Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tulee kesällä sata vuotta. Tulemme näkemään suuren määrän kirjoja, lehtijuttuja, dokumenttiohjelmia ja elokuvia aiheesta. Onko myös yhteiskunnallinen kehitys palannut menneisyyteen?
Myös akateemisella puolella maailmansodan satavuotisjuhlaa on valmisteltu jo pitkään. Minäkin lupauduin suureen belgialaiseen kirjaprojektiin, jossa eri tieteenalan edustajat analysoivat sodan eri syitä. Projekti hiljeni syksyllä, ja uusi pyyntö kirjoittaa imperialismista sodan syynä tuli pahasti kesken vaalikampanjaa.
Ensimmäinen maailmansota on pitänyt mieltäni otteessaan pian jo vuosikymmenen ajan. Olen kerännyt aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, materiaalia ja elokuvia. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevistä elokuvista oma suosikkini on Joyeux Noel, uudehko ranskalainen filmi, joka kertoo joulun 1914 hetkellisestä rauhasta länsirintaman useimmilla lohkoilla.
Uusliberalisaatio on ainakin joissakin olennaisissa suhteissa merkinnyt paluuta menneisyyteen. Kun aloin pohtia systemaattisemmin talouskasvun hidastumista ja vaihteluita, sekä myös uusimperialistisen ajattelun ja kielen nousua Bush-nuoremman presidenttikaudella, analogia ensimmäistä maailmansotaan edeltäviin vuosikymmeniin suorastaan tyrkytti itseään.
Enkä ole ainoa, jolle on tullut mieleen aikakausien samankaltaisuus. Kirjani The Political Economy of Global Security (2008) alussa lainaan monia tekstejä, joissa verrataan nykykehitystä siihen teollisen kehityksen ja globalisaation aaltoon, joka jatkui 1870-luvun alusta aina vuoteen 1914.
Vapaamarkkinaoppien soveltaminen nyt tapahtuu toki erilaisessa maailmassa. Jotkut vaikutukset voivat silti olla olennaisesti samanlaisia kuin aiemmin. Eriarvoisuus lisääntyy, kasvu hidastuu ja eripituiset sykliset vaihtelut syvenevät.
Maailmantaloudesta puuttuvat edelleen sellaiset instituutiot, joiden avulla valtioihin jakautuneen kapitalistisen maailmantalouden ristiriitoja voitaisiin ylittää. Maailman kauppajärjestö WTO on kyllä toistaiseksi pystynyt pitämään vielä yllä vapaakaupan periaatteita, mutta sisäinen devalvaatio ”kilpailukyvyn” parantamiseksi tuottaa aivan yhtä huonoja kokonaisvaikutuksia kuin suora protektionismi aiemmin.
Epävakaa rahoitus hallitsee maailmantalouden kehitystä aivan samoin kuin se teki ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Kun yleinen epävarmuus lisääntyy esimerkiksi työttömyyden ja talouskriisien vuoksi, myös luottamus instituutioihin ja toisiin ihmisiin alkaa rapautua. Nationalismi ja muukalaisvihamielisyys ovat kollektiivisen itsekeskeisyyden ja itsekkyyden muotoja.
Ennen ensimmäistä maailmansotaa suurvallat ajautuivat asevarustelukierteeseen. Vastakkainasettelut saivat moninaisten kansainvälisten kriisien muodon.
Oman aikamme kehitys toistaa menneisyyttä. Kylmän sodan päättymisen ”rauhanosinko” jäi kovin lyhytaikaiseksi. Vaikka parina viime vuonna lännen varustelumenot ovat hieman vähentyneet julkisen talouden leikkausten takia, asemenot ovat muutoin olleet nopeassa nousussa kaikkialla maailmassa. Kylmän sodan aikainen absoluuttinen taso ylitettiin jo vuosia sitten.
Ukrainan kriisissä suurvallat ovat jälleen nokikkain. Yllättävää ei ole se, että tämä tapahtuu, vaan se, että se tapahtuu Euroopan sydämessä.
Näytämme palanneen ajassa taaksepäin. Siksi olennainen kysymys kuuluu: miten voisimme palata tulevaisuuteen? Miten päästä takaisin sellaiselle maailmanhistorian polulle, jossa moraalinen oppiminen ja yhteiskunnalliset uudistukset voisivat jatkua siitä, mihin jo oltiin pääsemässä ennen Thatcherin ja Reaganin valtakausia?
Minulle vastaus on selvä: demokraattinen globaalikeynesiläisyys. Jo 1970-luvulla tämä polku olisi ollut mahdollinen, mutta Nixonin hallinto päätti yksipuolisesti sysätä maailman globaalin rahoituksen ja eriarvoistumisen kehitysuralle.
Myös eurovaaleissa 2014 haetaan pohjaa toisenlaiselle kehitysuralle. Tarvitsemme sellaisen Euroopan parlamentin, jossa on mukana ihmisiä ja puolueita, jotka ymmärtävät nykykehityksen vaarat ja haluavat muuttaa kokonaisyhteiskunnallisen kehityksen suuntaa.
Tulevaisuus on vihreän globaalin vasemmiston.
Heikki Patomäki