Valistusfilosofia ja klassinen poliittinen talous herättivät kysymyksen taloudellisesta eriarvoisuudesta. Filosofi Jean-Jacques Rousseau esitti radikaaleja argumentteja Ranskassa jo hieman ennen Adam Smithiä, mutta Smith pohti kysymystä myös poliittisen talouden kannalta.
“Adam Smithistä” on tullut vapaamarkkinakapitalismin symboli, lukemattomista akateemisista vastalauseista huolimatta. Todellinen Adam Smith oli yhtäältä oman aikansa taustaoletuksiin ja kysymyksenasetteluihin sidottu moraalifilosofi, joka korosti muun muassa ihmisen keskinäistä myötätuntoa ja asioiden sisäistä arvoa. Toisaalta poliittisena taloustieteilijänä hän varoitti, että markkinakehitys johtaa helposti vaurauden ja vallan kasvavaan keskittymiseen.
Kaikkiaan Smith oli yksi ensimmäisistä, joka ymmärsi taloudellisen eriarvoisuuden moraalisena ja poliittisena ongelmana. Hänen oma vastauksensa tähän ongelmaan oli kahtalainen. Yhtäältä Smith näytti uskovan, että eriarvoisuus kuuluu menestyvään kaupalliseen yhteiskuntaan 1700-luvun olosuhteissa. Voiton tavoittelu voi lisätä tuottavuutta ja lisäksi ihmiset kunnioittavat niitä, joilla on paljon rahaa ja vaurautta, mikä pitää sääty-yhteiskunnan poliittista vakautta yllä.
Toisaalta Smith ilmaisi syvän huolensa eriarvoisuudesta. Miksi jotkut elävät ylellisyydessä – ehkä tekemättä mitään – kun toiset tuskin selviävät hengissä, vaikka tekevät raskasta työtä päivästä toiseen? Smithin mukaan ihmisten väliset luontaiset erot ovat pieniä ja eriarvoisuudet johtuvat työnjaosta ja yhteiskunnallisista instituutioista. Smith halusi myös purkaa sääntelyä ja instituutioita, jotka pitävät yllä etuoikeutettujen asemaa. Osa hänen kritiikistään kohdistui valtiokeskeiseen merkantilismiin; hän puolsi vapaampaa kaupankäyntiä. Samalla Smith myös argumentoi, että tasa-arvo voi olla tehokasta. Hyvin palkatut työntekijät ovat motivoidumpia ja energisempiä. Hän kannatti esimerkiksi työntekijöitä suosivaa sääntelyä, progressiivista verotusta ja kaikille yhtäläistä ja pakollista, julkisesti kustannettua koulutusta.
Smith loi metaforan markkinoiden ”näkymättömästä kädestä”. Vaikka se esiintyy teoksessa Kansojen varallisuus (1776) vain pari kertaa ohimennen, niin metaforasta tuli kuuluisa ja Smithin nimi alettiin yhdistää vapaamarkkinaoppiin jo 1800-luvun alkupuolella. Se Smith, joka ilmaisi syvän huolensa eriarvoisuudesta, alkoi jäädä stereotyyppisen Smith-kuvan alle.
Termin ”ortodoksinen teoria” otti ensimmäisenä käyttöön vapaamarkkinauskon ranskalainen kriitikko J. C. L. Simonde de Sismondi. De Sismondin mukaan lait pitää järjestää niin, että ne tuottavat mahdollisimman paljon onnellisuutta kaikille. Onnellisuus muodostuu fyysisten ja moraalisten tarpeiden tyydytyksestä. Moraalisiin tarpeisiin kuuluvat esimerkiksi vapaus, tieto, hyveet ja toivo (oppi muistuttaa Maslowin kuuluisaa 1900-luvun teoriaa tarpeiden hierarkiasta). Vapaamarkkinakapitalismissa kaikkien onnellisuus ei toteudu, vaan vauraus, valta ja tarpeiden tyydytys keskittyvät harvoille, samaan aikaan kun monet muut ajautuvat köyhyyteen, kurjuuteen, riippuvuuteen tai epätoivoon.
Samainen de Sismondi teoretisoi kapitalistisen markkinayhteiskunnan kriisejä ja pula-aikoja. Hän kehitti ajatuksen tendenssistä kohti liikatuotantoa ja alikulutusta. Jos työntekijöille maksetaan palkkaa, jolla tuskin tulee toimeen, kenellä on varaa ostaa tuotteita – varsinkin kun varakkailla on jo melkein kaikkea mitä he tarvitsevat ja he lähinnä säästävät lisätulonsa? Tasa-arvoisuus on paitsi moraalinen ja poliittinen hyvä niin edistää myös kokonaistaloudellista kehitystä.
