Kolmen viikon takaisessa kolumnissaan Paavo Teittinen otti kantaa Naton laajentumiseen Venäjän rajoille (HS 10.1.). Hän viittaa ”mearsheimerilais-patomäkeläiseen diskurssiin”, jonka ”väite Naton uhasta on Ukrainan sodan kantamyytti”. Käsitykseni mukaan tämä ei suinkaan ole sodan ”kantamyytti”. En myöskään jaa John Mearsheimerin ”hyökkäävää realismia”. Mearheimerin teoria on versio ns. uusrealismista, jota olen kritisoinut tutkimuksissani yli kolmen vuosikymmenen ajan.[1]
Ukrainan sodan kantamyytti on manikealainen idea pahasta toisesta.[2] Manikealainen usko hyvän ja pahan taisteluun on usein symmetrinen: molemmat osapuolet voivat toimia sen pohjalta. Jos kysymys on puhtaasti hyvän ja pahan taistelusta, neuvotteluille, diplomatialle ja luottamusta lisäävillä toimille ei ole sijaa. Konfliktin voi ratkaista vain voittamalla pahan vihollisen; ja sodan voi korkeintaan estää vain riittävä voima.
Mearsheimerin uusrealismi
Uusrealistinen teoria vastustaa yksinkertaista vastakkainasettelun ideologiaa. Sen mukaan kaikki toimijat ovat perimmiltään samanlaisia. Jokainen valtio pyrkii säilymään ja kukoistamaan anarkkisessa kansainvälisessä järjestelmässä, minkä seurauksena kaikki toimivat voimapolitiikan yleisten lainalaisuuksien mukaisesti. Kun Yhdysvallat tai EU pyrkivät edistämään vapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia eri maissa, ne samalla tosiasiassa laajentavat tai vahvistavat omaa valtapiiriään. Monet kansainvälisen suhteiden kriittiset suuntaukset jakavat tämän ajatuksen, vaikka perustelevat sitä eri tavalla ja käyttävät erilaista terminologiaa kuin uusrealistit.
Uusrealismin mukaan toisia voi siis ”ymmärtää”, koska he ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin me itse. Teorian versiosta riippuu, uskotaanko anarkkisen kansainvälisen järjestelmän kannustavan puolustukselliseen (kansallinen turvallisuus) vaiko hyökkäävään (valtapiirin laajentaminen) toimintaan.[3] Kummassakin tapauksessa – ja varsinkin puolustuksellisessa versiossa – diplomatia, neuvottelut, ja kompromissit ovat periaatteessa mahdollisia, vaikka diplomatian mahdollisuuksien korostaminen onkin ollut vahvemmin ja selkeämmin esillä klassisessa poliittisessa realismissa.[4]
Uusrealistien väitteet kansainvälisen politiikan yleisistä lainalaisuuksista tai säännönmukaisuuksista ovat kuitenkin löyhästi ja epäselvästi muotoiltuja. Niillä on taipumusta perustua huolimattomiin yliyleistyksiin joistakin yksipuolisesti tulkituista historiallisista tapauksista. Oletuksella ulkoisten lainalaisuuksien hallitsemasta maailmasta on samalla kauaskantoisia seurauksia: maailmassa ei voi olla sellaista toimijuutta, joka voisi (ainakaan oman etunsa kannalta järkevästi) toimia toisin tai olla vastuussa teoistaan.
Uusrealismin alkuperäinen versio perustui vahvaan analogiaan uusklassisen mikrotaloustieteen perusmallien kanssa. Kukaan ei ole vastuussa mistään, sillä kaikki seuraavat valtapolitiikan yleisiä lainalaisuuksia tiedostivat he sitä vai eivät – aivan kuten uusklassisen taloustieteen laskelmoiva homo oeconomicus reagoi markkinoilla hintasignaaleihin aina samalla yhdenmukaisella tavalla.
