Tällä viikolla olemme saaneet lukea lehdistä dramaattisesta välikohtauksesta Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa. Lukukausimaksuja koskeva keskustelu muuttui riidaksi kun Markus Jäntti arvosteli Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkijoita opportunismista. Etlan Niku Määttänen ja Vesa Vihriälä olivat nimittäin väittäneet maaliskuisessa raportissaan, että yliopistojen lukukausimaksut eivät heikennä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Määttänen ja Vihriälä loukkaantuivat Jäntin kritiikistä. Vihreiden kansanedustajaekonomisti Antero Vartia antoi sivustatukea syyttämällä puolestaan Jänttiä ideologisuudesta.
Määttänen ja Vihriälä nojaavat raportissaan valikoituihin lähteisiin. Lyhyessä lähdeluettelossa on viittauksia lähinnä suomalaisiin aloitteisiin lukukausimaksujen puolesta (esim. Heikki Pursiainen, Kari Raivio), heidän omiin julkaisuihinsa ja muutamaan valikoituun taloustieteelliseen paperiin. Näistä keskeisimmät ovat kotoisin IZA-verkostosta, joka on ollut Saksassa uusliberalismi-kiistojen kohteena.
Määttäsen ja Vihriälän argumentti lukukausimaksujen puolesta menee näin:
1. Julkistaloutta on pakko leikata.
2. Yliopistojen leikkaukset voidaan korvata lukukausimaksujen tuotoilla.
3. Yliopistokoulutus hyödyntää sen saaneita ja on oikein, että he maksavat koulutuksestaan nykyistä enemmän itse.
4. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei vaarannu, jos Suomessa sovelletaan Britannian, Australian ja Uuden Seelannin esimerkin mukaisia lainajärjestelyjä.
Väite (1) ei pidä paikkaansa. Väite (2) on tosi, mutta tarpeeton, jos uusia leikkauksia ei tehdä, ja varsinkin jos jo tehdyt leikkaukset perutaan. Kuten olen aiemmin esittänyt, väite (3) on tekopyhä. Lukukausimaksuja kannattavat ekonomistit ja poliitikot eivät halua lisätä verotuksen progressiota tai rajoittaa suuria pääoma- tai muita tuloja. Pikemminkin sekä uusklassikot että oikeistopoliitikot haluavat vahvistaa ”kannustimia”, mikä käytännössä tarkoittaa eriarvoisuuden syventämistä.
Jäntin ja muiden taloustieteilijöiden alkuviikon riita koski ensisijaisesti väitettä (4). Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan ole ainoa näkökohta. Vaikka mahdollisuuksien tasa-arvo on nyky-yhteiskunnan tärkeä perusperiaate, lukukausimaksujen vaikutukset koskevat myös yliopistoja ja oppimista.
Mitä perusyhteiskuntatiede kertoo lukukausimaksujen vaikutuksista? Jos lähtökohtana on, että vanhemmat maksavat lukukausimaksut, syntyy selkeä valikointimekanismi, jossa vanhempien tulot vaikuttavat olennaisesti opiskelumahdollisuuksiin. Valikointimekanismin vaikutuksilla on lisäksi taipumusta syventyä yli sukupolvien, mikä helposti lisää sosiaalisten asemien ja luokkien välisiä eroja. Lisäksi nuorten vapaus valita oma oppimispolkunsa vähenee. Vanhemmat saavat suoraa valtaa lastensa opiskeluun. Vapaus vähenee, eriarvoisuus lisääntyy.
Jos lähtökohtana on Määttäsen ja Vihriälän kannattama malli, jossa opintolainan takaisin maksaminen sidotaan opintojen jälkeisiin tuloihin, yhteydet eriarvoisuuden ylläpysymiseen ja syventymiseen ovat epäsuorempia ja riippuvat useammista asioista. Kuitenkaan tämä malli ei poissulje mahdollista vanhempien tukea, joka voi kattaa myös kaikki kulut. Sen sijaan vähävaraisemmasta kodista tulevat ovat kokonaan riippuvaisia lainasta. Kokemukset osoittavat, että he varovat velkaantumista enemmän kuin varakkaammista kodeista tulevat ikätoverinsa.
Sosiologian perusteoriat kertovat lisäksi, miten taustakyvyt ja asenteet koulutukseen ja myös velanottoon syntyvät, kehittyvät ja siirtyvät ja miten ne vaikuttavat sosiaalisen luokkarakenteen uusintumiseen. Teknisesti voidaan puhua homeostaattisista palautekytkennöistä. Sosiologista perusselitystä tukee muun muassa Maslowin tarvehierarkia. Kodeissa ja sosiaalisissa ympäristöissä, joissa itsensä toteuttamisen tarpeet – omien kykyjen kehittäminen ja saaminen täyteen käyttöön – ovat keskeisiä, myös lapset oppivat arvostamaan koulutusta.