Karl Marx jatkoi siitä mihin Smith ja de Sismondi jäivät. Tärkein yhteiskunnallinen instituutio on omistusoikeus. Marx uskoi, että teollisessa markkinayhteiskunnassa sääty- ja luokkarakenne typistyy ajan myötä omistajien ja työntekijöiden väliseen kahtiajakoon. Marx esitti monimutkaisen dialektisen argumentin osoittaakseen, että kaikki työ on perimmiltään yhtä arvokasta. Työn tuotos kuuluisi sen tekijälle, ja työn pitäisi olla tekijöilleen sisäisesti arvokasta, mutta markkinatuotanto aiheuttaa vieraantumista samalla kun omistajat ottavat suuren osan tuotetusta arvosta. Myöhemmin Joseph Schumpeter arvosteli Marxia siitä, että Marx ei tehnyt erottelua yrittäjien ja kapitalistien välillä tai arvostanut tuotannon organisointia.
Pian Marxin jälkeen alkoi kehkeytyä uusi oikeaoppisuuden muoto. 1900-luvulla sitä alettiin kutsua uusklassiseksi taloustieteeksi, vaikka sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä ”klassisen” kanssa. Tässä yhteydessä sivuutan uusklassisen teorian – mukaan lukien sen hyvinvointi- ja oikeudenmukaisuusteorian – tarkemman käsittelyn (ks esim Politiikka-lehden 1/2018 foorumi eli tämä, tämä, ja tämä). Totean vain, että oppikirjojen standarditeoria esittää malleja, joiden mukaan markkinoilla kukin saa voittoja ja palkkaa tuottavuutensa eli ”ansioidensa” mukaan.
Lisäksi on mainittava, että useimmat 1900-luvulla kehitetyt eriarvoisuuden mittarit kumpuavat uusklassisista käsitteistä ja vallitsevista instituutioista tai ovat reaktiota niihin. Monet eriarvoisuuden mittarit esim olettavat bruttokansantuotteen käsitteen, jossa lasketaan yhteen arvonlisäystä markkinahinnoin. Vaikka gini-indeksi on periaatteessa tekninen ja neutraali tilastollinen käsite, se jakaa yhteiskunnan atomistisiin yksilöihin tai kotitalouksiin ja pitää sisällään oletuksia siitä, kenen tuloilla, varallisuudella tms on erityisesti väliä. Listaa voisi jatkaa.
Tässä yhteydessä on kuitenkin olennaisempaa tarkastella erityisesti J.M.Keynesin ja John Rawlsin argumentteja oikeudenmukaisuudesta. Keynesin ”yleisen teorian” (julkaistiin vuonna 1936) viimeinen luku alkaa toteamuksella, että nykyisenkaltaisen talouden pääongelmat ovat työttömyys ja tulojen ja vaurauden epätasainen jako. Keynes jatkoi Sismondin aloittamaan perinnettä ja tutki myös näiden ilmiöiden välisiä yhteyksiä. Epätasainen tulonjako vähentää kokonaiskysyntää, koska vähätuloisten rajakulutusalttius on varakkaiden kulutusalttiutta korkeampi. Toisaalta korkeasta säästämisasteesta ei ole hyötyä, koska investoinnit määräävät säästämisen eikä päinvastoin. Kokonaistalouden hyvä kehitys edellyttää siis riittävää tasa-arvoisuutta.
”Yleisen teorian” loppuluvun pääpaino on sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa. Keynes esitti, että vaikka verotuksen uudet muodot olivat jo alkaneet vähentää eroja Britanniassa, ”monet haluaisivat viedä tämän kehityksen paljon pidemmälle”. Yhteiskunnassa on aina jossain määrin kilpailullisuutta, ja markkinakilpailu on parempi vaihtoehto kuin shakespeare’läinen verinen draama (jota 1920- ja 30-luvun Kremlin valtataistelut ja puhdistukset muistuttivat). Kuitenkin varsin pienet tuloerot riittävät tähän tarkoitukseen. Lisäksi varallisuuserot ovat aivan eri asia. Keynes oli erityisen kriittinen perintöinstituutiota kohtaan ja vaati perintöjen ankaraa verotusta.
