Kun lännessä kylmän sodan päättyessä juhlittiin ”historian päättymistä” länsimaiseen liberalismiin, Suomessa alkoi tilinteko puolueettomuuteen. Prosessi kesti yli 30 vuotta vain päätyäkseen euroatlanttisen liberalismin tragediaan. [Tämä on toinen osa ”Suomen tila 2025” blogisarjastani.]
Yksi tunnettu episodi oli historioitsijoiden Hannu Rautkallio ja Juhani Suomi välinen debatti 1990-luvun alussa. Se oli eräänlainen oikeudenkäynti, joka koski Suomen historiaa, erityisesti 1961 noottikriisiä, mutta samalla myös nykyisyyttä ja tulevaisuutta: olisiko Suomen pitänyt pitää enemmän etäisyyttä Neuvostoliittoon ja olla avoimemmin lännen puolella kylmässä sodassa?
On useita hyviä perusteita ajatella, että molemmat osapuolet hävisivät kylmän sodan. Jatkuva katastrofin partaalla oleminen, ydinaseuhka ja suurvaltojen välinen kilpailu aiheuttivat valtavia taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia kustannuksia.[1]
1990-luvulla monet kuitenkin uskoivat Fukuyaman ja Rautkallion tavoin, että länsi voitti ja itä hävisi.[2] Länsimielisten näkemyksen mukaan Suomen olisi aina pitänyt ymmärtää selkeämmin olevansa osa länttä. Jos se ei tehnyt sitä aiemmin, voi se ainakin tehdä niin nyt.
Jo 1993 lisäsin tähän sarkastisen täsmennyksen, joka kuvasti tulevaa mallioppilaan roolia EU:ssa: nyt voimme viimein liittyä länteen, jos vain länsi antaa Suomelle anteeksi huonon käyttäytymisen. ”Lupaamme olla vastedes nöyrempiä ja kuuliaisempia”.[3]
Kaikki eivät suinkaan menneet vielä näin pitkälle. 1990-luvun alun päävirrassa tasapainoiltiin. Yleinen näkemys oli, että vaikka puolueettomuus kylmän sodan aikana oli ollut jossain mielessä perusteltu valinta, niin uusi aika vaati suunnanmuutosta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutos kietoutui 1990-luvun suuren laman aikana laajamittaisesti käynnistyneeseen yhteiskunnalliseen muutosprosessiin, jonka ideologisina suunnannäyttäjinä toimivat Ronald Reagan ja Margaret Thatcher.[4]
Poikkikansalliset kamppailut Suomen suunnasta kylmän sodan aikana ja sen jälkeen
Katsaus menneisyyteen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Sodanjälkeisen Suomen politiikka on ymmärrettävissä poikkikansalliseksi kamppailuksi siitä, missä määrin ”poliittisen realismin” käytännöt pitää hyväksyä viitekehykseksi, ja missä määrin Suomen pitäisi ottaa kantaa manikealaisessa kamppailussa idän ja lännen välillä. Kommunistit halusivat asettua idän puolelle, oikeistoliberaalit lännen puolelle. Realismi ja pyrkimys rauhantilan säilyttämiseen kytkettiin pohjoismaalaiseen puolueettomuusidentiteettiin.[5]
Suomalainen politiikka oli merkittävältä osin salattua ja ”realistista” diplomatiaa – usein enemmän tiedustelua ja varovaista tasapainottelua kuin avointa julkista politiikkaa. Tämän ”realistisen” tilan puitteissa muotoutui poliittinen kulttuuri, jossa vallankäyttö ja kontrolli verhottiin normalisoituihin ja välillä näkymättömiin muotoihin. Silti pinnan alla syntyi jatkuvasti uusia toimijoita ja ääniä, joiden tunnustamisesta ja oikeutuksesta käytiin debatteja ja kamppailuja. Tiedustelu ei ollut vain suurvaltojen peliä – myös Suomessa se merkitsi systemaattista läsnäoloa, jossa vaikutettiin ”sisäisiin” asioihin yhtä lailla idästä kuin lännestä, esimerkiksi rahoittamalla puolueita tai ay-liikettä ja sen osia. Tällaiseen toimintaan osallistuivat niin CIA kuin KGB, kuin myös esimerkiksi Ruotsin keskusammattijärjestö LO.
Yhtenä keskeisenä ongelmana kylmän sodan vastakkainasettelussa oli osapuolten taipumus manikealaisuuteen. Manikealaisen ajattelun ytimessä on todellisuuden jyrkkä kaksijakoisuus: hyvä ja paha, valo ja pimeys ovat toisiaan vastaan taistelevia perusvoimia. Maailma nähdään näiden kosmisten vastakohtien taistelukenttänä, jossa myös ihmisessä itsessään nämä voimat kamppailevat vallasta. Paasikivi-Kekkosen linjan ”realismi” oli yritys tasapainotella näiden välissä ja aika ajoin jopa edistää vastakkainasettelun ylittämistä.[6]
Kuitenkin myös ne, jotka halusivat vetää Suomen mukaan kylmän sodan manikealaiseen hyvän ja pahan taisteluun, osallistuivat ”realistisiin” käytäntöihin. Ideologisen kiihkon vaimentuessa näitä käytäntöjä oli helppo ikään kuin luonnollistaa. Tultaessa1970-luvulle suurvaltapelin käytäntöjä alettiin usein pitää vain kaksinapaisen kansainvälisen järjestelmän ilmentyminä – kyse olisi siten ollut vain voimapolitiikan yleisistä säännönmukaisuuksista.
