Demokratiassa vallitsee kansalaisten tasa-arvo, mutta kapitalistisessa markkinataloudessa tulot ja varallisuus jakautuvat epätasaisesti. Kun taloudellinen eriarvoisuus lisääntyy, sillä on myös kauaskantoisia poliittisia seurauksia.
William McKinleyn (Yhdysvaltain presidentti 1897-1901) varainhankintapäällikkö Mark Hanna tuli kuuluisaksi kyynisestä tokaisustaan: “Politiikassa on kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäinen on raha – enkä nyt muista, mikä se toinen on”.
1900-luvun kuluessa demokraattisissa maissa on pyritty rajoittamaan ja sääntelemään rahan roolia politiikassa. Tämä pyrkimys oli erityisen voimakasta toisen maailmansodan jälkeisinä sosiaalidemokraattisina vuosikymmeninä. 1980-luvulta alkaen kehitys on yleisesti ottaen mennyt päinvastaiseen suuntaan (ks. blogini siitä, miten tilannetta voitaisiin korjata Suomessa).
Se mikä on onnekkaampina aikoina saavutettu, voidaan myös menettää nopeasti. Globalisaatio alkoi pikkuhiljaa vahvistaa varakkaiden yksilöiden ja pääoman suhteellista asemaa 1960-luvulta lähtien.
Isompia murroksia alkoi tapahtua 1970- ja 80-luvuilla. Esimerkiksi Suomessa seurattiin Ruotsin esimerkkiä ja vapautettiin rahoitusmarkkinat 1980-luvun puolivälissä. Tästä seurasi pankki- ja valuuttakriisi, johon vastattiin julkisten menojen leikkauksilla, ulkoistamisilla ja yksityistämisillä. Vuoden 1993 verouudistus johti siihen, että tuloeriarvoisuus Suomessa hyppäsi uudelle tasolle.
Kun tämän tyyppinen kehitys käynnistyy, poliittinen järjestelmä alkaa asteittain toimia yhä enenevässä määrin vain varakkaiden yksilöiden, sijoittajien ja yritysten ehdoilla. Yhdysvallat on johtanut kehitystä ja siellä politiikan tutkijat ovat jo vuosia varoittaneet seurauksista: amerikkalainen demokratia on rapautumassa.
Kun demokratia rapautuu, mikä on kehityksen suunta? Hyväosaiset, investoijat ja yhtiöiden johtajat ovat yleensä kiinnostuneita ennen kaikkea omasta negatiivisesta vapaudestaan ja siitä, että talous ja talouspolitiikka saadaan toimimaan liike-elämän ehdoilla.
Negatiivisen vapauskäsityksen lähtökohtana on yksityinen hyvä. Jokainen määrittelee hyvän omassa yksityisessä piirissään. Jos kokonaisuus on vain osiensa summa, muuta hyvää ei ole kuin yksityinen hyvä. Ulkoinen puuttuminen on vapauden loukkaamista.
Rahakkaiden ja investoijien tavoitteena ei siis ole kansalaisten yhteinen hyvä pitkällä aikavälillä, vaan välitön oma vapaus valita mitä hyvänsä (kunhan ei aiheuta suoranaista haittaa muille jonkun tulkinnan mukaan) ja julkisen sääntelyn ja verotuksen minimointi. ”Murusia köyhien pöydille”-oppi, eroperiaatteen konservatiivinen tulkinta ja hyväntekeväisyys auttavat omantunnonvaivoihin ja tarjoavat moraalista oikeutusta itsekeskeiselle lyhytnäköisyydelle.
Kyse on myös vallasta. Michał Kalecki epäili kuuluisassa 1940-luvun artikkelissaan, ettei kapitalistisessa markkinataloudessa ole mahdollista saavuttaa täystyöllisyyttä. Ongelma ei ole tekninen, vaan poliittinen. Täystyöllisyys tarkoittaisi julkisen vallan roolin ja työntekijöiden neuvotteluaseman muuttumista niin ratkaisevasti, etteivät yrittäjät, omistajat ja sijoittajat halua sitä.
Yrittäjien ja kapitalistien tavoitteena ovat sellaiset järjestelyt, joissa investoinnit ja työllisyys riippuvat heidän luottamuksestaan vallitsevaan business-ilmapiiriin – käytännössä asetelma, jossa he voivat pitkälti sanella yleiset ehdot politiikalle.
