Yhdysvaltain kahden biljoonan paketti osoittaa uusliberaalin makrotalouspolitiikan perustelut vääriksi. Julkista rahaa löytyy, kun sitä tarvitaan. EU seuraa perässä. Jo talouskriisin ensimmäinen vaihe on paljastanut EU:n melkein 30-vuotisen budjettikurin mielivaltaisuuden. Kun poliittista tahtoa on, kurisopimukset voidaan nopeasti panna syrjään, koska niiden noudattamisesta olisi haittaa. Jäsenmaiden ja EU:n poliittinen eliitti on nopeasti ottanut käyttöön tukiohjelmia, joiden kokonaiskoko on vähintään 10 prosenttia EU:n BKT:stä. Tosin osa tästä on lainoja ja lainojen takauksia, mitkä eivät auta jo valmiiksi ylivelkaantuneita taloustoimijoita – narulla ei voi työntää.

Sarjan kolmannessa osassa arvioin lähikuukausien ja vuosien talouskehitystä. Edessä on syvä taantuma tai lama, mutta kuinka laajalle levinnyt, syvä ja pitkäkestoinen talouden alamäestä tulee, riippuu osin myös siitä missä määrin MMT-teoreetikot ovat oikeassa. Onko valtioilla tai EU:lla tässä tilanteessa olennaisia budjettirajoituksia? Vastaan, että kaikesta huolimatta on. Kriisi on vasta alkanut.

Hyman Minskyn rahoituksellisen epävakauden hypoteesi kertoo, että keskeinen mekanismi, joka ajaa talouden kohti rahoituskriisiä, on yksityisen sektorin velkaantuminen.[1] Velan määrä suhteessa maailman bruttokansantuotteeseen nousi yli 320 prosenttiin vuoden 2019 kolmannella neljänneksellä – suuremmaksi kuin koskaan kapitalistisen maailmantalouden historiassa.[2] Asetelma oli valmis uudelle kriisille.

Hallitseva tarina on, että osakemarkkinoiden syöksykierre johtuu koronaviruksesta. Viime aikojen tapahtumat tai viime vuosikymmenen kehityskulut eivät tue tätä tarinaa. Virus oli levinnyt maailmanlaajuisesti useita viikkoja ennen osakemarkkinoiden romahtamista. Vielä kun terveysjärjestö WHO julisti koronaviruksen maailmanlaajuiseksi hätätilanteeksi, osakemarkkinat jatkoivat nousuaan. Viimeistään kun Kiinassa oli jo 1000 viruskuolemaa, rationaalisten markkinoiden olisi pitänyt kyetä ennakoimaan viruksen aiheuttamaan uhkaa maailmantaloudelle.