Ideologinen kiihko kuitenkin vaihteli aalloittain. Lännessä kiihko lisääntyi jälleen, kun uusliberalistinen ideologia alkoi nousta johtoasemaan 1980-luvun alussa. Vuosikymmenen kuluessa nämä opit alkoivat rantautua myös Suomeen, erityisesti talouspolitiikassa: rahoitusmarkkinoiden säännöstelyä purettiin ja uuden julkisjohtamisen oppeja alettiin soveltaa julkisorganisaatioihin, joskin aluksi vain kokeiluluonteisesti.[7]
Kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto sekä sen myötä idänkauppa romahti ja kaikenlainen poliittinen ja rahoituksellinen tuki Neuvostoliitosta loppui, voimasuhteet muuttuivat nopeasti myös Suomen sisällä. Aloite siirtyi lähes kokonaan niiden käsiin, jotka halusivat liittää Suomen osaksi uusliberaalia länttä, ja joiden koulutus, tausta ja verkostot heijastelivat kylmän sodan aikaisen ja jälkeisen lännen pyrkimyksiä.
Keskustelut ja kamppailut sotilaallisesta liittoutumattomuudesta
Suomi on vuodesta 1994 lähtien osallistunut Naton PfP-rauhankumppanuusohjelmaan. Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995 ja pian myös euroon, mutta pysytteli vuoteen 2022 asti muodollisesti sotilaallisesti liittoutumattomana. 1990-luvulta lähtien Suomesta kuitenkin tehtiin enenevässä määrin Nato-yhteensopiva sotilasteknisesti.
Ensimmäiset julkiset puheenvuorot, joissa viitattiin Nato-jäsenyyden mahdollisuuteen, käytettiin jo ennen Suomen EU-jäsenyyttä. Tästä eteenpäin keskusteluissa oli monia vaiheita ja painotukset vaihtelivat. Identiteetti- ja arvopolitiikan lisäksi Nato-jäsenyyden kannattajat puhuivat turvatakuista kriisien ja Venäjän uhan varalle sekä vaikutusvallan saamisesta kansainvälisessä politiikassa. Samalla vakuuteltiin, että pelko varustelukustannusten noususta on turha, ja että Nato-jäsenyys voisi jopa tuoda säästöjä puolustusmenoihin.[8]
Vaiheittain monet merkittävät poliittiset toimijat omaksuivat enemmän tai vähemmän selkeästi ilmaistun myönteisen kannan Suomen Nato-jäsenyyteen. Näihin kuluivat valtakunnanlehti Helsingin Sanomat, pääministeri Paavo Lipponen (joka myöhemmin otti hieman etäisyyttä aiempiin kannanottoihinsa) sekä Kokoomus, joka hyväksyi 2006 puoluekokouksessaan ensimmäisen kerran virallisesti, että Suomen tulisi liittyä Natoon. Nato-jäsenyyden näkyviin puolestapuhujiin kuului myös esimerkiksi Risto E.J. Penttilä, joka oli Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVAn johtaja vuosina 2002–2010.
Diplomaattiset keskustelut Nato-jäsenyydestä Yhdysvaltain johdon kanssa ovat edelleen suurelta osin salassa pidettävää tietoa, mutta ainakin se tiedetään, että Yhdysvaltain Helsingin-lähetystö seurasi aktiivisesti suomalaisten poliitikkojen suhtautumista Natoon ja pyrki vaikuttamaan heidän näkemyksiinsä.[9] Kansalaisyhteiskunnan puolella Nato-jäsenyyttä on ajanut erityisesti 900 jäsenen Atlantti-seura, jonka puheenjohtajina ovat toimineet mm. Jaakko Iloniemi (1999-2001), Risto E.J. Penttilä (2005-8), Liisa Jaakonsaari (2009-23) ja Jyrki Katainen (2024-).
Vaikka monet keskeiset voimat ajoivat Nato-jäsenyyttä, niin sekä kansalaisten enemmistö että sosiaalidemokraattiset poliitikot Tarja Halonen (ulkoministeri 1995–2000 ja presidentti 2000–2012) ja Erkki Tuomioja (ulkoministeri 2000–2015) halusivat jatkaa sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkaa. Myös vakiintuneet valtiomies- ja naiskäytännöt tukivat doktriinia, jonka mukaan – vaikka Suomella onkin Nato-optio – vakaus pohjoisessa ja hyvät Venäjä-suhteet edellyttävät jatkuvuutta. Nato-jäsenyys saattaisi provosoida Venäjää. Tätä doktriinia noudatti myös presidentti Sauli Niinistö aina vuoteen 2021 saakka, vaikka olikin kokoomuspoliitikkona kannattanut Nato-jäsenyyttä.