Kun pintaa hieman raaputtaa, Mearsheimerin analyysi Ukrainan sodasta nojaa julkilausumattomaan epäsymmetriaan: teoriastaan huolimatta hän olettaa, että länsi ja erityisesti Yhdysvallat on toimija, joka voisi toimia toisin, kun taas Venäjä toteuttaa suurvaltapolitiikan välttämättömiä lainalaisuuksia. Niinpä hän voi arvostella omaa maataan lyhytnäköisestä ja yksipuolisesta valtapolitiikasta, olettaen että toiset – kuten Venäjä – vain tekevät sen mikä niiden on pakko anarkkisessa maailmassa, jossa ei voi järkevästi toimia kuin yhdellä tavalla. Ulkoisiin signaaleihin on pakko vastata tietyllä tavalla, koska vain niin toimivat selviävät ja menestyvät darwinistisessa maailmassa.[5]
Teoriatasolla oma näkemykseni on lähes vastakohta uusrealismille. Minulle sana ”realismi” viittaa filosofiseen näkemykseen todellisuudesta ja sen luonteesta hyvin yleisessä mielessä. Olen kriittinen realisti; kyse on kriittisen teorian ja tieteellisen realismin synteesistä.[6] Yksi keskeinen ajatus on, että melkein kaikki järjestelmät ovat avoimia, eli ne ovat alttiita muutoksille ja ulkoisille vaikutuksille, eikä meillä siksi ole yleisiä tapahtumasäännönmukaisuuksia.[7]
Yhteiskuntateorian tasolla kriittiseen realismiin kuuluu ajatus, että modernissa maailmassa kaikki toimijat kykenevät toimimaan toisin ja olemaan vastuussa valinnoistaan ja teoistaan. Kuitenkin toimijat toimivat rakenteissa ja olosuhteissa, jotka eivät ole heidän itsensä luomia tai tuottamia. Toimijat ovat samanlaisia siinä abstraktissa mielessä, että heillä on reflektiivinen tietoisuus ja toimijuus, mutta samanlaisuus ei tarkoita sitä, että he olisivat asemoituneet sosiaalisissa käytännöissä samalla tavoin, tai että moraalinen tai laillinen vastuu esimerkiksi väkivallasta tai sodasta jakautuisi aina tasan.[8]
Yhteiskunnalliseen todellisuuteen kuuluvat myös erilaiset merkitykset, joilla on taipumusta olla kiistanalaisia tai ristiriitaisia. Erilaiset merkitykset ja tulkinnat kietoutuvat myös valtakamppailuihin. Tiedämme esimerkiksi, että sodan voittajilla on taipumusta vapauttaa itsensä vastuusta: jos voittajat saavat yksin päättää, sotasyyllisyys koskee yleensä vain häviäjiä. Tällaisista taipumuksista huolimatta toimijat voivat kuitenkin oppia näkemään asioita myös toisten näkökulmasta.[9] Olennainen osa minkä tahansa konfliktin transformaatiota on se, että opitaan näkemään erilaisia merkityksiä – ja niiden vivahteita – itsessä ja toisissa ja ymmärtämään prosessien kompleksisuutta.
Naton laajenemisen rooli konfliktin eskalaatiossa
Tästä näkökulmasta palaan nyt Teittisen väitteeseen, jonka mukaan ”arvostelijat syyttävät Natoa laajentumisesta itään, mutta Venäjän naapurit halusivat itse suojaan”. Teittisen keskeinen pointti on, että ”Viro, Latvia, Liettua ja Puola halusivat itse Natoon”, koska ne tarvitsivat suojaa Venäjältä. Siksi Naton laajenemista ei voi syyttää konfliktista, vaan pahan lähde on Venäjä. Teittinen toistaa vallitsevaa manikealaista kantamyyttiä.
Kaikkiaan 14 maata liittyi Natoon 1999–2020. Vaikka näiden maiden hallitusten tahto tulla Nato-jäseniksi on ollut yksi olennainen osa Naton laajenemisen prosessia, yhtä lailla kyse on ollut Naton päätöksistä, joissa Yhdysvalloilla on ollut keskeinen rooli.
Kun kylmä sota päättyi, ETYJ:in yhteisen turvallisuuden periaate ei saanut vallitsevaa asemaa. Venäjä peri Neuvostoliiton ydinaseet ja vastavuoroinen pelote Washingtonin ja Moskovan välillä jatkui. Osaa aserajoitussopimuksia ei pantu toimeen ja amerikkalaiset irtisanoivat ABM-sopimuksen 2002 ja INF-sopimuksen 2018.
