Steven Spielbergin uutta elokuvaa Disclosure Day on mainostettu 100 miljoonalla dollarilla ja kehuttu laajalti mediassa. Riippumatta lopullisista katsojaluvuista ja siitä, kuinka paljon elokuva tuottaa voittoa, se on jo nyt saanut paljon näkyvyyttä.
Olen tänä vuonna tehnyt jonkin verran töitä Fermi-paradoksin parissa.[1] Paradoksin ydin on kysymys: galaksimme on vanha ja valtavan iso, eikä planeettamme ole mitenkään erityinen, mutta missä kaikki muut sitten ovat? Muista ei näy eikä kuulu merkkiäkään.[2] Menin siis katsomaan elokuvaa varsin innostunein mielin. Ehkä Spielbergillä olisi jotain uutta annettavaa näihin kysymyksiin? Tai ainakin tarina voisi olla kiinnostava ja viihdyttävä?
Aika pian kävi kuitenkin ilmi, että ”Disclosure Day” perustuu läpikaluttuun amerikkalaiseen mytologiaan ufoista ja hallituksen salailusta. Lisäksi Spielberg on upottanut tarinaan – Hollywood-menestyselokuvien standardikaavan mukaisesti – suuren määrän väkivaltaa, takaa-ajokohtauksia, hyperteknologisia kamppailuita ja fantasiaa.
Ammattimaisesti toteutetun mahtipontisen pinnan alla piilee kuitenkin syvempi ongelma. Elokuva ei ole ainoastaan tieteellisesti epäuskottava ja tarinana epäjohdonmukainen, vaan se osaltaan vahvistaa sellaisia narratiiveja, jotka vaikeuttavat kykyämme oppia jotain olennaista siitä, keitä me olemme ja mikä tulevaisuutemme kosmoksessa voisi olla.
Tieteellinen epäuskottavuus
Juonellisesti ”Disclosure Day” on lähinnä kokoelma kuluneita kliseitä: maahansyöksyneitä avaruusolentojen aluksia, salaisia tiedonhakuohjelmia ja telepaattista kommunikointia. Lisäksi elokuva on täynnä tieteellisiä epätodennäköisyyksiä tai jopa mahdottomuuksia.
Elokuvan yksi motiivi on avaruusolentojen alusten toistuvat onnettomuudet ja törmäykset maahan. Oletus, että tähtienväliseen matkustamiseen kykenevä sivilisaatio on huonompi lentämään ilmakehässä kuin nykyiset amatöörisiviililentäjät pienkoneissaan, on naurettava.[3]
Jos avaruusolennoilla on useita aluksia maapallolla tai sen lähistöllä, niin miten he antaisivat kanssaolentojensa olla vangittuina ja loukkaantuneina, jopa kidutettavina? Lisäksi olennot näyttävät sietävän Maan ilmakehää, painovoimaa ja biokemiaa lähes vaikeuksitta ja kävelevän maapallon pinnalla jopa alasti, vaikka hyvin suurella todennäköisyydellä maapallon olosuhteet olisivat heille tappavia (mm. ilmakehä, eliömuodot ja patogeenit).[4]
Avaruusolennoilla on suuret silmät, jotka ovat sopeutuneet hämärään, humanoidimuodot, mutta vähäinen kasvojen ilmeikkyys, mikä voisi viitata evoluution tulokseen esimerkiksi hieman maapalloa pienemmällä ja hämärällä planeetalla, joka kiertää punaista kääpiötähteä. Kuitenkin kompleksisen elämän kehittymisen todennäköisyys sellaisella planeetalla on lähellä nollaa, koska planeetta olisi liian lähellä tähteä ja sen liekkejä ja säteilyä.
Elokuvassa avaruusolennot ja ihmiset saavuttavat nopeasti keskinäisen ymmärryksen – osin telepaattisten mekanismien ja muistinlukemisen avulla – mutta todellisuudessa tämä on hyvin epätodennäköistä. Kun kaikki on erilaista neurologisesta rakenteesta symbolisiin merkityksiin, ymmärryksen saavuttaminen vaatii aikaa ja oppimista.
