Totesin HS-haastattelussa reilu pari viikkoa sitten (29.12.), että ”pitäisin sen todennäköisyyttä viiden ja kymmenen prosentin välillä, että Venäjä lähtisi laajentamaan sotaa Ukrainassa käyttäen avoimesti omia asevoimiaan”. Kollegani tokaisi eilen illalla, että ”kyllä se sota näyttää taas vähän todennäköisemmältä, 10 % on kyllä liian alakantissa ainakin nyt”, ja viittasi markkinoiden reaktioon (rupla ja venäläisten yhtiöiden osakekurssit laskivat 13.1. jonkin verran).
Jo aiemmin taloustieteilijä Petri Böckerman arvosteli Twitterissä todennäköisyysarviotani ikään kuin metodologiselta kannalta:
5-10 prosentin ennuste tapahtuman todennäköisyydelle on loistava valinta. Jos tapahtuma ei realisoidu, niin on ”oikeassa”, mutta jos se toteutuu, niin voi muistuttaa kuulijoita: ”Varoitin asiasta”.
Johon vastasin viittaamalla aiemmin julkaistuihin erittelyihini siitä miten tällaisia todennäköisyysarvioita voi tehdä ja miten ennakoinnit voivat itse vaikuttaa tulevaisuuteen:
Tässä viiden vuoden takainen laskelma perusteluineen (silloin tn 1-2%): https://patomaki.fi/2016/12/venaja-keskustelusta-osa-2-tulevaisuuden-vaaroja-voidaan-arvioida-jarkiperaisesti/. Ennakointien refleksiivisyydestä taloustieteessä ja pol-taloudessa: https://doi.org/10.1007/978-3-319-31737-3_16-1.
Böckerman on oikeassa yksittäisen arvion suhteen: mikä tahansa asia, jolla on nollasta poikkeava todennäköisyys, voi tapahtua. Systemaattisen analyysin ja ennakoitavaa ilmiötä koskevan todistusaineiston avulla voimme kuitenkin yleensä parantaa arvioitamme. Arvioiden paranemista voidaan myös testata. Kun ihmiset laitetaan tekemään lukuisia ennakointeja, heidän osumatarkkuuttaan voidaan luotettavasti arvioida. Siten voimme oppia lisää myös siitä prosessista, joka mahdollistaa ennakoinnin. Erityisen tärkeää on pystyä katsomaan asiaa eri puolilta ja korjaamaan ennakointia sitä mukaa kun saamme lisää evidenssiä tai kun historian kulku asteittain paljastuu. Meillä on joku ennakkokäsitys todennäköisyydestä, jota korjaamme uusien havaintojen myötä suhteellisen yksinkertaisen ns. bayesilaisen kaavan mukaan. Ajatusta voidaan hyödyntää heuristisesti myös silloin, kun meillä ei ole mahdollisuutta havaita samaa ilmiötä toistuvasti.
Arvion osuvuus ei kuitenkaan ole ainoa näkökohta. Hyväksymässäni versiossa HS-haastattelusta todennäköisyyden arviointi meni näin:
”Se, että vuoden 2022 aikana tapahtuisi jotain niin suurisuuntaista, että Venäjä lähtisi laajentamaan sotaa Ukrainassa käyttäen avoimesti omia asevoimiaan, pitäisin sen todennäköisyyttä viiden ja kymmenen prosentin välillä.”Patomäki kuitenkin korostaa, että todennäköisyysarvioita tekevillä on moraalinen vastuu siitä, mitä ennustavat, koska ennusteet voivat vaikuttaa tapahtumiin.
Lihavoitu lause taisi tipahtaa pois julkaistusta versiosta (keskustelin toimittajan kanssa jonkin aikaa ennakointien refleksiivisyydestä). Luennoillani opetan, että ennakointien onnistumisen arviointi on kompleksista, koska siihen vaikuttaa kaksi asiaa:
(i) onko ennakoinnin ja sen todennäköisyyden arvion pohjana asian- ja totuudenmukainen näkemys keskeisistä mekanismeista ja prosessin luonteesta?