Tässä kontekstissa monet Itä-Euroopan maat todella hakivat Naton jäsenyyttä Venäjän havaittua tai odotettua uhkaa vastaan. Ymmärrettävistä historiallisista syistä näiden maiden hallitukset ovat usein nähneet Venäjän mahdollisena vihollisena. Nämä odotukset ovat kuitenkin osaltaan vaikuttaneet Venäjän ja lännen suhteiden muodostumiseen.
Toisen määrittely mahdolliseksi tai todelliseksi viholliseksi muokkaa suhdetta, varsinkin kun tämä määrittely yhdistyy pyrkimykseen kasvattaa sotilaallista pelotetta esimerkiksi liittoutumisen kautta. Modernien yhteiskuntatieteiden yksi keskeinen löytö on, että virheellisistä oletuksista voi tulla tosia itseään toteuttavien ennakointien kautta.[10]
Natoa voidaan syyttää laajenemisesta itään, mutta arvostelusta ei seuraa, että väitettäisiin sen olevan ainoa syy konfliktin eskalaatioon, tai että Venäjän tai sen johdon tai minkään muunkaan toimijan pitäisi reagoida mihinkään asioihin kaikissa tilanteissa samalla tavalla. Kausaalisissa prosesseissa on aina monia tekijöitä ja voimia, jotka yhdessä tuottavat vaikutuksia. Joskus nämä tekijät ja voimat voivat olla keskenään ristiriidassa; usein ne vaimentavat tai vahvistavat toistensa vaikutuksia. Monet vaikutukset näkyvät vasta ajan myötä. Lisäksi kaikki tekijät ja voimat ovat historiallisia ja voivat muuttua.
Teittinen on oikeassa siinä, että Venäjän ja Naton suhteissa on ollut monta vaihetta. Venäjällä arvosteltiin jyrkästi Naton laajenemishankkeita jo 1990-luvulla, mutta Putinin noustua valtaan hän toi esille mahdollisuuden, että Venäjä voisi tulla osaksi Natoa. Tämä välivaihe jäi lyhyeksi. Yhdysvaltain ja Naton johto eivät halunneet Venäjää Naton jäseneksi 2000-luvun alussa, koska Venäjä edellytti kutsua jäseneksi ohi hakuprosessin ja tosiasiallista tasaveroisuutta Yhdysvaltain kanssa.[11] Nato perustuu Yhdysvaltain johtoasemaan päinvastoin kuin ETYJ. Kamppailut tunnustamisesta ja valta-asemista ovat osa prosesseja.
ETYJin kehittäminen olisi ollut yksi vaihtoehto Naton laajenemiselle. ETYJin yhteisen turvallisuuden periaate ei ole yhteensopiva subjektiivisen liittoutumisoikeuden kanssa. Vaikka asiaa monimutkaistaa ETYJ-periaatteiden ja kansainvälisen oikeuden ristiriitaisuus, on perusteltua ajatella, että liittoutumisen ensimmäisen, toisen tai kolmannen kertaluvun seuraukset eivät saisi aiheuttaa haittaa.[12]
Naton laajeneminen laajasta kritiikistä ja Venäjän reaktioista piittaamatta on kietoutunut sarjaan vuorovaikutusepisodeja ja syy-seuraussuhteita, jotka ovat johtaneet laajenevaan konfliktiin Venäjän kanssa,[13] osaltaan ajaen myös Venäjän itsensä muuttumista[14]. Tällä konfliktilla on monikerroksinen historiallinen konteksti, johon kuuluvat myös esimerkiksi EU:n toiminta ja laajeneminen, Venäjän asemoituminen maailmantaloudessa ja moninaisia globaalin poliittisen talouden kehityskulkuja, joista olen kirjoittanut lukuisilla eri foorumeilla – myös Helsingin Sanomissa – vuosien saatossa.[15] Silti on selvää, että Naton laajenemisella on ollut olennainen osa konfliktin eskalaatiossa.[16]
Myös laajemmassa kontekstissa eri toimijat tulkitsevat maailmaa yksipuolisesti ja usein virheellisesti ja tekevät päätöksiä, jotka osaltaan toteuttavat negatiivisia ennakointeja. Tämä pätee kaikkiin osapuoliin, tietenkin myös Venäjään. Niinpä yhä itsevaltaisemmaksi muuttuneen Venäjän virhearviot, ennakoinnit ja päätökset ovat olleet osa sitä vastavuoroista prosessia, jossa Natosta todella on sosiaalisesti rakentunut sen vihollinen, ja jossa Nato on laajentunut myös Suomeen, aivan Pietarin ja Kuolan niemimaan kupeeseen. Samalla maailma on ollut jakautumassa yhä enemmän kahteen leiriin. Venäjä-Nato konflikti on vain osa maailmanlaajuista vastakkainasettelua, jonka keskeinen näyttämö on USA-Kiina konflikti.