Näennäisesti vakaan pinnan alla tapahtui jatkuvia muutoksia. Yksi olennainen asia julkisen keskustelun kannalta oli Paasikivi-seuran johtaman Ulkopoliittisen instituutin (UPI) lakkauttaminen 2006. Uusi UPI perustettiin eduskunnan alaisuuteen 2007. Uudelle instituutille ohjattiin aiempaa paljon suuremmat resurssit, jotka sittemmin ovat kasvaneet suhteettomiksi verrattuna myös tämän alan akateemiseen tutkimukseen ja koulutukseen. Lyhyeksi jääneen Raimo Väyrysen kauden jälkeen johtajaksi valittiin Teija Tiilikainen. Lipponen oli nostanut Tiilikaisen EU:n perustuslakikonventin jäseneksi 2003. Myöhemmin Tiilikainen toimi kokoomusministerien poliittisena valtiosihteerinä 2007–9.
Tiilikaisen kauden aikana 2010-luvulla UPI alkoi profiloitua Nato-myönteisten tulkintojen ja kannanottojen esittäjänä.[10] Esimerkiksi Charly Salonius-Pasternakin vielä 2000-luvun loppupuolella esittämät varovaiset muotoilut ”puolueettomasta Nato-keskustelusta” muuttuivat yhä avoimemmin mielipiteiksi, jotka tukivat läheistä USA-yhteistyötä ja Nato-jäsenyyttä. Muutokseen vaikuttivat myös Ukrainan tilanteen kärjistyminen ja Krimin valtaus vuonna 2014 sekä Halonen-Tuomioja aikakauden lopullinen päättyminen 2015.[11]
Samoihin aikoihin kun Ulkoministeriön korkeat virkamiehet ja UPI:n johtaja julkaisivat Nato-jäsenyyttä harkinneen raportin 2016,[12] niin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Sirkka-Liisa Anttila arvosteli UPI:sta tulleen ”Naton haarakonttori”[13]. UPI alkoi yhä aktiivisemmin myötävaikuttaa – iltapäivälehtien lööppien voimallisesti vahvistamana – turvallistamiskehitykseen ja Venäjä-uhkakuvien rakentamiseen. Esimerkiksi 2016 selvityksessä ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla” varoiteltiin muun muassa siitä, että Venäjä tulee käyttämään itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa Suomen itsenäisyyden kiistämiseen.[14]
Vaikka UPI:n johtaja Tiilikainen saattoi julkisuudessa vielä tulkita Naton toimintaa pyrkimyksenä välttää Venäjän ja Naton vastakkainasettelukierteen syventämistä,[15] niin monet UPI:n tutkijat ruokkivat tätä kierrettä. Turvallistamisen lisäksi he tekivät niin myös antamalla julkista tukea Naton edelleen laajenemiselle – joskin saattoivat painottaa, että geopoliittinen konteksti ja edellytykset ratkaisevat aikataulun.
Virallinen linjakaan ei pysynyt muuttumattomana 2000- ja 2010-luvuilla. Suomi lähti Afganistaniin vuonna 2002, osana YK:n ISAF-operaatiota. Muutamaa vuotta myöhemmin operaatiosta vastasi Nato ja rauhanturvaamisesta oli tullut enenevässä määrin kriisinhallintaa ja sodankäyntiä, johon Suomi tosiasiassa osallistui.[16] Tätä vaihetta leimasi myös 2003 Irak-vuoto ja skandaali jälkiseurauksineen. Pääministeri Lipponen oli keskustellut presidentti Bushin kanssa valmisteluista, jotka koskivat Suomen jonkinasteista osallistumista Yhdysvaltain johtamaan liittoutumaan, joka hyökkäsi Irakiin 20.3.2003.
Eri vaiheiden ja viivästysten jälkeen Suomi solmi isäntämaasopimuksen Naton kanssa 2014 (virallinen termi on ”Suomen ja Naton yhteisymmärryspöytäkirja”). Vaikka sopimuksen ja sen aiheuttamien velvoitteiden tarkka tulkinta onkin ollut kiistanalaista, se sisältää erilaisia säädöksiä koskien tuen antamista NATO-joukoille NATOn sotilaallisten toimien aikana, mukaan lukien taistelut ja hyökkäykselliset toimenpiteet.
Vuonna 2017 Suomi päätti jättäytyä pois ydinaseiden kieltosopimusta valmistelevista neuvotteluista eikä Suomi allekirjoittanut sopimusta. Suomen päätös ja sen perustelut olivat linjassa ydinasevaltioiden ja Nato-maiden muodostaman ryhmän kanssa. Kirjallisuudessa näin ilmaistua suuntautuneisuutta kutsutaan liberalistiseksi euroatlantismiksi.[17]
Tultaessa 2020-luvun alkuun monet asiat olivat siis muuttuneet näennäisestä jatkuvuudesta huolimatta. Alla olevat voimat ja prosessit olivat kasanneet yhä enemmän painetta muodollisen Nato-jäsenyyden hakemiseen. Prosessin alkamiseen olisi voinut jo riittää yksi suhteellisen pieni laukaiseva tekijä. Kun lunta tai hiekkaa kertyy kasaan, se pysyy vakaana tiettyyn kaltevuuteen asti. Mutta kun “kriittinen kaltevuuskulma” saavutetaan, yksi lisähiukkanen voi laukaista koko massan liikkeelle. Tulivuoren sisällä magma nousee hitaasti, paine kasvaa suljetussa järjestelmässä, ja lopulta jokin heikko kohta antaa periksi. Purkaus vapauttaa valtavasti energiaa, joka oli pitkään varastoitunut näkymättömiin.