Galaksin mittakaava on niin valtava, että jollei avaruussivilisaatiolla ole käytössään jotain ihmeteknologiaa (mikä herättäisi aikamatkailun paradoksit ja olisi uskoakseni tieteellisen realismin vastaista), niin todennäköisesti matka maahan kestäisi vähintään tuhansia vuosia, ellei kymmeniä tuhansia. Galaksimme on myös niin vanha, että kompleksisella, älyllisellä elämällä on ollut paitsi miljardeja vuosia aikaa kehittyä niin myös hävitä. Vaikka galaksimme olisi tuottanut monia teknologisia elämänmuotoja, todennäköisyys, että ne ovat olemassa meidän kanssamme samaan aikaan, on varsin pieni.
Olennot voivat myös olla niin kaukana, että olemme käytännössä yksin. Jos vaikka saisimme radiosignaalin 10 000 valovuoden päästä ja päättäisimme vastata siihen, kun vastaus saapuu perille, signaalin lähettänyttä sivilisaatiota ei välttämättä enää ole. Ja vaikka he vastaisivat meille ja jatkaisivat olemassaoloaan, vastauksen saapumiseen menisi 20 000 vuotta.
Viimein, vaikka galaksissamme olisi samaan aikaan oman lajimme kanssa joku muukin, ja vaikka he päättäisivät lähettää satelliitin tai aluksen tutkimaan aurinkokuntaamme, niin se todennäköisyys, että se sattuisi saapumaan tänne juuri silloin, kun olemme alkaneet tutkia aurinkokuntaa ja kosmosta, olisi aivan uskomaton sattuma. Yhtä hyvin he olisivat voineet saapua 50 000 vuotta sitten (tästä ei ole merkkiäkään) tai tulla vasta 10 000 vuoden kuluttua.
Spielbergin elokuvan kerronta perustuu valtavaan sarjaan epätodennäköisiä sattumia, jotka ovat pitkälti ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä tiedämme fysiikasta, biologiasta, kulttuurista ja kielestä, sekä kosmisista aika- ja tilaskaaloista.
Mitä harvinainen maapallo tarkoittaa ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta?
Mikä olisi tieteellisesti perusteltu ymmärryksemme maailmankaikkeudesta? Mitä enemmän olemme oppineet eksoplaneetoista, tähtien ympäristöistä ja monimutkaisen elämän edellyttämistä olosuhteista, sitä todennäköisemmältä on alkanut näyttää, että maapallomme on sittenkin hyvin erityinen?[5] Kopernikaaninen oletus, jonka mukaan Maa tai ihmiskunta ei ole maailmankaikkeudessa missään erityisasemassa, ei pädekään.
Aurinkokuntamme muut osat ovat elottomia tai kuolleita (Mars?), eikä missään muualla aurinkokunnan osissa ole elämälle kunnollisia edellytyksiä. Vaikka jossain vaiheessa löytäisimme mikrobielämää täältä tai galaksin lähiseuduilta, siitä on pitkä matka mihinkään, joka edes muistuttaisi maapallon ekosysteemeiden moninaisuutta.
Myös kulttuurin ja teknologisen älykkyyden ilmaantuminen vaatii pitkiä aikoja ja hyvin spesifejä olosuhteita. Lisäksi ajan ja avaruuden skaalat ovat valtavia nykyihmisten skaaloihin verrattuna. Rinnakkaiselo muiden sivilisaatioiden kanssa samassa galaksissa on epätodennäköistä, ellei jokin sivilisaatio ole pitkäkestoinen ja onnistu jatkamaan olemassaoloaan jopa satoja miljoonia vuosia tai vielä pidempään.