Kohti totaalista tragediaa
Yksi niistä suhteellisen harvoista ajatuksista, jotka jaan Mearsheimerin kaltaisten (uus)realistien kanssa on, että suvereenien valtioiden vuorovaikutus globaalin poliittisen talouden kontekstissa johtaa helposti tragediaan. Ihmiskunta on toistamassa niitä virheitä, jotka suistivat Euroopan ensimmäiseen maailmansotaan.[17] Sadassa vuodessa planeetastamme on kuitenkin tullut aiempaa paljon pienempi ja kyvystämme tuhota sitä paljon suurempi.[18]
Heikki Patomäki
–
Viitteet
[1] Yksi ensimmäisistä julkaisuistani oli vuoden 1989 “A Metatheoretical and Methodological Critique of Neorealism: Towards a Fourth Debate in International Relations Research” Occasional Papers No.9, Institute of Sociology and Political Science, Political Science, University of Turku: Turku. Vuoteen 1992 tultaessa uusrealismi oli osoittautunut juuri niin kyvyttömäksi ennakoimaan kylmän sodan päättymistä kuin olin olettanut; lisäksi jälkikäteiset selitykset olivat keskenään ristiriitaisia ja ad hoc. Näitä analysoin esseessäni ”What Is It That Changed With the End of the Cold War? An Analysis of the Problem of Identifying and Explaining Change”, In P.Allan & K.Goldmann (eds.) The End of the Cold War. Evaluating Theories of International Relations, Martinus Nijhoff: Dordrecht, 1992, uusrealismista erit. ss. 183-89. Samaten monien myöhempien metateoreettisten julkaisujeni taustalla on uusrealismin kritiikki, vaikka olenkin niissä keskittynyt enemmän vaihtoehtojen rakentamiseen. Kuitenkin vielä voisi mainita ainakin luvun 7 “Modelling Thucydides’ Melos episode” kirjassani After International Relations. Critical Realism and the (Re)Construction of World Politics, Routledge: Lontoo, 2002, ss. 167-192, sillä se on yhäältä uusrealismin ja sen kaltaisen ekonomistisen ajattelun (erit. peliteorian) kritiikki, samalla kun se on myös esimerkki siitä, miten ns. ikonisen mallittamisen metodologiaa voi soveltaa.
[2] Edelleen yksi parhaimpia manikealaisen ajattelun analyyseja ja kritiikkejä on Aho, James A. (1990): ”Heroism, the construction of evil, and violence”. Teoksessa: V. Harle (toim.) European Values in International Relations. Lontoo: Pinter, ss. 15–28. Ks. myös arvioesseeni ”Pahat viholliset maailmanpolitiikassa”, Politiikka, (34):2, 1992, ss.183–93. Se perustuu Vilho Harlen teokseen, josta on sittemmin ilmestynyt uusittu laitos: Harle, Vilho (2023) Hyvä, paha, ystävä, vihollinen, 2. uudistettu laitos, Rosebud/Umpihanki/Voima: Helsinki.
[3] Uusrealismin kehittäjä Kenneth Waltz edusti puolustuksellista realismia, Mearsheimer on tätä nykyä tunnetuin hyökkäyksellisen realismin edustaja. Waltzin pääteos on Theory of International Politics, Addison-Wesley: Reading MA, 1979; Mearsheimerin puolestaan The Tragedy of Great Power Politics, W.W.Norton: New York, 2002. Vaikka näihin töihin on viitattu valtavasti, yleensä en itse koskaan viittaa niihin tutkimuksissani, viitteessä 1 mainittuja muutamia töitä lukuun ottamatta (Mearsheimeriin en ole tainnut viitata koskaan ennen Ukrainan sotaa koskevia keskusteluja, ja niidenkin kuluessa lähinnä vain kriittisesti).