Venäjän laajamittainen hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 ei ollut vain pieni laukaiseva tekijä – aiempinakin vuosikymmeninä se olisi aiheuttanut reaktion, jossa olisi ollut mukana aimo annos pelkoa, vihaakin. 2020-luvun alun olosuhteissa sen vaikutuksena oli viimeistellä kauan käynnissä ollut prosessi liittää Suomi osaksi hyvän ja pahan taistelua käyvää uusliberaalia länttä. Sanna Marinin hallitus päätti pika-aikataululla hakea Nato-jäsenyyttä ilman kansanäänestystä. Venäjän raja pantiin kiinni ja vuoropuhelu lopetettiin.
Suomettumisesta uussuomettumiseen
Sanaa ”suomettuminen” alettiin käyttää saksalaisissa keskusteluissa 1960- ja 70-luvuilla, ja sillä on aina ollut negatiivinen, jopa halveksiva sisältö. Suomettuminen tarkoitti Suomen sopeutumista Neuvostoliiton vaikutusvaltaan ja odotuksiin kylmän sodan aikana, erityisesti poliittisen ja ulkopoliittisen linjan muokkaamista siten, että vältyttiin suoralta konfliktilta tai painostukselta idästä. Se sisälsi ennakoivaa itsesensuuria ja kompromissien tekemistä, joissa kansallinen autonomia ja julkinen keskustelu jäivät joissakin asioissa toissijaisiksi, silloin kun ensisijaista oli turvallisuus ja pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Moskovaan. Sana on yhdistetty moraalisesti kyseenalaiseen alistumiseen ulkopuoliselle vallalle, pelon ja pakon ohjaamaan käyttäytymiseen sekä poliittisen omaehtoisuuden ja vastuullisuuden menettämiseen. Kylmän sodan aikana Suomessa kuitenkin koettiin, että suomettumisen arvostelijat eivät ymmärrä puolueettomuuspolitiikan perusteita eivätkä suomalaista yhteiskuntaa, jossa käytiin jatkuvia demokraattisia debatteja ja kamppailuita suunnasta.
Jo 2000-luvun alussa toimme Jussi Pakkasvirran kanssa esiin termin ”uussuomettuminen”.[18] Uussuomettuminen näkyy ennakoivana mukautumisena maailmanmarkkinoiden, EU-sääntöjen sekä lännen geotaloudellisten ja poliittisten intressien sekä erilaisten sotilaallisten velvoitteiden luomiin odotuksiin. Yhtenä pelkona on, että jos odotuksia ei toteuteta, niin markkinat rankaisevat – ja tätä käytetään myös tietoisena kurinalaistamismekanismina. Mekanismeihin kuuluu myös sitoutuminen sääntöihin ja periaatteisiin, kuten EU:n talous- ja lainsäädäntökehikkoon tai Naton turvallisuusvelvoitteisiin, joihin kuuluu omia valta- ja sanktiomekanismejaan. Näin luodut velvoitteet ja odotukset menevät paljon pidemmälle kuin YYA-sopimuksen tai hyvien idänsuhteiden vaatimukset kylmän sodan aikana.
Perinteinen tapa lähestyä ”suomettumista” on tulkita sitä pienen valtion sopeutumisstrategiana vaikeissa historiallisissa tilanteissa, eikä pelkästään suomalaisen poliittisen kulttuurin ilmentymänä.[19] Perinteinen näkökulma kuitenkin sivuuttaa sen, kuinka maailmanpoliittinen asemoituminen kytkeytyy ideologisiin ja poikkikansallisiin kamppailuihin maan sisällä. Jotta nämä kamppailut suunnasta tulisivat näkyviin, niin vanha- ja uussuomettumisen sijasta voitaisiin nyt puhua myös neuvostosuomettumisesta ja jenkkisuomettumisesta[20] – tai miksei myös yleisemmin länsisuomettumisesta?
Kesäkuussa 2025 Nato päätti NATO valtavasta puolustusmenojen korotuksesta: jäsenmaiden odotetaan jatkossa käyttävän 5 % bruttokansantuotteestaan puolustukseen. Suomen osalta tämä on nelinkertainen BKT-osuus verrattuna 1990-lukuun tai 2000-luvun alkuun (aikoinaan siis vakuuteltiin, että pelko Nato-jäsenyyden aiheuttamista varustelukustannusten noususta on turha). Asiasta ei käyty avointa demokraattista keskustelua. Suomen perustuslain mukaan puolustusmenoista päättäminen kuuluu eduskunnalle eikä siitä voida päättää Natossa, jossa voidaan korkeintaan keskustella asiasta ja sopia suosituksista.
Presidenttien Donald Trumpin ja Ursula von der Leyen heinäkuisen 2025 solmitun kauppasopimuksen jälkeen voitaisiin puhua myös koko EU:n jenkkisuomettumisesta. Tämä sopimus, jonka tekemisessä von der Leyen ja komissio ylittivät valtaoikeutensa kaikkien muiden asioiden paitsi tullien ja varsinaisen kauppapolitiikan osalta, velvoittaa EU:ta käyttämään 750 miljardia Yhdysvaltain dollaria amerikkalaisiin energiaostoihin, 600 miljardia dollaria lisäinvestointeihin, satoja miljardeja aseostoihin ja hyväksymään yksipuoliset rankaisutullit – vastineeksi ei mistään.
