Kävin eilen antamassa ennakkoääneni vasemmistolle ja kuten moni muukin, toivon kovasti suunnanmuutosta Suomessa. Jonkinasteinen parannus edelliseen hallitukseen onkin onneksi mitä luultavimmin luvassa, mutta kuinka pitkälle se riittää? Tässä analyysini.
Jos oletetaan, että vasemmistoliitto ei suostu menemään kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen, ja että perussuomalaiset eivät kelpaa hallituskumppaniksi muille pääoppositiopuolueille, mahdollisten koalitioiden joukko pienenee. Kokoomus ja perussuomalaiset tulevat yhteensä saamaan ehkä vajaan kolmanneksen äänistä.
Jos keskusta kokee suurtappion, kuten nyt näyttää todennäköiseltä, kynnys lähteä hallitukseen on korkea. Joko keskusta saa suuren määrän tavoitteistaan läpi hallitusneuvotteluissa tai se jää ulkopuolelle.
Oppositio tulee juhlimaan vaalivoittoa. Lopullinen tulos on kuitenkin epävarma. Oletetaan esimerkiksi, että SDP saa 20-21%, vihreät 13-14% ja vasemmisto 9-10%, yhteensä ehkä 44%. Vaikka yhteenlaskettu ääniosuus nousisi tästä vielä pari prosenttia (mikä on epätodennäköistä mutta mahdollisuuksien rajoissa), osuus ei riitä enemmistöhallituksen muodostamiseen.
RKP:n ja kristillisten yhteenlaskettu kannatus on 8-9 prosentin hujakoilla. Vasemmistopuolueet, vihreät ja nämä pienpuolueet voisivat ehkä yhdessä muodostaa niukan enemmistöhallituksen, mutta ei ole edes varmaa, saisivatko ne yhteensä yli 100 kansanedustajaa. Viimeisimmässä YLE:n mittauksessa vas-dem-vihreät yhteenlaskettu ääniosuus oli 42,9% ja kd + rkp saanevat yhteensä noin 13 paikkaa (6,5% paikoista).
Todennäköisin hallituspohja on näin ollen demarit, kokoomus, vihreät, kd ja rkp. Tämä hallitus ei tule kääntämään politiikan suuntaa suuresti Suomessa. Toki Rinteen laaja koalitiohallitus olisi nykyistä hallitusta koulutus- ja tutkimusmyönteisempi. Se olisi myös positiivisempi maahanmuuton suhteen. Rinteen hallitus ottaisi ilmastonmuutoksen vakavammin kuin Sipilän hallitus ja olisi johdonmukaisempi ympäristöpolitiikassaan. Joitakin parannuksia esimerkiksi nuorisotyöttömyyden hoitoon olisi todennäköisesti myös luvassa.
Pääosin nyt käynnissä olevat kehityskulut kuitenkin jatkuisivat. Talouspolitiikka pysyisi jokseenkin samanlaisena valtiovarainministeriön virkamiesten johdolla (ks. tämä ja tämä). Kestävyysvajeen ja ulkoisen kilpailukyvyn käsitteet ohjaavat taloudenpitoa. Lisäsopeutus- ja kilpailukykytoimia on luvassa. Talouskasvun hidastuessa tai uuden taantuman tai laman koittaessa työttömyys ja julkiset menot kasvavat ja siksi Rinteen hallitus tullee kiristämään sopeutustoimia, vaikka niillä on taipumusta heikentää taloustilannetta.
Sote-uudistus pysyisi edelleen agendalla nykyisessä kompleksisessa ja todellisia tavoitteita salailevassa muodossaan (ks. lyhyt kriittinen analyysini). Yksityistämis- ja ulkoistamiskehityksen nykytilanne otetaan annettuna; nämä prosessit saisivat edelleen pääosin jatkua. Myös ulko- ja turvallisuuspolitiikka asehankintoineen jatkuisi pitkälti nykyisen kaltaisena.
Edes yliopistojen tilanne ei juuri muuttuisi nykyisestä, vaikka välitön rahoitustilanne paranisikin. Indeksi otetaan käyttöön, mutta ei takautuvasti ja todennäköisesti vain väliaikaisesti. Opintorahaa saatetaan aluksi myös hieman korottaa. Opetusministeriksi tulee kansliapäällikkö Anita Lehikoisen kanssa hyvin toimeen tuleva junioridemari tai -kokoomuslainen. Suuri osa lisärahoituksesta menisi kasvaviin opiskelijamääriin ja ”elinikäiseen oppimiseen”. Tässä skenaariossa yliopistoista tulee yhä enemmän yhtäältä ammattikorkeakouluja ja toisaalta yhtiöiden halpatuotantotutkimuskehityslaitoksia.
Toimintoja edelleen kaupallistetaan ja yhtiöitetään. Yliopistolaiset pakotetaan avokonttoreihin tai ”monitoimitiloihin”. Yhä pienempi osa ”professoreista” valitaan tehtäväänsä tieteellisten ansioidensa pohjalta tai edes toimii pääosin yliopistolla.
Kun nykylinja jatkuu, tulosjohtamista ja suoraa ohjaamista kiristetään edelleen (”yliopistot ovat autonomisia, mutta eivät osaa käyttää autonomiaansa ja ovat itse luoneet ongelmansa” on nykyvallan virallinen oppi). Yliopistojen hallintajärjestelmään ei tulisi muutosta ja kaikkien yliopistojen suuntana on edelleen Tampere3 (sen orwellilaisesta logiikasta ks. tämä). Kukaan ei kyseenalaista viimeisen parinkymmenen vuoden aikana rakennettuja hierarkioita tai yliopistojen sisään tulleita ulkoisia intressejä, joilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.
Entä jos hallitukseen tulisikin kokoomuksen tilalle keskusta ja vasemmistoliitto – tai pelkästään vasemmistoliitto, jos vaalitulos sellaiseen koalitioon riittäisi?
Tällä olisi toki oma vaikutuksensa joihinkin sinänsä tärkeisiin painotuksiin ja yksityiskohtiin, mutta suurta linjaa se ei ikävä kyllä näyttäisi juurikaan muuttavan. Toivoisin olevani tässä asiassa väärässä, mutta vaikutelmani vasemmiston vaalikärjistä ja kynnyskysymyksistä on, että hallitusneuvotteluita varten muotoillut tavoitteet ovat aika vaatimattomia ja mukailevat pitkälti jo vallitsevaa tilannetta niin talouspolitiikassa kuin esimerkiksi yliopistopolitiikassa. EU:ta ei näissä tavoitteissa edes mainita. Vasemmisto voisi kuitenkin saada ns. aktiivimallin peruttua ja onnistua puolustamaan kaikkein heikoimpien ja pienituloisimpien asemaa joissakin yksittäiskysymyksissä. Kannatan toki lämpimästi!
Itse asiassa tuli vahva déjà vu -kokemus vasemmiston kärkitavoitteita ja kynnyskysymyksiä lukiessa. Joskus historia toistaa itseään useammin kuin kerran.
Heikki Patomäki
PS. Nämä ovat vain mietelmiä ja arvioita tilanteesta, joiden tavoitteena ei ole vaikuttaa vaalien kulkuun. Siksi en myöskään julkaise tätä muualla kuin omilla sivuillani. Olen aiempaakin vakuuttuneempi siitä, että todellisen poliittisen käänteen aikaansaaminen edellyttää laajempia muutoksia Euroopassa (esim. tämä) ja globaalisti (ks. tämä).