[4] Klassinen poliittinen realismi on lähtökohtaisesti pohtinut toimijuutta, toiminnan historiallista kontekstuaalisuutta, sekä politiikan ennakoimattomuutta ja moraalia. Ks. esim. Hans Morgenthaun alun perin jo 1948 julkaistu klassikko Politics Among Nations. The Struggle for Power and Peace, josta tehtiin uusia painoksia aina 1970-luvulle saakka. Alkuperäisessä painoksessa Morgenthau esitti eettis-poliittiset näkemyksensä diplomatiasta osassa 10, erit. alaluku XXIX.2. ”The promise of diplomacy: its eight rules”.
[5] Uudessa kirjassaan yhdessä Sebastian Rosaton kanssa Mearsheimer kuitenkin esittää, että valtiot voivat toimia rationaalisesti monella eri tavalla. Tässä kirjassa Mearsheimer hylkää homo oeconomicus -ajattelun ja rationaalisten valintojen teorian ja määrittelee, että rationaalinen toiminta nojaa johonkin mielekkääseen teoriaan ja yhteiseen harkintaan silloin kun tehdään kollektiivisia päätöksiä. Hän edelleen kuitenkin esittää, että Venäjän päätös laajentaa sotaa Ukrainassa oli rationaalinen. Mearsheimer, John J. & Rosato, Sebastian (2023) How States Think – The Rationality of Foreign Policy Hardcover, Yale University Press: New Haven, CT. Tuomas Forsbergin melko poleeminen kirja-arvio Ulkopolitiikka-lehden numerossa 4/2023 ” Ylimalkaisia väitteitä rationaalisuudesta” tuo esille Mearsheimerin ajattelun ristiriitaisuuksia (saatavilla osoitteessa https://ulkopolitiikka.fi/lehti/4-2023/ylimalkaisia-vaitteita-rationaalisuudesta/).
[6] Yli 90-sivuinen kaksiosainen haastattelu selittää oman pienen roolini kriittisen realismin filosofian, yhteiskuntateorian ja metodologian kehittämisessä: “World Politics, Critical Realism and the Future of Humanity: An Interview with Heikki Patomäki, Part 1”, haastattelijana J. Morgan, Journal of Critical Realism, (22):3, 2023, ss. 562–603, https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/14767430.2023.2188527; “World Politics, Critical Realism and the Future of Humanity: Interview, Part 2”, (22):4, 2023, ss. 720–766, https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/14767430.2023.2188541.
[7] Avoimista järjestelmistä, ks. esim. johdatusartikkelini “The Promises of Critical Realism in the 2020s and beyond”, Teoria Polityki, (3), 2019, erit. ss. 194-5, https://www.ejournals.eu/TP/2019/Nr-3/art/14197/.
[8] Muotoiluni päätekstissä ovat aika yksinkertaistavia ja perinteisiä. Olen kehittänyt sosiaalista ontologiaa mm. näissä kahdessa artikkelissa: ”Concepts of ’Action’, ’Structure’ and ’Power’ in ’Critical Social Realism’: A Positive and Reconstructive Critique”, Journal for the Theory of Social Behaviour, (21):2, 1991, ss.221-250; “On the Historicity of Social Ontology”, Journal for the Theory of Social Behaviour, (50):4, 2020, ss.439-61, doi: https://doi.org/10.1111/jtsb.12254. Ks. myös tuore kirjani The Three Fields of Global Political Economy, Routledge: Lontoo, 2022, erityisesti kausaatiota, aikaa, prosessia ja muita avainkäsitteitä käsittelevä luku 2.
[9] Niinkin erilaiset ajattelijat kuin Jean Piaget, J.M. Keynes, Hans Morgenthau, Johan Galtung ja Jacques Derrida – monien muiden ohella – ovat paikallistaneet moraalin perustan joko kykyyn nähdä asiat toisten näkökulmasta tai ymmärrykseen, jonka mukaan toisen toiminta on ainakin jossain määrin itsen aiheuttamaa tai tuottamaa, että se mitä itse tekee, vaikuttaa siihen, miten ”hyvät” ja ”pahat” mahdollisuudet toisessa toteutuvat (lisäksi samalla voidaan myös ymmärtää, että on monia hyvyyden kriteerejä).