Uusliberalismista nationalismin nousuun ja hajoamistendensseihin
Kylmän sodan aikainen oikeistoliberalismi on saavuttanut Suomessa lähes absoluuttisen johtoaseman, mutta samaan aikaan maailmanhistoria on edennyt jo seuraavaan vaiheeseen. Vuosikymmeniä kehityksen suuntaa määritellyt oppi on onnistunut muuttamaan yhteiskunnallisia konteksteja kauaskantoisin seurauksin. Se on muokannut sosiaalisen olemisen muotoja yksityisiksi ja yhteiskunnallisia suhteita markkinapohjaiseksi ja aiempaa vähemmän demokraattiseksi. Vallitsevalla talous- ja sosiaalipolitiikalla on myös ollut monenlaisia kausaalisia seurauksia, kuten kasvava eriarvoisuus, yhä epävarmemmat työehdot ja toistuvat talouskriisit. Näissä olosuhteissa kriisien tyypillisiä vaikutuksia ovat olleet luottamuksen heikkeneminen politiikkaan ja vakiintuneisiin instituutioihin sekä epävarmuuden ja pelon lisääntyminen tulevaisuudesta. Nämä ovat puolestaan johtaneet tyytymättömyyteen uusliberaalia globalisaatiota kohtaan. Ongelmista on syytetty paitsi maahanmuuttajia, muita maita ja globalisteja, niin myös sisäisiä kansanvihollisia.[21]
Varsinkin globaalin rahoitusmarkkinakriisin 2008–9 jälkeen nationalistiset ja autoritaariset populistiset puolueet ovat nousseet julkisen politiikan keskiöön tai hallitusvaltaan ympäri maailmaa – ja siellä missä nationalistinen ja autoritarismiin taipuvainen nationalismi oli jo johtoasemassa, sen opit ovat jyrkentyneet tai käytännöt muuttuneet repressiivisemmiksi.
Tässä riittää todeta, että näin syntyneet poliittiset muutokset ovat vaikuttaneet olennaisesti siihen, että globaalissa poliittisessa taloudessa vallitsee hajoamistendenssejä, että asioita on turvallistettu, että keskinäisriippuvuutta on aseistettu ja maailma on jakaantunut yhä enemmän vastakkaisiin leireihin, joiden välillä vallitsee turvallisuusdilemmoja, jotka ruokkivat asevarustelukierrettä.[22] Kriittisestä näkökulmasta voisi ajatella, että kylmän sodan päättymisen yhteydessä ja sen jälkeen monia asioita tehtiin väärin, ja että nyt kannetaan seurauksia aiemmista virhearvioinneista ja ideologisista valinnoista.
Kuitenkin manikealainen ajattelu taipuu nopeasti myös nykytilanteeseen. Olemme nyt osa länttä. Vika ei ole ”meidän”, vaan johtuu pahoista toisista. Tämän ajattelumallin mukaan Venäjä on aina ollut imperialistinen, eikä siihen ole koskaan voinut luottaa. Autoritaarista Kiinaa hallitsee edelleen yksinvaltainen kommunistinen puolue. Pahoja autoritaarisia hallintoja riittää Venezuelasta Iranin ja Valko-Venäjän kautta Pohjois-Koreaan. Valikoivat ja yksipuoliset kuvaukset maailmanhistoriasta ja näistä maista sovitetaan vallitsevaan tarinaan.[23]
Vaikeampi on kuitenkin selittää sitä mitä Euroopassa ja Yhdysvalloissa tapahtuu. Yhdysvallat on ollut länsimielisen oikeistoliberalismin ihailun kohde, mutta miten käy, kun ihmisoikeuksien, oikeusvaltion tai demokratian periaatteita ei enää noudateta Yhdysvalloissa? Yhdysvaltojen demokratian heikkeneminen on jatkunut jo pitkään ja nykyään se luokitellaan ”puutteelliseksi demokratiaksi”. Todennäköinen luokitus vuonna 2026 on ”autoritaarinen”.[24] MAGA-tyyliset liikkeet ovat edelleen vahvistuneet myös Euroopassa.
Johtopäätöksiä: Suomi ja euroatlanttisen liberalismin traaginen kohtalo
Juuri kun Suomi on lopulta saatu hivutetuksi liberaalin maailmanjärjestyksen aivan ”ytimeen”, niin tuo järjestys onkin sisäsyntyisessä kriisissä ja sen loppu näyttäisi olevan lähellä. Myöskään Venäjä-suhteiden katkaiseminen ja nykyinen militarisaatiokehitys ja asevarustelukierre eivät lupaa tulevaisuuden kannalta hyvää.
Vallitsevan maailmantulkinnan näkökulmasta ei näytä olevan muuta vaihtoehtoa kuin osallistua EU:n jenkkisuomettumiskehitykseen. EU:n ja EU-maiden johtajat juoksevat Valkoisessa talossa yrittäen miellyttää läntisen maailman ylijohtajaa parhaansa mukaan – muistuttaen enemmän keskiaikaisia vasalleja kuin demokraattisten maiden johtajia.
Kuva presidentti Stubbista ja pääministeri Orposta neuvottelemassa jäänmurtajatilauksesta on mitä mainioin symboli nykytilanteelle. Heikon taloustilanteen Suomessa[25] juhlitaan jäänmurtajakauppaa suurena saavutuksena, joka tuo valopilkkuja Suomen talouteen. Tilauksella on kuitenkin geopoliittinen konteksti, joka koskee Arktiksen aluetta.