Esimerkiksi Britanniassa korkeakoulututkintojen määrä on lisääntynyt kaikissa yhteiskuntakerrostumissa, mutta ylemmissä kerroksissa paljon enemmän kuin alemmissa, joissa lisäys on ollut vähäistä. Luokkakerrostuma on lujittunut.
Kaikkiin yhteiskunnallisiin mekanismeihin kuuluvat toiminta, toiminnan perustelut ja perusteluja tukevat syvemmät uskomukset. Vaikka yhteiskunnassa on suhteellisen kaavamaisesti toimivia ”mekanismeja”, ne muuttuvat uskomusten ja perustelujen myötä. Toimintaan kuuluu mahdollisuus toimia toisin. Ainoat välttämättömät yhteydet ovat sellaiset, jotka määrittävät sitä, mitä yhteiskunnassa kulloinkin on olemassa. Myös lukukausimaksuilla on tällaisia vaikutuksia.
Määttäsen ja Vihriälän kannattama malli ennakko-olettaa, että jokainen yksilö on homo oeconomicus, jolla on kattava ja asianmukainen näkemys omasta taloudellisesta tulevaisuudestaan, ja joka pyrkii maksimoimaan omat koko elinkaarensa tulot. Tämä ajatus on läheistä sukua Milton Friedmanin esittämälle spekulatiiviselle hypoteesille, jonka mukaan ihmisten kulutus riippuu heidän pitkän aikavälin tuloistaan.
Käytäntöön sovellettuna tällaisilla oletuksilla on todellisuutta tuottavia vaikutuksia. Oletukset asettavat uuden normaalin. Jokaisesta tulee kapitalisti, jonka tehtävänä on investoida rahaa koulutukseensa ja maksimoida omat tulonsa 30-40 vuoden aikana. Samalla koulutus määritellään ensisijaisesti yksityiseksi investoinniksi itseen – itseisarvoisen kasvamisen ja sivistyksen tai yhteisen hyvän sijasta.
Näin rakennetussa maailmassa mahdollisuuksien tasa-arvo viittaa kaikkien yhtäläiseen mahdollisuuteen tehdä taloudellisesti rationaalisia sijoituksia omaan tulevaisuuteensa oman markkina-arvonsa maksimoimiseksi. Tämä sosiaalinen rakennelma luo itsessään valikointimekanismin, joka alkaa helposti toimia niitä vastaan, jotka eivät hyväksy nyt vallitsevaa materialistista ja itsekeskeistä maailmankuvaa.
Lisäksi kapitalistinen investointi- ja maksimointiajattelu on tulosta paitsi valikoinnista niin myös oppimisesta ja siten kunkin ympäristöstä. Vain hieman kärjistäen voi sanoa, että näin luodut mekanismit suosivat ennen kaikkea rahakkaiden kotien moraalisesti alikehittyneitä kasvatteja.
Myös yliopistojen näkökulmasta tapahtuu perustavia muutoksia. Opiskelijat on jo nyt määritelty osin ”asiakkaiksi”, mutta lukukausimaksujen myötä heistä tulisi myös kirjaimellisesti maksavia asiakkaita. Kun yliopistot tehdään riippuvaisiksi opintomaksuista, niille tulee suuri kiusaus ottaa yhä huonompia opiskelijoita, kuten Britanniassa ja Australiassa on myös käynyt. Kun opiskelija maksaa opinnoista, heistä tulee ”asiakkaita”, jotka vaativat rahoilleen vastinetta – viime kädessä tutkinnon – opiskelivat he kunnolla tai eivät. Lisäksi kun yliopistoja rankkeerataan, luokkarakenne uusiutuu ja vahvistuu yhä enemmän sitä kautta, että missä yliopistoissa kukakin pääsee opiskelemaan. Oxfordissa opiskelevat eliitin lapset.
Kaikkiaan Jäntin kritiikki vaikuttaa siis kohdalliselta. Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa en itse ollut, mutta olen nähnyt lukuisia kertoja vastaavissa keskusteluissa kuinka leimakirves heiluu ja miten sivistyneen ja oppineen keskustelun pelisäännöistä ei välitetä. Jos seminaarissa oli lainkaan samanlaista, ei ihme, että Suomi ei tunnu enää kodilta. Jäntille riitti ja hän päätti palata Tukholmaan, mikä on suuri vahinko suomalaisella taloustieteelle ja julkiselle elämälle.
Ymmärrän Markuksen tunteet enemmän kuin hyvin. Viimeisen parin vuoden aikana olen itsekin usein miettinyt, että pitäisikö vielä yhden ja vihonviimeisen kerran siirtää elämä toiseen maahan.
Lukukausimaksuja tai muita uusklassikoiden tolkuttomuuksia ei kuitenkaan pääsisi karkuun ainakaan Britanniaan tai Australiaan muuttamalla.
Kaikki mahdollinen pitää yksityistää, kaikesta pitää tehdä kauppatavaraa, jolle asetetaan hinta, ja kaikkien tehtävänä on maksimoida omaa rahamääräistä etuaan.
Miten karu ja vastenmielinen utopia.
Heikki Patomäki