[10] Ks. paperini “Reflexivity of Anticipations in Economics and Political Economy”, in R.Poli (ed.) Handbook of Anticipation. Theoretical and Applied Aspects of the Use of Future in Decision Making, Springer: Cham, 2019, ss. 555-80. Paperissa esittelen lyhyesti myös refleksiivisten ennakointien idean historiaa, jonka kannalta tärkeä paperi on ollut: Merton, Robert K. (1948) The self-fulfilling prophecy, The Antioch Review, 8(2), ss. 193–210.
[11] Nämä ovat julkisuuteen tuotuja perusteita sille, miksi asia ei edennyt. Vaikka tämä on spekulatiivista, on todennäköistä, että pinnan alla tapahtui enemmän kuin mitä päältä näkyi. Jos Venäjästä olisi tullut Naton jäsen, ja jos sillä olisi ollut liittokunnassa vieläpä jonkinlainen johtoasema Yhdysvaltain kanssa, olisi tämä tietenkin mitätöinyt sen mahdollisuuden, että Nato olisi voinut toimia pelotteena tai mahdollistaa minkäänlaisen toiminnan Venäjää vastaan. Natosta olisi tullut enemmän Etyjin kaltainen järjestö. Toisaalta Venäjän Nato-jäsenyys olisi voinut tarkoittaa artikla 5:n ylettämistä koskemaan niitä aktuaalisia ja mahdollisia konflikteja, joissa Venäjä on mukana keski- ja itä-Aasiassa. Jos Putin ja hänen alkuaikojen hallintonsa toimivat refleksiivisesti, aloite Nato-jäsenyydestä on voinut olla myös jonkinlainen testi siitä, missä määrin Naton olemassaolon jatkuminen ja laajeneminen lähtökohtaisesti poissulkee Venäjän joko mahdollisena ongelmien lähteenä tai uhkana.
[12] Ks. tarkemmin tekstini “Ukrainan liittoutumattomuus ja John Stuart Millin haittaperiaate”, Politiikasta.fi, 9.5.2022, https://politiikasta.fi/ukrainan-liittoutumattomuus-ja-john-stuart-millin-haittaperiaate/; ja “The Relevance of the Helsinki Process and the Charter of Paris for Future Security Policies and Institutions”, Ritsumeikan Review of International Studies, ilmestyy maaliskuussa 2024.
[13] Kausaaliketju käynnistyi 2000-luvun alussa kontekstissa, johon kuuluivat mm. Yhdysvaltain ja Britannian laiton hyökkäys Irakiin sekä ns. värivallankumoukset. Venäjän johto tulkitsi värivallankumoukset strategisina työkaluina lännen – erityisesti USA:n, Naton ja EU:n – itälaajentumisessa. Näiden kapinoiden turvallistaminen Naton ja EU:n laajenemisen kontekstissa laukaisi Venäjän puolelta poikkeuksellisia vastatoimia, jotka puolestaan johtivat jo siinä vaiheessa tahattomiin haitallisiin vaikutuksiin etenkin Georgiassa ja Ukrainassa, mihin Venäjä on puolestaan edelleen reagoinut. Tästä alkoi asteittainen ja vaiheittainen eskalaatiokierre, jossa on toki ollut myös suvantovaiheita. Olen analysoinut näitä kehityskulkuja kirjoissa Disintegrative Tendencies in Global Political Economy: Exits and Conflicts, Routledge: Lontoo, 2018, luku 3, erit. ss. 49-58; ja Debating the War in Ukraine: Counterfactual Histories and Future Possibilities, Routledge: Lontoo, 2023, luku 3 (ja osin 4), erit. ss. 21-25, 28-29, 34-39.
[14] 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alun konteksteissa eriarvoistuminen on luonut pohjaa nationalistiselle ja usein poissulkevalle tai antagonistiselle populismille. Venäjällä Putinin tueksi luotu puolue ”Yhtenäinen Venäjä” oli aluksi ”pragmatistinen”, mutta se on asteittain kääntynyt populismin, nationalismin ja geopoliittisen ajattelun suuntaan, mikä osaltaan legitimoi Venäjän sisäisiä eriarvoisuuksia ja valtasuhteita. Vastaavasti asioiden turvallistaminen johtaa poikkeusmenettelyihin ja de-demokratisaatioon, ja tätä kautta kansainvälispoliittiset kehityskulut ovat vaikuttaneet Venäjän sisäisiin muutoksiin. Nämä prosessit voivat tukea toisiaan, kuten Venäjällä on tapahtunut. Viitteen 13 tekstit relevantteja myös tässä. Ks. lisäksi Debating the War kirjan analyysi shokkiterapiasta ja Venäjän eriarvoisuuden dramaattisesta kasvusta 1990-luvulla ja sen seurauksista, ss.12-14, 21-25.