Keynes myös kommentoi Marxin ja Schumpeterin kiistaa kapitalisteista ja yrittäjistä. Keynes uskoi koroillaaneläjäkapitalistien ajan myötä häviävän kun pääoman niukkuus vähenee (hän ei pohtinut finansialisaatiota ja sen vaikutuksia, päinvastoin kuin seuraajansa Hyman Minsky). Keynesin mukaan ero menestyksekkään ja epäonnistuneen yrittäjän välillä on pitkälti sattumankauppaa. Menestyksen syynä voi olla joskus erityiset tiedot ja taidot, mutta usein vain erityisen hyvä onni. Menestyksen palkinnot pitää suhteuttaa sattumanvaraisuuteen. Keynes kannatti tuotantovoimien hajautettua omistusta ja kontrollia, mutta joiltakin osin myös sosialisointia. Varsinkin investointien täytyy Keynesin mukaan olla merkittäviltä osin yhteisessä kontrollissa.
John Rawls oli 1900-luvun ehkä tärkein oikeudenmukaisuusteoreetikko. Rawls määritti itsensä liberaaliksi, mutta hänen ihmis- ja yhteiskuntakäsitystään voisi hyvin luonnehtia myös sosialistiseksi. Rawlsin mukaan inhimilliset kyvyt voimat edellyttävät sosialisaatiota, kommunikaatiota ja oppimista. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia potentiaalisissa kyvyissään, moraalisessa persoonallisuudessaan ja kyvyssään ymmärtää oikeudenmukaisuutta. Tuotanto monimutkaisissa yhteiskunnissa perustuu laajaan sosiaaliseen yhteistyöhön ja pitkälle edenneeseen työnjakoon.
Näistä syistä ihmisten välillä pitää vallita todellisten mahdollisuuksien reilu ja todellinen tasa-arvo. Lähtökohtana on myös kaiken yhteiskunnallisen hyvän tasajako – ainoana täsmennyksenä niin sanottu eroperiaate. Eroperiaatteen mukaan vain sellaiset erot voivat olla hyväksyttäviä, jotka hyödyttävät kaikkein huonoimmassa asemassa olevaa henkilöä.
Eroperiaatteen konservatiivinen tulkinta nojaa oletukseen, jonka mukaan rahakannustimet motivoivat ihmistä. Isommat rahakannustimet motivoivat vielä enemmän. Erojen lisääminen voisi näin ollen parantaa tehokkuutta ja lisätä kasvua (vrt tämän sarjan blogi 1). Vaikka Rawls itse korosti oikeudenmukaisuusteoriassaan ihmisten tasa-arvoa ja yhteistyötä, Rawlsin eroperiaatteen konservatiivinen tulkinta johtaa helposti ajatukseen, että meidän on valittava tehokkuuden ja tasa-arvon välillä. Kuten todettua, tämä ajatus on hallinnut valtavirtataloustiedettä vuosikymmeniä.
Kriitikot ovat vastanneet eroperiaatteen konservatiivisille tulkitsijoille, että tämä voi päteä ainoastaan yhteiskunnassa, jossa itsekkyys ja ahneus on korotettu sosiaalisiksi normeiksi, ja jossa vain ulkoiset arvot motivoivat toimintaa. Poliittisen talouden klassikot olisivat olleet samaa mieltä. Adam Smith painotti, että monilla asioilla ja tekemisillä on sisäistä arvoa. De Sismondi korosti onnellisuuden koostuvan erityisesti korkeampien tarpeiden täyttämisestä. Hyvässä yhteiskunnassa asioiden rahamääräinen mittaaminen on alisteista todellisille arvoille; tavoitellaan sitä, mikä on oikeasti tärkeää, merkittävää ja hyvää. Rawls nojasi myös John Stuart Millin keskeiseen ideaan, jonka mukaan yhteiset instituutiomme muokkaavat sitä minkälaisia persoonia olemme. Minkälaisia ihmisiä haluamme olla? Oikeudenmukaisilla instituutioilla on väliä.
Oikeudenmukaisuusteoriansa neljännessä luvussa Rawls pohtii eriarvoisuuden poliittisia seurauksia. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa kaikilla kansalaisilla on yhtäläinen ja reilu mahdollisuus osallistua kollektiivisen tahdon ja politiikkojen muodostamiseen ja lainsäädäntöön. Kasvava taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus alkaa helposti nakertaa poliittista tasaveroisuutta. Jos etuoikeutetut pääsevät vaikuttamaan lainsäädäntöön ja politiikkoihin, he todennäköisesti muokkaavat niistä itselleen edullisia. Näin etuoikeudet alkavat kasautua ja eriarvoisuudet syventyä. Kierre on valmis. Siksi Rawls esitti, että jos vallitsee yksityinen omistusoikeus, täytyy omistuksien olla hajaantuneena moniin käsiin. Poliittisen keskustelun ja toiminnan täytyy olla julkisesti rahoitettua. Kaikille täytyy tarjota reilu mahdollisuus osallistua.