(ii) onnistuuko ennakointi vaikuttamaan tulevaisuuteen toivotulla ja eettis-poliittisesti perustellulla tavalla?
Vaikka tulevaisuus toteutuisi ennakoidulla tavalla, ennakointi voi olla epäonnistuminen syystä (ii). Tässä tapauksessa arvioni siitä, mikä on järkevä ennakointiperuste sisältyy näihin lauseisiin:
Professorin mielestä olisi absurdia, jos Venäjän uhkaaviin toimiin vastattaisiin lisäämällä uhkaa Venäjään päin. ”Se tarkoittaa vain eskalaatiota. Jos tämä johtaisi sotaan, siinä on riski ydinsodasta.”
Tässä tilanteessa ja esim. Suomen kontekstissa paniikin lietsominen tarkoittaisi turvallistamista, mikä puolestaan tarkoittaisi osallistumista konfliktin eskalaatioon ja voisi olla askel kohti sotaa. Toki kaikki tämä tapahtuu suurimmalta osin — käytännössä kokonaan — minusta täysin riippumattomalla tavalla, mutta silti meillä on periaatteellinen vastuu ennakointiemme vaikutuksista.
Olennaisinta kuitenkin kokonaisuuden kannalta on se, että Yhdysvaltain, Naton ja ylipäätään lännen vastaus tilanteeseen on nyt tammikuun 2022 puolivälissä lisännyt todennäköisyyttä. Venäjällä on silti monia vahvoja syitä välttää laajamittaista konfliktia eivätkä nämä ole muuttuneet viime vuosien aikana. Sota on lähtökohtaisesti ei-toivottava asia ja 2000-luvun globalisoituneessa maailmassa alueiden valloittaminen tai maiden “modernisointi” tai “kehittäminen” asevoimin on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen (Irak ja Afganistan viimeisimpinä esimerkkinä, eivätkä myöskään Venäjän sotilaalliset operaatiot viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ole tuottaneet suuria “onnistumisia”).
Sodan suuret kustannukset ovat tärkeä syy välttää Ukrainan sodan laajentamista. Uudella sotilaallisella operaatiolla Ukrainassa olisi laajoja taloudellisia ja poliittisia seurauksia, jotka tulisivat Venäjälle kalliiksi. Lisäksi on olemassa myös mahdollisuus, että laajamittainen hyökkäys johtaisi täysimittaiseen sotaan länttä vastaan. Sen sodan Venäjä häviäisi tavanomaisilla aseilla – vaikka Venäjä on ottanut Nato-voimia teknologisesti kiinni, Nato-armeijoiden resurssit ovat moninkertaisia Venäjään verrattuna – ja sodan tuho ja kustannukset olisivat valtavat. Ydinaseiden käyttö puolestaan johtaisi totaaliseen tuhoon ja tästä mahdollisuudesta vallitsee yhteisymmärrys.
Toisaalta aiemmin erittelemäni mahdolliset syyt laajentaa konfliktia ovat edelleen voimassa:
- Kansallismielinen into Venäjän mahdin puolesta ja Putinin hallituksen kannatuksen lisääntyminen talousvaikeuksien keskellä. Kansainvälisten suhteiden kirjallisuudessa tämä tunnetaan ”rally around the flag” -vaikutuksena. Kun Krimi liitettiin Venäjään, Putinin sai huimat 80%:n suosioluvut. Ehkä samaa voitaisiin yrittää uudelleen lopettamalla pattitilanne itä-Ukrainassa, varsinkin kun Putinin suosia on ollut selvässä laskussa erityisesti nuorempien keskuudessa ja hallinto on muuttunut yhä autoritäärisemmäksi?