[15] Tein jo 1990-luvulla monia analyyseja EU:n, Naton ja poliittisen talouden kehityskulkujen merkityksestä Venäjän tulevaisuuden kannalta. Esim. vuonna 1995 kirjoitin Helsingin Sanomissa: ”…länsimainen liberalismi näyttää tarjoavan perustan arvioinnille. Ajatellaan, että jos Venäjä vakiintuu liberaaliksi demokratiaksi ja markkinatalousmaaksi ja jos se hyväksyy vapaakaupan ja läntiset järjestöt, niin se on hyvä. Jos Venäjästä tulee tavalla tai toisella erilainen, se on ainakin uhkaava, ehkä jopa paha. Toisin sanoen uskotaan, että vain samanlaiset kuin ’me itse’ voivat olla hyviä ja luotettavia. Vaikka käsitys on väärä, siitä voi hyvinkin tulla itsensä toteuttava odotus.” Tuossa tekstissä asetin Venäjän sisäiset identiteetti-keskustelut poliittisen talouden kontekstiin: ”Kaikkien uusvanhojen Venäjä-tulkintojen takana on myös joukko hyvin arkisia huolia. Virallisen kansantuotteen romahdus, valtionbudjetin valtaisa alijäämä, rikollisuus, nopea inflaatio, riippuvuus läntisistä rahoituslaitoksista ja eri alueiden autonomiavaatimukset ovat kaikki asioita, joita ei ollut olemassa – tai ainakaan näkyvillä – ennen vuotta 1989. Jokaisen, joka Venäjällä yrittää ymmärtää ’keitä me venäläiset olemme, mistä me tulemme ja mihin me olemme matkalla?’ on kyettävä tekemään nämä asiat ymmärrettäviksi, selittämään ne ja kertomaan, miten asiat saadaan paremmalle tolalle, miten venäläisten nöyryytyksen jatkuminen estetään.” Kirjoituksen toisessa osassa tiivistin: ”Venäjällä pitää siis olla oikeus esittää itsensä erilaisena, olla erilainen, arvostella länttä ja pyrkiä muuttamaan maailmanpolitiikan pelisääntöjä.” Tässä viitetiedot: “Venäjä ei tyydy kopioimaan läntistä mallia”, Helsingin Sanomat, 26.3.1995; “Venäjän oikeus erilaisuuteen”, Helsingin Sanomat, 2.4.1995. Molemmat ovat saatavilla HS:n digiarkistossa, mutta minulla ei ole linkkejä eikä niitä näytä olevan helppo löytää. Kollegani kirjoitti joku aika sitten: ”Ensimmäisen osan etsimistä hankaloitti se, että nimesi oli väärin kirjoitettu ja nyt siinä ei ole minusta nimeä ollenkaan… vähän noloa Hesarilta.”
Näiden HS-juttujen lisäksi kannattaa mainita myös perusteellisempi tuon aikainen tutkimus: Vain kauppakumppaneita? EU, Venäjä ja EU:n ulkosuhteiden rakenteistuminen, UPI (Haasteita 11): Helsinki, 1996. Tämä tutkimus sai sen rahoittajalta Ulkoministeriöltä varsin nihkeän, ellei suorastaan vihamielisen vastaanoton. Kuitenkin aika on osoittanut, että silloinen analyysini ennakointeineen ja varoituksineen osui ikävä kyllä aika hyvin kohdilleen (nyky-Venäjä lienee jonkinlainen synteesi skenaarioista, jotka esitin). Ajantasainen analyysi, joka kattaa myös viimeisen parinkymmenen vuoden käänteet, löytyy dialogista Tuomas Forsbergin kanssa: Debating the War in Ukraine: Counterfactual Histories and Future Possibilities, Routledge: Lontoo ja New York, 2023, vapaasti ladattavissa osoitteessa https://www.routledge.com/Debating-the-War-in-Ukraine-Counterfactual-Histories-and-Future-Possibilities/Forsberg-Patomaki/p/book/9781032450827.
