olevan pohjimmiltaan mielivaltaa. Tällaiset opit herättävät ajatuksen: ehkä valistunut itsevaltius voisi sittenkin toimia demokratiaa paremmin?
Kun yksi totuuden jälkeinen ”totuus” vahvistuu, sillä on taipumusta muodostua yhä enemmän dogmiksi. Ideologit ja opportunistit nousevat puolustamaan dogmia silloinkin kun se ei selvästikään toimi, esimerkiksi silloin kun talouskasvu hiipuu hiipumistaan ja talouskriisi iskee jälleen kerran; kun eriarvoisuus, epävarmuus ja vieraantuminen lisääntyvät; tai kun vastarinnan voima äityy suureksi ja vaihtoehtojen suosio kasvaa.
Totuuden jälkeisyyden hengessä voidaan aina vedota siihen, että on erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä. On parasta antaa johtajien päättää, mikä on totta.
Kuria on kiristettävä, päättelevät uusliberaalit poliitikot. Taloustieteilijät tarjoavat ratkaisuksi lisää samaa: kilpailullisia markkinoita ja budjettikuria. Valikoidut johtamisasiantuntijat, organisaatiopsykologit ja tulevaisuuskonsultit pohtivat, miten hyvää ja vahvaa johtajuutta voitaisiin kehittää. Miten saada ihmiset paremmin luottamaan ja uskomaan johtajiinsa? Ja melkein samaan hengenvetoon populistit ja demagogit vaativat kansaa ja sen vahvoja johtajia ottamaan nykyeliitin paikan.
Miksi siis yliopistojen pitäisi olla kollegiaalisia ja demokraattisia, kun kaikkialla muualla on yhä selvempää, että kuri, hierarkia, käskytys ja johtajat kuuluvat elämään, oli sitten kyse työorganisaatiosta tai kansakunnasta ja maailmasta yleisemmin? “Tervehdys voitollemme kovassa kilpailussa!”.“Kauan eläköön johtaja!”.
Heikki Patomäki