Käytännössä ihmiskunta saattaa olla yksin – ei absoluuttisessa metafyysisessä mielessä, vaan siinä mielessä, ettei mikään muu sivilisaatio ole tarpeeksi lähellä tai samanaikainen ollakseen merkityksellinen meidän nykyisyytemme tai tulevaisuutemme kannalta. Jos koskaan saamme tietoa muista teknologisista sivilisaatioista, todennäköisesti havaintomme koskevat niiden joskus muinoin jättämiä teknojälkiä tai kauan sitten lähettämiä signaaleja.[6]
Voimme alkaa katsoa maapalloa uusin silmin: planeettamme on harvinainen elämän keidas valtavassa galaksissamme, joka itsessään on kuitenkin vain pienen pieni osa universumia. Maailmankaikkeudessa, joka on täynnä kompleksisia, tietoisia ja teknologisia elämänmuotoja, moraali koskee paljolti rinnakkaiseloa, konflikteja ja yhteistyötä erilaisten toisten kanssa. Pitkälti tyhjässä galaksissa ja maailmankaikkeudessa etiikasta tulee sen sijaan ensisijaisesti vastuullista hoitamista ja vartiointia, mikä tietysti edellyttää pitkälle meneviä institutionaalisen yhteistyön muotoja ihmiskunnan sisällä. Kukaan ei uhkaa tai pelasta meitä, eikä kenenkään kanssa tarvitse tehdä yhteistyötä – paitsi toisten ihmisten kanssa.
Maapallo on ainakin toistaiseksi ainoa tuntemamme paikka, jossa kosmos on tullut tietoiseksi itsestään, ja jossa on reflektiivistä tietoisuutta. Tehtävänä on varjella tätä paikkaa ja varmistaa, ettei äly sammu, sekä suojella reflektiivisen tietoisuuden tuottanutta biosfääriä. Maapallon elonkehä ja sen tuottama reflektiivinen tietoisuus ovat jotakin, joka on kosmisesti haurasta ja jota on varjeltava, mikä edellyttää jatkuvuutta ja pitkäkestoisuutta. Tämä muistuttaa ympäristöetiikkaa, mutta ymmärrettynä galaktisessa mittakaavassa.
Jos älykkyys on harvinaista, sen selviytymisestä tulee itsessään moraalinen hyvä. Jos Maa on ainutlaatuinen, sen suojelusta tulee planeetanlaajuinen välttämättömyys. Jos olemme yksin, vastuumme ei vähene – se voimistuu. Kosmisen yksinäisyyden kertomus voi toimia uutena moraalisena horisonttina, uutena poliittisena kuvitelmana, uutena maallistuneen aikakauden kulttuurimyyttinä. Se voi kannustaa pitkän aikavälin ajatteluun, sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen sekä planeetan vartiointiin, suojeluun ja hoitoon.
Tämä heijastaa sitä, mitä astronautit ja kosmonautit raportoivat. He kokevat syvällisen kognitiivisen muutoksen katsoessaan Maata avaruudesta. He näkevät maapallon ohuelle pinnalle rajoittuvan biosfäärin haurauden. Rajojen merkitys häviää ja he kokevat ihmiskunnan kohtalon yhteyden. Heille kehittyy tunne planeetan suojelun kiireellisyydestä ja vastuullisuudesta. Tämä on hyvin dokumentoitu psykologinen ilmiö, jota on tutkittu avaruuspsykologiassa ja hyödynnetty ympäristöetiikassa.[7]
Spielbergin elokuvan vaikutukset
”Disclosure Day” elokuva vahvistaa maailmankuvaa, jossa ihmiskunta on jatkuvasti itsetuhon partaalla, kykenemätön yhteistyöhön ja geopoliittisen kilpailun loukussa. Toistaen Arthur C. Clarken tarinoiden kylmän sodan aikaista motiivia (esim. elokuvaversio kirjasta 2010: Avaruusodysseia), elokuvan tapahtumien aikaan maailma horjuu kolmannen maailmansodan partaalla. Uhkaava maailmansota esitetään lähes luonnollistettuna väistämättömyytenä, ei ihmisen valintojen kontingenttina tuloksena tai poliittisena prosessina, jossa toimijat voisivat toimia toisin.