[16] Yksi osoitus tästä on se, että vain muutamia viikkoja Venäjän laajemman hyökkäyksen alettua eli maaliskuussa 2022, rauhanneuvottelut olivat edenneet jo varsin pitkälle. Neuvottelujen kuluessa Putin ja Venäjän johto olivat nopeasti luopuneet useimmista tavoitteistaan ja väitteistään koskien Ukrainaa ja sen kehitystä. Ydinteesiksi jäi juuri Naton itälaajentuminen Ukrainaan. Venäjä oli valmis vetäytymään niille rajoille, jotka vallitsivat ennen helmikuuta 2022, jos vain Ukraina suostuu perustuslaillistamaan sotilaallisen liittoutumattomuutensa. Vaikka muitakin kiistakysymyksiä oli, tuossa vaiheessa osapuolet siis hyväksyivät tulkinnan, että sodan syynä oli estää Naton laajeneminen Ukrainaan. Tärkein todistusaineisto tästä lienee Israelin silloisen pääministerin Naftali Bennettin – joka toimi välittäjänä neuvotteluissa – lausunto, mutta monenlaista muutakin evidenssiä asiasta on ehtinyt kertyä. Ks. Bennetin lähes viiden tunnin mittainen haastattelu osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=qK9tLDeWBzs (nauhoitettu 4. helmikuuta 2023; Ukrainan osio alkaa noin kohdasta 2:30). Sotarikosten paljastuminen Bucchassa saattoi osaltaan vaikuttaa neuvotteluiden kariutumiseen, mutta olennaisinta lienee, että Britannia, USA ja Nato ottivat voimakkaan negatiivisen kannan neuvotteluihin ja minkäänlaiseen sopimukseen Venäjän kanssa. Eläkkeellä oleva saksalainen kenraali Harald Kujat tiivistää tämän prosessin: ”[…Zelensky] luopui allekirjoittamasta rauhansopimusta Putinin kanssa. [Sodan jatkamista] varten hänen oli ilmeisesti määrä saada kaikki tarvittava tuki länneltä voittaakseen sodan. Näyttää siltä, että tämän lupauksen takana ei ollut realistista suunnitelmaa tai edes määritelmää ”voittamisesta”. Kaiser, T., ” Germany and US ‘will pressure Zelensky to negotiate with Russia”, Harald Kujatin haastattelu, Overton Magazine, 24. joulukuuta 2023, https://overton-magazin.de/top-story/je -laenger-der-krieg-dauert-umso-mehr-neigt-sich-das-geschehen-zugunsten-russlands/.
[17] Erityisesti vuoden 2008 kirjani The Political Economy of Global Security (Routledge: Lontoo) perustuu osittaiseen historialliseen analogiaan kauden 1871–1914 ja 1970-luvulta alkaneen uusliberaalin ajan välillä. Jotain samankaltaista tuon aiemman kauden kanssa näytti olevan kehkeytymässä maailmanpolitiikan uuskonservatiivisen käänteen myötä 2000-luvun alussa, mikä johti mm. Irakin sotaan 2003–2008. Skenaarioissa A ennakoin, että globaalin poliittisen talouden ja valtioiden vuorovaikutuksen dynamiikka tulee johtamaan kilpailevien ”imperialismien” vastakkainasetteluun, poliittisten tahtojen kovenemiseen, dedemokratisaatioon, asevarustelukilpaan ja näiden seurauksena mahdollisesti globaaliin sotilaalliseen katastrofiin. Suurkatastrofin mahdollisuuden todennäköisyys on lisääntynyt vaiheittain, mutta lopultakin nopeammin kuin mitä silloin oletin. Nyt 2020-luvulla globaali sotilaallinen katastrofi näyttää todennäköisimmältä skenaariolta. Olen jatkanut tätä analyysia monissa jatkotöissä, esim. Disintegrative Tendencies in Global Political Economy: Exits and Conflicts (Routledge: Lontoo, 2018; vapaasti ladattavissa osoitteessa https://www.routledge.com/Disintegrative-Tendencies-in-Global-Political-Economy-Exits-and-Conflicts/Patomaki/p/book/9780367357573).
[18] Uusin kirjani katsoo maailmanpolitiikan tulevaisuuteen nimenomaan tästä näkökulmasta: World Statehood: The Future of World Politics, Springer: Cham, 2023.