Mikä tärkeintä, Rawlsin mukaan vapaus ja oikeudenmukaisuus ovat aina ensisijaisia tehokkuuteen nähden. Vapaus, demokratia ja oikeudenmukaisuus eivät ole myytävänä. Vaikka hierarkioilla ja autoritäärisillä instituutioilla saattaisi jonkun teorian mukaan olla joitain tehokkuusetuja, yksipuolinen hallinta on aina vailla oikeutusta. ”Instituutioiden tehtävänä on edistää oikeudenmukaisuuden hyveitä ja lannistaa ja laimentaa sellaisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka ovat ristiriidassa oikeudenmukaisuuden kanssa.”
Kun 1980-luvun loppupuolella taloudelliset erot olivat jo lähteneet uuteen kasvuun eritoten Yhdysvalloissa ja Britanniassa, Rawls kirjoitti vuonna 1987 esipuheen pääteoksensa ranskankielisen laitokseen. Siinä hän totesi hyvinvointivaltion instituutioiden olevan riittämättömiä oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi. Hajautettu talousjärjestelmä edellyttää markkinoita, mutta ei tuotantovälineiden yksityisomistusta. Tuotantovälineet pitää saattaa hajautettuun demokraattiseen omistukseen tavalla tai toisella. Rawls asettui kannattamaan ”liberaali-sosialistista regiimiä”.
Rawlsilla on toki ollut liuta kriitikkoja, joista monet haluaisivat moniarvoistaa oikeudenmukaisuuskäsityksiämme. Tultaessa 1900-luvun loppupuolelle yhä useampi alkoi myös kyseenalaistaa Rawlsin jakamaa oletusta, jonka mukaan oikeudenmukaisuus, vapaus ja demokratia koskisivat vain yhtä kansallisvaltiota kerrallaan. Charles Beitzin kirja Political Theory and International Relations (1979) on yksi tunnettu vastaus Rawlsille. Beitzin mukaan ei ole mitään perustetta olla soveltamatta oikeudenmukaisuusteoriaa globaalisesti. Maailmantalous muodostaa kokonaisuuden, joka rakentuu keskinäisriippuvuudelle, työnjaolle ja yhteistyölle. Oikeudenmukaisuus vaatii muutoksia globaaleissa instituutioissa.
Oikeudenmukaisuutta voidaan edistää kaikilla tasoilla. Jollei reilun osallistumisen periaatetta saateta voimaan myös EU:ssa ja globaalisti, poliittisen eriarvoisuuden vaikutukset kärjistyvät, mikä näkyy eurooppalaisessa ja kansainvälisessä lainsäädännössä. Riittävän kokonaiskysynnän puute on myös eurooppalainen ja globaali ongelma. Kehitys kohti finansialisaatiota ja pääomatuotoilla elämistä on ollut maailmanlaajuinen prosessi ja sen kääntäminen edellyttää maailmanlaajuisia yhteistoimia. Yhtälailla voimme panna alulle globaaleja prosesseja, joissa päätetään työntekijöitä suosivasta sääntelystä, progressiivisesta verotuksesta ja kaikille yhtäläisestä julkisesta koulutuksesta. Kansainvälinen laki määrittää myös omistusoikeuksia.
Vaikka Rawls ei monestakaan syystä ole lopullinen sana oikeudenmukaisuuskeskusteluissa, hän on onnistunut tyylikkäästi kokoamaan yhteen monta keskeistä eettistä ja poliittista opetusta viimeisen parinsadan vuoden keskusteluista. Rawlsin teoria on edistyksellinen. Vaikka rajaisimme tarkastelun vain Suomeen, rawlsilainen oikeudenmukaisuus edellyttää monien instituutioiden perustavia muutoksia. Nykykehityksen suunta on Suomessakin aivan väärä.
Globaalisti sovellettuna Rawls on 2000-luvun vallankumousfilosofi.
Heikki Patomäki
[Tämä on toinen blogi kolmiosaisesta sarjasta. Ensimmäinen osa käsitteli eriarvoisuutta tehokkuuden näkökulmasta ja kolmannessa osassa erittelen kasvavan eriarvoisuuden poliittisia seurauksia. Kirjoitukset perustuvat luentosarjaan ”Capital, Growth and Inequality in the 21st Century”, jonka pidin Helsingin yliopistossa syys-lokakuussa 2018. Luonteensa mukaisesti blogit ovat suoraviivaisemmin kantaa ottavia kuin yliopistolliset luennot.]