Ukrainan sota ja välien katkeaminen Venäjään ovat vaikuttaneet myös Arktikseen. On melkeinpä ihme – ja paljolti tanskalaisen puheenjohtajan ansiosta – että Arktinen neuvosto on vielä pystyssä. Käytännön yhteistyömuodot ovat vähissä, vaikka teknologian kehittyminen ja globaalin lämpeneminen luovat koko ajan uusia edellytyksiä taloudelliselle ja sotilaalliselle toiminnalle pohjoisessa. Vakiintuneiden yhteistyömuotojen puuttuessa kasvava mielenkiinto Arktista kohtaan tulee entisestään lisäämään jännitteitä ja vastakkainasetteluja.
Kaiken kukkuraksi Trumpin II hallinto haluaisi liittää Grönlannin Yhdysvaltoihin. Trumpin Grönlanti-puheiden taustalla on taloudellisia ja strategisia motiiveja, kuten harvinaisten maametallien esiintymät, mittavat öljy- ja kaasuesiintymät sekä arktisen alueen geopoliittinen merkitys. Riittävä jäämurtajamäärä – jota Yhdysvalloilla ei tällä erää ole – on paitsi viesti sen sitoutumisesta Arktisen alueen vallankäyttöön myös välttämätön edellytys logististen ja sotilaallisten operaatioiden suorittamiseksi läpi vuoden.
Kun aiemmin Suomi pyrki vähentämään vastakkainasetteluja ja lisäämään yhteistyötä arktisilla alueilla, niin nyt Suomessa juhlitaan sitä, että maan telakkateollisuus pääsee osallistumaan Trumpin hallinnon taloudellissotilaallisten ja geopoliittisten pyrkimysten toteuttamiseen.
Maailmanhistoriallinen tilanne on paljon globaalimpi ja laadullisesti erilainen kuin mitä se oli 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa, mutta silti ei ole mahdotonta nähdä jonkinasteista osittaista historiallista analogiaa Suomen liittoutumiselle natsi-Saksan kanssa.
Viitteet
[1] Tulevaisuuden kannalta ollut paljon parempi kehystää kylmän sodan jälkeinen prosessi yhteiseksi globaaliksi muutokseksi kohti parempaa – länsimaiden “voiton” sijaan. Tätä monet meistä painottivat jo 1990-luvun ensimmäisen puoliskon aikana. Richard Ned Lebow ja Janice Stein (1994) tiivistivät perusidean kirjansa otsikossa ”me kaikki hävisimme kylmän sodan”, johon Mihail Gorbatšov lisäsi ”me kaikki voitimme lopettamalla sen” (saman kirjan takakannessa). R. N. Lebow ja J. Stein (1994) We All Lost the Cold War. Princeton, NJ: Princeton University Press.
[2] Esimerkiksi HS:n pääkirjoituslinja 1990-luvulla oli selkeä: kylmä sota oli ohi, Suomi oli ”vihdoin lännessä”, ja EU-jäsenyys oli rationaalinen ja moraalisesti oikea askel kohti läntistä liberalismia. Poliitikkojen puheissa lännen voitto ja oletus ”historia loppuu (uus)liberalismiin” toimi tulkintojen viitekehyksenä, johon nojasivat niin pääministerit Esko Aho ja Paavo Lipponen kuin nuorsuomalainen liikekin, jonka näkyvimmät nimet olivat Risto E.J. Penttilä (puolustusministeriön erikoistutkija 1991–5 ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja 1995–1999) ja Jukka Tarkka, joka toimi tuolloin HS:n ulkomaantoimituksen kolumnistina. Muista nimistä voisi mainita esimerkiksi Esko Antolan (Turun yliopiston julkisuudessa paljon näkynyt Eurooppa-tutkija), Jaakko Blombergin (UM:n poliittinen alivaltiosihteeri 1992–2001) ja Jaakko Iloniemen (Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n toimitusjohtaja 1990–2000). Itse sain HS:ssä tilaa kritisoida tällaista ajattelua yliökirjoituksissa, kirja-arvioissa ja esseissä samoihin aikoihin, erityisesti vuosina 1991–97 (ks. HS arkisto). Heikki Aittokoski muisteli 1990-luvun ajan henkeä HS-kirjoituksessaan 22.6.2019 “Pitkä 1990-luku on päättynyt, ja se sattuu” muun muassa näin: ”Päällimmäisenä vuodesta 1989 jäi silti mieleen Euroopan vapaus ja Neuvostoliiton sortokoneiston luhistuminen. Kehitys täydentyi kauniisti joulukuussa 1991, kun Neuvostoliitto lakkasi ja tilalle syntyi 15 uutta tai uusvanhaa valtiota. […] Pitkä 1990-luku oli käynnissä, ja maailmassa oli meneillään niin sanottu ’yksinapainen hetki’. Yhdysvallat oli kylmän sodan voittaja ja planeetan kiistaton, oikeastaan ainoa johtovaltio.” Saatavilla osoitteessa https://www.hs.fi/maailma/art-2000006150410.html.