Tämä ajattelutapa on syvästi regressiivinen. Se antaa ymmärtää, että ihmiskunta ei voi kypsyä, oppia tai kehittää planetaarista vastuullisuutta. Jos mikään pelastus on ylipäätään mahdollinen, sen on tultava ulkopuolelta. Käynnistäjänä voi toimia avaruusolioiden olemassaolon paljastaminen ja sen aiheuttama järkytys, mutta elokuvassa vihjataan myös mahdollisuuteen, että oliot puuttuvat maailmanhistorian kulkuun suoraan. Tarinan lopussa uutistenlukija alkaa selostaa viestiä, jonka paikalle kärrätty avaruusolio ihmiskunnalle antaa, mutta sen sisältöä ei katsojille paljasteta, vaan elokuva päättyy.
2000-luvun alun näkökulmasta ongelmana on, että kosmisen yksinäisyyden kertomus voi avata uuden moraalisen horisontin ainoastaan tietynlaisten edellytysten vallitessa. Jotta kertomus toimisi vastuullisuutta tukevalla tavalla, se vaatii sellaisia sosiaalis-psykologisia ja sosioekonomisia olosuhteita, jotka edesauttavat moraalisen horisonttimme laajenemista ja kehitystä. Ihmetys ja kunnioitus, joka koskee elämän kehittymistä pienellä ja hauraalla planeetallamme maailmankaikkeuden suunnattomuuden keskellä, voi laajentaa moraalista horisonttia vain, jos ihmiset kokevat olevansa eksistentiaalisesti riittävän turvassa. Epävarmuuden ja pelon vallitessa tarina voi myös herättää kauhua.
Erich Frommin kirja Escape from Freedom on jälleen ajankohtainen.[8] Se analysoi modernin yksilökeskeisen ihmisen muodostumista kapitalistisen markkinatalouden ja kansallisvaltion kontekstissa. Frommin mukaan eksistentiaalinen pohdinta epävarmuuden olosuhteissa ei useinkaan tuota vastuuta, vaan aiheuttaa taantumista, autoritaarisuutta ja puolustuskannalle sulkeutumista.
Spielbergin elokuva rakentuu epävarmuudelle. Spielbergin salaliittotarinassa valtio pitää ihmiset pimennossa, ja resurssit kohdennetaan militarisaatioon sekä toisten aiheuttamaan eksistentiaaliseen uhkaan. Kapitalistinen kilpailu, työmarkkinoiden epävarmuus, ihmisten eriarvoisuus ja arkielämän väkivaltaisuus otetaan annettuna. Tällainen tarina ei kykene tukemaan vastuuta herättävän kosmisen narratiivin syntymistä.
”Disclosure Day” ei ole pelkästään tieteellisesti epäuskottava; se on eettis-poliittisesti taantumuksellinen. Se ylläpitää kypsymättömyyttä, joka on ylitettävä, jos ihmiskunta aikoo kohdata todellisen kosmisen tilanteensa ja ottaa vastuuta tulevaisuudestaan. Elokuvan kerronnan logiikka pohjautuu pelkoon, salailuun, militarisointiin ja geopoliittiseen fatalismiin, ja siten se tukkii ne kognitiiviset ja emotionaaliset polut, joiden kautta planetaarinen vastuu voisi syntyä. Se on spektaakkelinomainen ilmaus kulttuurista, joka estää meitä kuvittelemasta tulevaisuutta, joka perustuisi nöyryyteen, haurauteen ja huolenpitoon.
Kypsempi kosminen kertomus ei pohjautuisi avaruusolioiden maahansyöksyihin tai salaisiin valtio-ohjelmiin, joissa yritetään keksiä tapoja hyödyntää ulkoavaruudesta tulleiden teknologioita sotilaallisesti tai muuten, ja joissa planeetallemme tulleita avaruusolioita jopa kidutetaan salaisissa laboratorioissa. Todennäköisin ”kontaktin” muoto ei ole vierailu planeetallamme, vaan teknojälki, jonka löydämme: kaukaisen sivilisaation insinöörityön heikko, muinainen jäänne. Tällainen löytö ei aiheuttaisi paniikkia tai militarisaatiota. Se aiheuttaisi pohdintaa siitä, mikä meidän paikkamme ja tulevaisuutemme on.