- Konfliktin kertakaikkinen ratkaisu voimatoimin: Venäjä voi yrittää saada niin vahvan neuvotteluaseman, että osa itäisestä Ukrainasta voitaisiin irrottaa Ukrainasta tai ainakin tehdä itsehallinnollisiksi — siis ne alueet, missä venäjämielinen ja -kielinen väestö asuu (melkein kolmannes ukrainalaisista puhuu äidinkielenään venäjää). Tämä sopisi yhteen myös Putinin hallinnossa yhä vahvempaan asemaan nousseen euraasialaisen ideologian kanssa. Ideologiaan kuuluu ajatus venäläisten etujen suojelemisesta myös Venäjän rajojen ulkopuolella.
- On myös mahdollista, että Putin on ajettu sellaiseen nurkkaan, josta hän ei kasvojaan menettämättä voi enää nousta muuten kuin laajamittaisen sodan kautta. Neuvottelujen nyt epäonnistuttua tammikuussa 2022 juuri tämä saattaa olla tilanne.
Vuoden 2022 alussa olisi luultavasti järkevintä tehdä lisäerotteluja eri eskalaatio-skenaarioiden välillä. Täysimittäinen hyökkäys Ukrainaan tai pyrkimys miehittää koko maa on edelleen erittäin epätodennäköinen, mutta Putinin hallinto voi tulkita tilanteen niin, että sen on ”pakko” osoittaa, että se on tosissaan, mikä voi tarkoittaa jonkinasteista eskalaatiota, mahdollisesti pyrkimystä ratkaista itäisessä Ukrainassa vuosia jatkunut konflikti Venäjän toivomalla tavalla (Donetskin ja Luhanskin itsehallinto tavalla tai toisella) käyttämällä avoimesti ja laajamittaisesti Venäjän asevoimia.
Yksi Hans Morgenthaun kuuluisista viisaan diplomatian ohjeista oli, että älä koskaan pakota vastatoimijaa nurkkaan, josta ei ole poispääsyä kasvojaan menettämättä. Tähän tilanteeseen Venäjän johto näytetään nyt kuitenkin ajetun. Siksi on nyt syytä purkaa auki käsite ”laajamittainen hyökkäys Ukrainassa”:
- skenaario 1: laajamittainen hyökkäys Ukrainassa tavoitteena miehittää Ukraina tai ainakin saada aikaan rauhansopimus, jossa Venäjä sanelee ehdot koskien Ukrainan tulevaisuutta (todennäköisyys 1-2%)
- skenaario 2: Venäjän asevoimien käyttö itä-Ukrainassa tavoitteena saavuttaa sellainen sotilaallinen asema, että sota voidaan päättää ja Donetskin ja Luhanskin itsehallinto toteuttaa Venäjän toivomalla tavalla (virallisesti Venäjä tavoittelee Minskin sopimuksen toimeenpanoa, mikä tarkoittaa itsehallintoa Ukrainan nykyisten rajojen puitteissa)
Kuviota monimutkaistaa se, että Venäjä voisi myös pyrkiä rakentemaan maayhteyden Krimille kumman tahansa skenaarion puitteissa. Joka tapauksessa neuvottelujen epäonnistuttua tilanne todella on se, että todennäköisyys, että jompikumpi kahdesta skenaariosta toteutuisi, on selvästi yli 10% ja voi olla jopa nyt niin korkea kuin 25-30%. Se toteutuuko skenaario 2 on kuitenkin osin tulkinnanvarainen asia, sillä Venäjän asevoimia käytetään itäisessä Ukrainassa jo nyt ja tämän käytön laajentaminen voidaan toteuttaa monella eri tavalla.
Joka tapauksessa myös tästä eteenpäin pätee, että se mitä länsi (Yhdysvallat, Nato, EU, EU:n jäsenmaat, myös Suomi ja Ruotsi) tekee vaikuttaa siihen, miten korkea konfliktin eskalaation todennäköisyys on. Lisäksi ennakoinnit vaikuttavat tapahtumiin, sillä ennakoinnit voivat olla itseään toteuttavia tai kumoavia. Tulevaisuus on todellinen, mutta se ei ole vielä kokonaan määräytynyt – vastuu tulevaisuudesta on eettinen ja poliittinen.
Heikki Patomäki
Katso myös blogini Venäjän ehdotus sopimukseksi Naton kanssa: kuinka ylittää konflikti?