[3] H. Patomäki (1993) ”Kyllä tämä on niin saatanan surkeaa? Tutkielma suomen 1990-luvun poliittista identiteettiä ja intressejä rakentavista Kekkos-tarinoista”, Kosmopolis, (23):2, ss.49-78. Minulla ei ole tarjota suoraa linkkiä tekstiin, mutta voin toimittaa s-postitse 16 MB:n skannatun pdf-tiedoston. Kosmopolis-lehden perustaminen ja erityisesti tämä numerossa 2 ollut esseeni uutisoitiin aikanaan myös HS:ssä, ks. ”Kosmopolis johdattaa maailmanpolitiikkaan”, HS 7.8.1993, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003256772.html.
[4] Vaikka he eivät enää johtaneetkaan maidensa hallituksia siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto lopulta hajosi ja teesi ”historian lopusta” levisi. Reaganin kausi loppui tammikuussa 1989 ja Thatcherin marraskuussa 1990.
[5] Ottaen huomioon sosiaalidemokratian johtoaseman erityisesti Ruotsissa, niin määrittely kytki puolueettomuuspolitiikan demokraattisen hyvinvointivaltion rakentamisen projektiin. Tunnetussa ns. pyjamantaskupuheessaan 1952 pääministeri Kekkonen kirjoitti: ”Kun Suomen politiikan pyrkimyksenä on turvata rauha maalle kaikissa olosuhteissa ja tämän tarkoituksen saavuttamiselle rauha pohjoismaissa on välttämätön edellytys, olisi Suomen yhteistyö nykyistä laajemmallakin pohjalla puolueettomien pohjoisten valtioiden kanssa käsitykseni mukaan mahdollinen ja tarpeellinenkin rauhan turvaamiseksi Pohjois-Euroopassa”. Puheen luonnos on saatavilla Doria.fi-palvelussa osana Kekkosen koottua tuotantoa, ks. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11674/TMP.objres.1095.html;jsessionid=789BEDF8F95F3C678068C543CF37757D. Hyvinvointivaltiota ei kuitenkaan olisi rakennettu ilman vasemmiston vahvaa poliittista asemaa ja moninaisia kamppailuita 1940-luvulta aina 1980-lukuun saakka. Ks. esim. P. Uljas (2005) Taistelu sosiaaliturvasta: ammattiyhdistysväen toiminta sosiaaliturvan puolesta 1957-1963, Helsinki: Like.
[6] Ks. UKK-seurassa pitämäni esitelmä, jonka julkaisin blogina 25.9.2014 “UKK:n perintö nykyisessä maailmanjärjestyksessä”, https://patomaki.fi/2014/09/ukkn-perinto-nykyisessa-maailmanjarjestyksessa/.
[7] Ks. Uusliberalismi Suomessa, luku 3. Kirjan 1. painos ilmestyi 2007. Kirjan 3. painos, jonka pääteksti on sama kuin kahden ensimmäisen, ilmestyi 2015 ja on vapaasti ladattavissa osoitteesta https://patomaki.fi/Uusliberalismi_Suomessa.pdf.
[8] Ks. T. Forsberg (2002) Nato-kirja, Helsinki: Ajatus (Gummerus), ss. 266–73.
[9] “Wikileaks: Yhdysvaltojen lähetystö paimentanut suomalaispoliitikkoja Natoon”, YLE verkkosivut 11.2.2011, saatavilla osoitteessa https://yle.fi/a/3-5321043. Ingressi tiivistää: ”Yhdysvaltain Helsingin-lähetystö on Ylen Wikileaksilta saamien diplomaattiviestien mukaan paimentanut suomalaisia poliitikkoja Nato-jäsenyyden kannalle. Lähetystö on myös seurannut tarkasti suomalaisten mielialoja Nato-kysymyksessä.”
[10] Tarkoitukseni ei ole väittää, että UPI:n euroatlanttinen orientaatio tai Nato-myönteisyys olisi alkanut vasta uuden UPI:n aikoina. Esimerkiksi edellä viittaamani Tuomas Forsbergin Nato-kirja [viite 8] syntyi UPI:ssa, ja vaikka kirja on kirjoitettu kieli keskellä suuta, se tulkittiin aikanaan Nato-jäsenyyden varovaiseksi oikeutukseksi. Samoihin aikoihin UPI:n tutkija Henrikki Heikka tuli esille jyrkillä kannanotoillaan, puolusti amerikkalaisten uuskonservatiivien politiikkaa ja Irakin sotaa. Ks. esim. H. Heikka (2002) “Hiukan epämiellyttävä mies. Saddam Hussein ja lännen strategiset valinnat”, Ulkopolitiikka, 39 (3), ss. 74–85.
[11] Tästä syystä ennakoin Uusliberalismi Suomessa kirjan [viite 7] skenaarioissa Suomen liittyvä Natoon 2014 juuri ennen 2015 eduskuntavaaleja, s. 200. Ennakointini mukaisesti sekä presidentti että pääministeri olivat tuolloin kokoomuslaisia, mutta vuonna 2007 en osannut kaikilta osin ennakoida tulevien hallitusten kokoonpanoa – Tuomioja toimi ulkoministerinä 2015 saakka – enkä myöskään jatkuvuuden voimaa valtiomies- ja naiskäytännöissä ja niitä tukeneessa yleisessä mielipiteessä.
[12] “The Effects of Finland’s Possible Nato Membership. An Assessment”, Ministry for Foreign Affairs of Finland, April 2016, saatavilla osoitteessa https://anselm.fi/wp-content/uploads/2020/04/the_effects_of_finlands_possible_nato_membership.pdf.