Löytö pakottaisi ihmiskunnan kohtaamaan haurauden, olemassaolomme satunnaisuuden ja vastuun, joka seuraa siitä, että planeettamme on tähän asti ainoa tunnettu paikka galaksissamme, jossa on reflektiivistä tietoisuutta. Mitä löytämämme teknojälki kertoo mahdollisista tulevaisuuksistamme?
Spielbergin elokuva tarjoaa spektaakkelia siellä, missä tarvitsisimme nöyryyttä; kriisiä siellä, missä tarvitsisimme jatkuvuutta; ja pelkoa siellä, missä tarvitsisimme vastuuta. Näin tehdessään se hukkaa tilaisuuden edistää sellaista planetaarista etiikkaa, joka voisi ottaa vastuuta elämän ja tietoisuuden pitkän aikavälin tulevaisuudesta.
Viitteet
[1] Heikki Patomäki, “Suuri kosminen hiljaisuus: mitä Fermin paradoksi kertoo ihmiskunnan tulevaisuudesta? Osa 1” ja “Osa 2”, Kosmopolis, ilmestyvät syksyllä 2026 (toinen osa saattaa ilmestyä vasta talvella 2027). Artikkelista on tulossa englanninkielinen versio. Julkaisen myös tästä blogista englanninkielisen version pian.
[2] Ratkaisuyrityksistä ks. esim. Webb, Stephen, Missä kaikki ovat? Viisikymmentä ratkaisua Fermin paradoksiin ja maan ulkopuolisen elämän arvoitukseen. Suom. Hannu Karttunen. Helsinki: Ursa, 2005. Uudemmassa 2015 painoksessa, jota ei ole suomennettu, ratkaisuyrityksiä on jo 75.
[3] Sivilisaation, joka pystyy ylittämään tähtienväliset etäisyydet, on ratkaistava navigointi- ja luotettavuusongelmia, jotka ovat valtavasti meidän nykykykyjämme yläpuolella. Tähtienvälinen matkustaminen – jos se on ylipäätään mahdollista – edellyttää paitsi erittäin tarkkaa lentoradan hallintaa myös vankkoja, vikoja kestäviä ja niitä korjaavia järjestelmiä sekä moninaisia turvamekanismeja. Todennäköisyys, että sellaiset alukset tekevät toistuvasti pakkolaskuja yhdelle pienelle planeetalle tai joutuvat onnettomuuksiin lennellessään sen ilmakehässä, on häviävän pieni. Vartailun vuoksi: nykyisen kaupallisen lentoliikenteen onnettomuussuhde on ehkä yksi onnettomuus miljoonaa lentoa kohden, eivätkä kaikki onnettomuudet ole yhtä pahoja.
[4] Jos planeetalla on elämää, on suuri todennäköisyys, että sen ilmakehä tai elämänmuodot olisivat muualta tulleille vaarallisia tai voisivat nopeasti johtaa massatuhoon. Kenelläkään ei esimerkiksi ole vastustuskykyä kokonaan toisenlaisia mikroeliöitä vastaan. Niin kutsuttu ”peilielämä” koostuu organismeista, jotka ovat rakentuneet maapallon elämän muodostavien biologisten molekyylien peilikuvista, mutta toisille meidän elämänmuotomme voivat muodostaa peilikuvan. Peiliorganismit voivat välttää immuunijärjestelmät, mikä voisi aiheuttaa joukkosukupuuttoja. Jo pelkästään nykyinen Mars-tutkimus voi tämän takia muodostaa riskin maapallon elämälle, olettaen, että siellä on jäänteitä muinaisesta elämästä. Ja vaikka kyse ei olisi peilikuvaelämästä, patogeenit ovat suurella todennäköisyydellä hyvin vaarallisia, jos ne tarttuvat.