Politiikkaan vaikutetaan myös erityisten intressien edistämiseksi. Yrityksille vaalivaikuttaminen ja lobbaaminen voivat olla varsin hyvä sijoitus. Democracy–lehti laski vuonna 2013, että kahdeksan amerikkalaista suuryhtiötä oli saanut parin vuoden lobbausinvestoinnilleen peräti 2000 prosentin tuoton veronalennusten muodossa. Tällaisiin tuottoihin ei päästä rakentamalla uusia tuotantolaitoksia.
Rahalla voidaan vaikuttaa paitsi lainsäätäjiin ja kansalaisiin niin myös kuluttajiin ja mediaan. Mainonnan ja markkinoinnin avulla rakennetusta tuote- ja merkkierottelusta on tullut yhä tärkeämpi taloudellisen menestyksen tekijä. Kaupallistuva media on riippuvainen mainostuloista ja siten mainostajien näkemyksistä. Globaalisen median suuromistajat ovat itse megarikkaita, mikä heijastuu median näkemyksiin.
Mainonta ei muuta ainoastaan yksittäisten kuluttajien tavoitteita ja mieltymyksiä vaan koko kulttuuriamme. Yhdysvallat on näyttänyt suuntaa kulutus- ja viihdekeskeisen, ”postmodernin” kulttuurin leviämisessä. Jo Ronald Reaganin aikana Jean Baudrillard julisti kirjassaan Amerikasta, että ”Amerikka on epätodellinen – Disneyland on todellinen”. Tyhjien merkkien ja signaalien loputon virta korvaa syvyyden, koherenssin, merkitykset, alkuperäisyyden, autenttisuuden – ja lopulta myös totuuden.
Konsumeristisessa maailmassa kulutusta käytetään statuksen saavuttamiseen ja omasta statuksesta viestimiseen. Taloussosiologian klassikon Thorstein Veblenin mukaan kyse on ennen kaikkea muiden ihmisten huomion herättämisestä, välillä jopa suoranaisesta kerskailusta. Eliitin halu lisätä varallisuuttaan voi olla pohjaton.
Alamme päästä Donald Trumpin jäljille. Donald Trumpin narsistinen politiikka voidaan ymmärtää seuraukseksi kapitalistisen markkinayhteiskunnan syvistä voimista ja niiden tuottamasta eriarvoistumiskehityksestä. Kun mennään aivan huipulle, statustaan voi osoittaa esimerkiksi olemalla julkkis, pääsemällä kaikkein vauraimpien ihmisten listoille tai käyttämällä varojaan ”hyväntekeväisyyteen”, mikä tuo laajaa huomiota ja kiittelyä.
On mahdollista myös kääntää varallisuutensa mediavaikuttamiseksi tai poliittiseksi mahdiksi. Robert Murdoch ja Silvio Berlusconi ovat yhdistäneet nämä kaksi, kumpikin omalla tavallaan. Näin on tehnyt myös ”tositelevisiosta” tuttu Donald Trump, jonka presidenttiys on yhtä epätodellista kuin mitä Amerikka oli Baudrillardin analyysissa. ”Disneyland on todellinen.”
Post-demokraattisen puolueen johto suuntautuu median välityksellä suoraan äänestäjäkuntaan, jonka tuntoja jatkuvasti mitataan mielipidetiedusteluilla ja johon yritetään vaikuttaa ammattimaisesti suunnitelluilla mediakampanjoilla. Puolueet ovat riippuvaisia mediamainonnasta ja siten rahasta.
Kun valtavirtapuolueet hyväksyvät yksityisen rahoituksen ehdot, ne yleensä käytännössä hyväksyvät myös esimerkiksi finansialisaatiokehityksen ja sen, että varakkaita hyödyttävä pääomatuotto (r) erkaantuu hiipuvasta talouskasvusta (g). Thomas Pikettyn keskeinen teesi on, että kun r > g, varallisuus keskittyy yhä enemmän ja yhä harvempiin käsiin. Eriarvoistuminen on yksi talouskasvua vähentävä tekijä (ks. sarjan blogi 1 ja blogi 2).