[13] “Sirkka-Liisa Anttila pitää Ulkopoliittista instituuttia Naton haarakonttorina, Akaan Seutu 7.9.2016, http://akaanseutu.fi/2016/09/07/sirkka-liisa-anttila-pitaa-ulkopoliittista-instituuttia-naton-haarakonttorina/.
[14] Ks. 31.8.2016 blogini ”UPI alittaa riman: vastuutonta Venäjä-pelottelua”, https://patomaki.fi/2016/08/upi-alittaa-riman-vastuutonta-venaja-pelottelua/.
[15] “Asiantuntija: Vuoropuhelua korostamalla Nato haluaa välttää vastakkainasettelun kierrettä”, YLE verkkouutiset 9.7.2016, https://yle.fi/a/3-9014730.
[16] Wikipedia-artikkeli asiasta valaisee keskustelua, jota käytiin erityisesti 2000-luvun lopussa ja 2010-luvun alkuvuosina. “Suomi ISAF-kriisinhallintaoperaatiossa Afganistanissa”, https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_ISAF-kriisinhallintaoperaatiossa_Afganistanissa [ladattu 17.10.2025].
[17] Ks. T. Juntunen (2018) “Harmaantuvaa pienvaltioliberalismia: Suomi, ydinaseidenkieltosopimus ja ulkopolitiikan koulukuntavaikutteet”, Kosmopolis, 48 (4), ss. 39–63.
[18] J. Pakkasvirta ja H. Patomäki (2003) “Uussuomettumista?”, Historiallinen Aikakauskirja, 101 (2), ss. 338–44.
[19] Ks. esim. Hans Mouritzen (1988) Finlandization: Towards a General Theory of Adaptive Politics. Brookfield: Aldershot.
[20] Filosofi Mikko Yrjönsuuri (2003) on käyttänyt jälkimmäistä termiä kriittisessä analyysissaan Irakin valloituksesta Roistovaltion raunioilla. Filosofinen arvio Irakin sodasta. Helsinki: Gaudeamus, s. 132.
[21] Olen analysoinut systemaattisesti sekä käsitteiden “uusliberalismi” ja “populismi” merkitystä että vastaavien ilmiöiden välisiä konstitutiivisia ja kausaalisia yhteyksiä pitkässä artikkelissa H. Patomäki (2021) “Neoliberalism and Nationalist-Authoritarian Populism: Explaining Their Constitutive and Causal Connections”, Protosociology. An International Journal of Interdisciplinary Research, (37), ss.101–151, doi: https://doi.org/10.5840/protosociology2020376.
[22] Vuoden 2018 kirjani Disintegrative Tendencies in Global Political Economy: Exits and Conflicts, Abingdon: Routledge on vapaasti ladattavissa osoitteessa https://www.routledge.com/Disintegrative-Tendencies-in-Global-Political-Economy-Exits-and-Conflicts/Patomaki/p/book/9780367357573. Tätäkin ajankohtaisempi on helmikuussa 2026 ilmestyvä luku toimittamassani kirjassa, joka myös tulee olemaan vapaasti ladattavissa (”open access”): “An Analysis of Conflicts and the World Monetary System: A Case Against Unilateral Responses and for a 21st-Century Global Clearing Union”, teoksessa J. Morgan and H. Patomäki (toim.) Deweaponising Interdependence: Bringing the Idea of International Clearing Union into the 21st Century, Lontoo: Bloomsbury, https://www.bloomsbury.com/uk/deweaponizing-interdependence-9781350574809/.
[23] Ks, debattini professori Sami Pihlströmin kanssa Ukrainan sodan analyysin (myös mytologisista) taustaoletuksista. H. Patomäki (2022) “Vastaus Pihlströmin synkkään Nato-yksinpuheluun: kohti rakentavampaa rauhanpolitiikkaa” Kosmopolis, 52 (3), ss. 90–98, https://journal.fi/kosmopolis/article/view/120731; S. Pihlström (2022) ”Synkän vuoropuhelun jatkoksi”, Kosmopolis, 52 (4), ss. 80–86, https://journal.fi/kosmopolis/article/view/122063; H. Patomäki (2023) ”Synkkyyden filosofian ongelmista vielä lyhyesti”, Kosmopolis, 53 (1), ss. 85–90, https://journal.fi/kosmopolis/article/view/126932.
[24] Pitkän aikavälin kehityksestä, ks. esim. APSA Task Force on Inequality and American Democracy (2004) ‘American Democracy in an Age of Rising Inequality’, The American Political Science Association, 26 July 2004. Saatavilla osoitteessa http://www.apsanet.org/imgtest/taskforcereport.pdf. Viimeaikainen luokitus ja 2026 tilanteen ennakointi löytyy raportista V-Dem (2025) Democracy Report 2025. 25 Years of Autocratization – Democracy Trumped?, Gothenburg: V-Dem Institute, saatavilla osoitteessa https://www.v-dem.net/publications/democracy-reports/.
[25] Ks. blogini ”Suomen tila 2025: talouspolitiikka ja sen tulevaisuus”, 6.10.2025, https://patomaki.fi/2025/10/suomen-tila-2025-talouspolitiikka-ja-sen-tulevaisuus/.