[5] ”Harvinainen maapallo”-kirjallisuus on alun perin ollut jonkinlaisessa oppositio-asemassa, mutta nyt esim. Ian Crawford ja Dirk Schulze-Makuch toteavat, että monet ovat heidän tavoin tulleet johtopäätökseen, että älyllisen elämän ja teknologisen sivilisaation syntyminen kosmoksessa voi olla erittäin harvinaista. Tämä johtopäätös perustuu evolutiivisten siirtymien vaatimiin pitkiin aikoihin ja erilaisten suodattimien tai pullonkaulojen analyysiin. He pitävät myös ns. eläintarhahypoteesia vielä toistaiseksi uskottavana vaihtoehtoisena hypoteesina. Sen mukaan meitä pidetään tietämättöminä muista sivilisaatioista. Kuitenkin mitä enemmän aikaa kuluu ilman että havaitsemme merkkejä kehittyneestä älykkäästä elämästä ympärillämme, vaikka kuinka yrittäisimme, sitä epätodennäköisemmäksi eläintarhahypoteesi tulee. Näin joudumme kenties jo lähitulevaisuudessa päättelemään, että teknologisesti älykäs elämä on hyvin harvinaista maailmankaikkeudessa. Crawford, Ian & Schulze-Makuch, Dirk: “Is the Apparent Absence of Extraterrestrial Technological Civilizations Down to the Zoo Hypothesis or Nothing?”. Nature Astronomy, 2024, 8(1), 44–49. https://doi.org/10.1038/s41550-023-02134-2.
[6] Menneiden sivilisaatioiden havaitsemisen kannalta olennaista on se, kuinka pitkäkestoisia ”tekno-allekirjoituksia” ne jättävät jälkeensä. Voi hyvin olla, että on – tai on ollut – sivilisaatioita, jotka ovat oppineet elämään sopusoinnussa biosfäärinsä kanssa eivätkä siksi ole helposti erotettavissa luonnosta. Sellaiset sivilisaatiot eivät myöskään jättäisi jälkeensä pitkäaikaisia teknologisia jälkiä. Ks. Balbi, Amedeo & Ćirković, Milan M. (2021): “Longevity Is the Key Factor in the Search for Technosignatures”. The Astronomical Journal 161(222). https://doi.org/10.3847/1538-3881/abec48.
[7] Astronauttien ja kosmonauttien raporttien sisältöä on pyritty myös testaamaan, osin jopa luonnontieteellisin menetelmin. Jo pelkkä virtuaalitodellisuus riittää tuottamaan ns. yleiskatsausvaikutuksen, ja tällä on myös todennettuja vaikutuksia neurofysiologisella tasolla. Ks. van Limpt-Broers, H.A.T., Postma, M., van Weelden, E. et al. ”Neurophysiological Evidence for the Overview Effect: A Virtual Reality Journey Into Space”. Virtual Reality 28, 140, 2024, https://doi.org/10.1007/s10055-024-01035-7.
[8] Frommin keskeinen teesi on, että moderni, individualismiin oppinut ihmisellä on taipumusta kokea epävarmuutta ja ahdistusta. Jollei yhteiskunnallisia oloja ole järjestetty siten, että aiemman kollektiivisen turvallisuuden (varmuuden, muuttumattomuuden) korvaa uudenlainen turvallisuus (jota luonnehtii hyvä paikka yhteiskunnassa, solidaarisuuden kokemus ja sisäisen vahvuuden kehittyminen), tämä johtaa helposti konformistisuuteen, autoritäärisyyteen ja jopa tuhoaviin pyrkimyksiin. Frommin teksti yhdistää historiaa, filosofiaa, teologiaa ja poliittista psykologiaa, mutta pyrki ennen kaikkea selittämään fasismin ja natsismin nousua modernissa Euroopassa. From, Erich: Escape from Freedom, Farrar & Rinehart: New York, 1941 (2011 näköispainos: Ishi Press International: New York).
