Olemmeko saavuttaneet Eurooppa-projektin käännekohdan?

23. marraskuuta 2020

Kuten Brexit ja populismin suosio osoittavat, luottamus EU:hun samoin kuin uusliberalistiseen globalisaatioon on rapautunut. Sosiaaliluokkien ja alueiden välisen epätasa-arvon lisääntyminen sekä taustalla vaikuttavat poliittisen talouden prosessit – kuten deindustrialisaatio – ovat johtaneet kollektiivisen itsekeskeisyyden vahvistumiseen Euroopassa ja muualla maailmassa. Kaikki tämä tapahtuu maailmantalouden kontekstissa, johon kuuluvat kasvun hidastumisen varsinkin OECD-maissa ja erilaiset talouskriisit, joilla molemmilla on syvälliset juurensa finansialisaatiokehityksessä. [Tämä blogi on julkaistu myös englanniksi alustalla Brave New Europe.]

Valtaeliitin vastustaminen on saanut melkein kaikkialla oikeistonationalismin muodon – paitsi Portugalissa, Espanjassa ja Kreikassa, jotka olivat 1970-luvulle asti oikeistodiktatuureja (Italian Viiden tähden liike näyttää vasemmisto-oikeisto jaon kannalta varsin epäselvältä). Eksistentiaalinen epävarmuus ja turvattomuus ovat lisääntyneet tavallisten ihmisten keskuudessa. Nämä voivat laukaista erilaisia ​​sosiaalipsykologisia mekanismeja, jotka tuottavat muun muassa kaunan tunnetta ja emotionaalista etäisyydenottoa. Samat mekanismit voivat ​​muuttaa pelkoa, turvattomuutta ja muita negatiivisia tunteita vihaisuudeksi, taipumukseksi vastakkainasetteluihin ja jopa suoranaiseksi vihaksi. On hieman paradoksaalista, että joukko talouseliitistä nousevia euroskeptisiä ja antiglobalistisia toimijoita on pyrkinyt aktiivisesti mobilisoimaan näin syntyneitä eliitin vastaisia ​​mielipiteitä omiin tarkoituksiinsa – kuten Ison-Britannian konservatiivipuolueen ja Trumpin hallitseman republikaanipuolueen esimerkit selväsanaisesti kertovat.

EU:n sosioekonominen ja poliittinen tilanne vakiintui väliaikaisesti Syrizan 2015 tappion ja 2016 Brexit-kansanäänestyksen jälkeen. Silti Bryssel on ollut koko ajan huolestunut jo seuraavasta kriisistä. Vuonna 2017 Euroopan komissio esitti, että ’vaikka taloudellinen ympäristö ei olekaan vielä kovin aurinkoinen, meidän olisi korjattava EMU:n katto nyt, kun sää on kohtuullisen hyvä’. Noina vuosina EMU:n uudistamiseksi tehtiin kuitenkin vain vähän. Eurokriisin jälkeinen vaatimaton, hauras ja häilyvä talouskasvu alkoi vuonna 2014 ja jatkui vuoteen 2019. Kokonaistyöttömyysaste laski asteittain 11 prosentista 6 prosenttiin.

Kuitenkin koronakriisin käynnistyessä uuden globaalin rahoituskriisin merkit olivat jo ilmassa ja talouskasvu hidastumassa myös EU:ssa. Ensimmäistä koronasulkua seurasi kiireinen yritys palata ’normaaliin’. Vaikka epidemian lieveneminen ja sulkujen poistaminen johtivat Euroopan talouden osittaiseen elpymiseen, ne saivat aikaan myös tartuntojen uuden lisääntymisen. Marraskuun loppuun 2020 mennessä lähes 300 000 ihmistä on menettänyt henkensä Euroopan talousalueella, mukaan lukien Britanniassa, ja lähes 12 miljoonan ihmisen on arvioitu saaneen tartunnan. COVID-19 on erityisen vaarallinen vanhuksille ja sairaille, mutta kaksoiskriisin sosioekonomiset seuraukset vaikuttavat erityisesti nuoriin ja lapsiin. Epidemia on synnyttämässä uudenlaisia jakoja.

Sosioekonominen haavoittuvuus on lisääntynyt EU:ssa viime vuosikymmeninä, koska hyvinvointivaltiota ja julkisia menoja on pyritty ajamaan alas. Syntynyt hauraus on pahentanut eriarvoisuutta ja heikentänyt kollektiivista kykyä vastata äkillisiin ongelmiin. Vuonna 2020 EU:n BKT:n ennustetaan laskevan 7,0–8,0%. Koska epävarmuus vallitsee, ennusteet ovat vain karkeita arvioita. Inflaatio on edelleen laskenut, kääntyen negatiiviseksi jo elokuussa ja laskenut edelleen -0,3 prosenttiin syyskuussa. Työttömyys on edelleen suhteellisen alhaisella tasolla, mutta on jälleen nousussa – joissakin EU:n osissa radikaalisti, etenkin Espanjassa. EU-talouden deflaatio tulee todennäköisesti pahentamaan sosioekonomisia ongelmia vuoden 2021 aikana.