Milloin demokratian selkä katkeaa lopullisesti? Politiikan tutkijat väittelevät siitä voivatko kasvava eriarvoisuus ja demokratia elää rinta rinnan. Jotkut viimeaikaiset esimerkit tuntuvat puoltavan sitä, että äärimmäinenkään eriarvoisuus ei tarkoita demokratian nopeaa kumoutumista, ajatellaan vaikka Etelä-Afrikkaa tai Intiaa.
Eriarvoistumiseen kietoutuneet kehityskulut ovat silti johtaneet demokratian kannatuksen vähenemiseen ja autoritaarisen nationalismin nousuun ympäri maailmaa. Kun valtasuhteet muuttuvat pääoman hyväksi, mielivalta lisääntyy ja riskejä siirretään entistä enemmän työntekijöille. Turvattomuus ja epävarmuus voimistuvat erityisesti talouskriisien aikana
Epävarmuuden ja eksistentiaalisen turvattomuuden lisääntyessä monet ihmiset alkavat nimetä ja syyttää syntipukkeja – erilaisia toisia, esimerkiksi muslimeja, juutalaisia tai vihervasemmistoa – sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista.
Talouden globalisaatio on jatkunut ja edelleen muuttanut valtasuhteita, mikä vaikuttaa myös valtioiden talousulkopolitiikkaan. Maailmantaloudessa toisiaan vastaan kilpailevien valtioiden toiminnalla on taipumusta olla ristiriitaista.
Lyhytnäköiset ja ristiriitaiset tavat reagoida maailmantalouden nykyisiin ja tuleviin ongelmiin ovat sekä ongelmien syy että seuraus. Poliittisen talouden muutokset ja ongelmat tukevat poliittisia muutoksia valtioiden sisällä, usein vahvistaen juuri itsekeskeisiä ja likinäköisiä suuntauksia.
Globaalin poliittisen talouden negatiivinen dynamiikka selittää pitkälti, miksi maailma on 2000- ja 2010-luvuilla ollut asteittain palaamassa kansallismieliseen valtiokeskeisyyteen, miksi konfliktit ovat laajenemassa ja militarisoitumassa, ja miksi asevarusteluun panostetaan niin paljon. Maailmanlaajuisen sotilaallisen katastrofin ainekset alkavat olla kasassa – paljon nopeammin kuin mitä kukaan olisi uskonut.
Eriarvoistumisen poliittiset seuraukset eivät ole pelkästään yksisuuntaisia. Laajaa ja innokasta suosiota ovat saaneet myös esimerkiksi espanjalainen muutosliike Podemos, Jeremy Corbynin työväenpuolue ja amerikkalainen sosiaalidemokraatti Bernie Sanders. Tällaiset liikkeet ja puolueet ovat usein erityisen suosittuja nuorten keskuudessa. Tulevaisuus on heidän. Moni asia täytyy silti vielä ajatella uusiksi, sillä esimerkiksi Corbynin ja Sandersin ohjelmissa on mukana aimo annos nostalgiaa.
Globaali reformismi, jonka tavoitteena on kääntää myös eriarvoistumiskehitys, ei ole teknisesti vaikeaa. Ongelma on poliittinen. Periaatteessa maailmantalouden ristiriitoja voitaisiin helposti ylittää kollektiivisten toimien avulla ja rakentamalla uusia instituutioita. Ongelmana on, että mahdollisuuksien ikkunat ovat jo alkaneet mennä kiinni maailmanhistorian ajauduttua nykyvaiheeseen.
Pikettyn analyysi viittaa siihen, että vain maailmansodan kaltainen katastrofi riittää kääntämään eriarvoistumiskehityksen. Positiivisia poliittisia mahdollisuuksia on enemmän kuin mitä Piketty antaa ymmärtää (ks esim tämä), mutta aika alkaa käydä vähiin. Ilmastonmuutos ei todellakaan ole ainoa globaali ongelmamme.
Heikki Patomäki
[Viimeinen osa kolmiosaisesta sarjasta. Ensimmäisessä käsittelin eriarvoisuutta tehokkuuden näkökulmasta ja toisessa pohdin asiaa oikeudenmukaisuuden kannalta, myös aatehistoriallisesti. Kirjoitukset perustuvat luentosarjaan ”Capital, Growth and Inequality in the 21st Century”, jonka pidin Helsingin yliopistossa syys-lokakuussa 2018. Luonteensa mukaisesti blogit ovat suoraviivaisemmin kantaa ottavia kuin yliopistolliset luennot.]