COVID-19-kriisi on solidaarisuustesti niin EU:lle kuin koko maailmalle. Kriisi on paljastanut julkisen sektorin yksityistämisen ja alirahoituksen traagiset seuraukset, erityisesti terveydenhuoltopalvelujen osalta. Seuraukset ovat kauaskantoisia maailman köyhille, joista osa elää EU:n sisällä. Toisaalta olennaista on myös se, että COVID-19-epidemia on väliaikaisesti siirtänyt syrjään EU:n talouspolitiikan fetissin eli opin ’vyönkiristyspolitiikasta’. Epidemian ja sulkutoimien aiheuttaman konkurssien ja työttömyyden takia hallitukset ovat nopeasti toteuttaneet suuria julkisia tukiohjelmia. Ohjelmia on tuettu Euroopan keskuspankin (EKP) ’epätavanomaisella’ rahapolitiikalla, johon kuuluu negatiivisia korkoja, arvopapereiden osto-ohjelmia ja pitkäaikaisia ​​likviditeettisopimuksia. Lisäksi on yhä laajemmin tunnustettu, että EU tarvitsee yhteistä finanssipolitiikkaa. Jopa sellainen konservatiivinen sosiaalidemokraatti kuin Saksan valtiovarainministeri Olaf Scholz asettuu nyt puolustamaan eurooppalaisten federalistien ja kosmopoliittisten vasemmistojen perinteistä visiota: ’Tulevaisuudessa solidaarisuuspaketit ovat mahdollisia vain, jos jäsenvaltiot ovat valmiita siirtymään kohti verotuksen ja rahoituksen unionia’.

Heinäkuussa 2020 EU:ssa sovittiin 750 miljardin euron COVID-19-elvytyspaketista. Syksyllä 2020 EU:n COVID-19-tapaukset alkoivat lisääntyä uudelleen. EU tarvitsee kaikkien 27 jäsenen yksimielisen tuen voidakseen hyväksyä talousarvion ja elvytysrahaston. Unkari ja Puola yrittävät estää EU:n talousarvion ja CIVID-19-elvytyspaketin hyväksymisen. Ne vastustavat oikeusvaltiomekanismia, sillä ne voivat menettää EU-tuet, koska niiden katsotaan heikentävän demokraattisia normeja. Jotkut parlamentin jäsenet ja kansalliset hallitukset sanovat, että myös he voivat pelata veto-oikeuspeliä: he eivät allekirjoita talousarvion ja elvytyspaketin osia, jotka edellyttävät heidän suostumustaan, ellei oikeusvaltiomekanismia hyväksytä. Debatti ja kamppailut tulevat jatkumaan vielä joulukuussa. Samanaikaisesti ’no deal’ brexit on edelleen mahdollinen Yhdysvaltojen vaalituloksista huolimatta (Boris Johnson olisi ollut valmis tarttumaan Trumpin voiton luomaan tilaisuuteen hylkäämällä neuvottelut EU:n kanssa kokonaan).

EKP:n ohjelmista ja elvytyspaketista huolimatta eurooppalaisella solidaarisuudella on edelleen moninaisia ​​rajoja. Palautuspaketin koko on suhteellisen pieni, eikä sen toteuttamista ole vielä edes aloitettu. Kansalliset vastaukset ovat olleet olennaisia ja ne ovat koostuneet automaattisista vakauttajista ja suurista veropaketeista kotitalouksien ja yritysten tukemiseksi. Laajemman Euroopan alueen kehittyneissä talouksissa harkinnanvaraisten finanssipoliittisten toimenpiteiden keskimääräinen koko vuonna 2020 on ollut 6,2 prosenttia BKT:sta. Yhden arvion mukaan näillä ohjelmilla on pystytty säilyttämään yli 50 miljoonaa työpaikkaa EU:ssa. EKP:n henkilöstön oman arvion mukaan EKP:n joukkovelkakirjojen osto vuosina 2020−21 voisi kooltaan vastata jopa 85 prosenttia euroalueen arvioidusta noin 1,7 biljoonan euron julkisen talouden alijäämästä.

EKP:n toimet näyttävät olevan EU:n perustamissopimuksen vastaisia. Vaikka sopimusten virallinen tulkinta salliikin nämä toimenpiteet, perustamissopimuksen henki ja kirjain viittaavat toiseen suuntaan: keskuspankkirahoitus ja kaikenlaiset etuoikeudet ovat kiellettyjä. Joka tapauksessa EKP:n rahoitus on auttanut helpottamaan myös kotitalouksille ja yrityksille myönnettävien lainojen ehtoja (yritysluototus on lähes kaikkien aikojen matalimmalla tasolla vuonna 2020). COVID-19-palautuspaketin kokoluokka on vaatimaton. Ajatuksena on nostaa EU:n omien varojen ylärajaa väliaikaisesti, jotta tarvittava 750 miljardia euroa voidaan lainata rahoitusmarkkinoilta. Nämä rahat olisi tarkoitus käyttää vuosina 2021-2023. Tämä tarkoittaa noin 250 miljardia euroa vuodessa, mikä on hieman yli 1% BKT:sta. Noin puolet tästä summasta on lainoja, vaikka toisaalta maturiteetit voivatkin olla hyvinkin pitkiä. Takaisinmaksun pitäisi alkaa 2028. Tilannetta helpottaa se, että merkittävä osa elvytysrahastosta on tarkoitus kattaa EU:n ’omilla varoilla’.

Ilman laajoja kansallisia paketteja, joita EKP:n toiminta olennaisesti tukee, EU olisi jo nyt kaikkien aikojen syvimmässä sosioekonomisessa kriisissään. Jotkut käyttöön otetuista toimenpiteistä ovat uraauurtavia: ’vyönkiristyspolitiikka’ on pantu jäihin, rahapolitiikasta on tullut ’epätavallista’, osa uudesta velasta on yhteistä, EU:n ’omia varoja’ lisätään ja yhteisen finanssipolitiikan tarve on selväsanaisesti tunnustettu. Kaikkien näiden toimenpiteiden on kuitenkin tarkoitus olla väliaikaisia, mikä tarkoittaa, että kollektiivisena aikomuksena on palata nopeasti vyönkiristyspolitiikkaan.

Samaan aikaan komissio ajaa ’rakenteellisia uudistuksia’, joihin kuuluu eläkeiän nostaminen, terveydenhuollon rahoituksen leikkaaminen, palkkojen kasvun rajoittaminen, työehtojen heikentäminen ja hyvinvointitukien leikkaaminen. Nämä ’reformit’ todennäköisesti lisäävät eriarvoisuutta entisestään ja pahentavat kansalaisten eksistentiaalista epävarmuutta. Samalla EU:n talouskehitys jatkuu deflationaarisena. Mahdollinen toipuminen loppuvuodesta 2021 (olettaen, että turvallinen COVID-rokotus saadaan laajaan levitykseen) on lyhytaikaista, koska EU yrittää palata EMU:n tiukkoihin talouskurisääntöihin jo vuosien 2022–23 aikana. Säännöt tulevat rajoittamaan toipumista tai pitävät EU:n taantumassa. Hajaantumistaipumukset vahvistuvat edelleen. Sensaatiohakuinen kaupallisesti orientoitunut media syventää pelkoa tulevaisuudesta, mikä luo eksistentiaalista epävarmuutta. Tämä puolestaan luo otollisen pohjan poliittisten kysymysten turvallistamiselle ja vastakkainasettelujen syvenemiselle erilaisten toisten kanssa.

Brexitin jälkeen EU voi hajota edelleen jo vuosina 2021–22, jollei konfliktiin Unkarin ja Puolan kanssa löydetä ratkaisua. On kuitenkin korostettava, että EU ei suinkaan ole täysin epäonnistunut solidaarisuustestissä. Keskeisenä ongelmana on, että useimmiten sen toimet on tarkoitettu väliaikaisiksi ja poikkeuksellisiksi (artiklassa 122 todetaan, että ’jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet tuolle jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia, neuvosto voi komission ehdotuksesta tietyin edellytyksin myöntää kyseiselle jäsenvaltiolle unionin taloudellista apua’). Samaan aikaan pandemia ja siihen liittyvä sosioekonominen epävakaus lisäävät eriarvoisuutta ja monien yhteiskuntaryhmien haurautta.

Lisäksi vallitsevat deflaatiotendenssit todennäköisesti lisäävät työttömyyttä ja konkursseja ainakin vielä vuoden 2021 ensimmäisellä puoliskolla ja mahdollisesti paljonkin kauemmin. Samaan aikaan komission niin kutsutut ’rakenteelliset uudistukset’ pahentavat kansalaisten eksistentiaalisen epävarmuuden tunnetta. COVID-19-kriisi on siten antanut lisäpontta EU:n perusvalinnalle: joko EU muuttuu perustavalla ja pysyvällä tavalla tai se hajoaa. Jos perustavia muutoksia ei saada aikaan, todennäköisenä seurauksena on hajoamisen jatkuminen.

Kysymys on siis yhtäältä siitä, voiko EU enää palata uusliberaaliin ’normaaliin’ vaikka haluaisi? Toisaalta EU:n perussopimuksen muuttaminen vaikuttaa erittäin vaikealta, ellei suorastaan mahdottomalta. EU näyttää jähmettyneen omiin rakenteisiinsa, mutta pelkkä läpirämpiminen ei enää riitä. Valintoja on pakko tehdä ja ne määräävät tulevaisuuden suunnan.

Heikki Patomäki