Kenelläkään ei ole kristallipalloa, josta tulevaisuuden tapahtumat voisi suoraan nähdä. Tulevaisuus on epävarma. Kuitenkin ”haasteista” ja ”uhkista” puhuminen edellyttää, että meillä on asianmukaista tietoa tulevaisuuden vaaroista. Esimerkiksi Venäjän poliittisesta ja sotilaallisesta uhasta on ryhdytty puhumaan myös tavalla, joka edellyttää kykyä nähdä tulevaisuuteen. [Toimitettu ja uudelleen järjestelty versio tästä kirjoituksesta julkaistiin Aamulehdessä sunnuntaina 5.3.2017.]
Tiedämme toki, että uhkakuvia voidaan rakentaa myös ilman tulevaisuuden tapahtumien ennakointia. Riittää, että jotain asiaa, teknologiaa, ihmisryhmää tai valtiota luonnehditaan sellaisin sanakääntein, että kuulijan tai lukijan päässä syntyy kuva vakavasta ”meihin” kohdistuvasta uhkasta.
Uhkakuvat kumpuavat usein kulttuurimme syvärakenteista. Esimerkiksi tarinat hyvän ja pahan välisestä taistelusta syntyivät zarahustralaisuudessa ja tulivat myöhemmin osaksi kristinuskoa. Nykypäivänä tarinat ”hyviksistä” ja ”pahiksista” toistuvat muun muassa lukemattomissa Hollywood-elokuvissa.
Silloin kun kyse on pelkästä retoriikasta ja tarinoiden kertomisesta, ilmiön analyysiin riittää kriittisen kulttuurintutkimuksen välineet. Tarinan rakenne, kehityshistoria ja leviämisen mekanismit voidaan paikallistaa. Vallitsevan puhe- ja kirjoitustavan säännöt voidaan purkaa auki. Teksti voidaan hajottaa ja sen sisältö osoittaa tyhjäksi.
Politiikan ja talouden tutkijan näkökulmasta ennakointi muuttuu kiinnostavammaksi kun siihen sisältyy riittävän selkeitä ja tarkkoja ennustuksia. Mediassa ja julkisuudessa luotetaan usein erityisesti asiantuntijoiden ennakointeihin ja ennustuksiin. Asiantuntijoilla on auktoriteettia puhua oman alansa asioista.
Kanadalainen Philip Tetlock on tutkinut asiantuntijoiden ennakointikykyä jo vuosikymmenien ajan. Hän on tehnyt sekä kokeellisia tutkimuksia, jossa tapahtumia ja todistusaineistoa voidaan manipuloida, että tosielämän turnajaisia, jossa testataan asiantuntijoiden ja muiden ihmisten kykyä ennakoida historiallisia tapahtumia.
Tulokset ovat hämmentäneet tutkimusmaailmaa ja aiheuttaneet pienen sensaation myös laajemmassa julkisuudessa. Tikkoja satunnaisesti heittävät simpanssit ja yksinkertaiset tietokonealgoritmit pystyvät yleensä parempaan kuin tavanomainen ”asiantuntija”. Asiantuntijoiden arviot ovat politiikkaa enemmän kuin tiedettä. Asiantuntijoiden omaksuma teoria ja ideologia määräävät heidän arvioitaan. Monet asiantuntijat etsivät vain omia näkemyksiään tukevia todisteita. Jälkikäteen he ovat hyviä keksimään selityksiä sille, miksi asiat eivät menneetkään ennakointien mukaan. Selittelyn tavoitteena on oman teorian tai ideologian puolustelu.
Uusimmassa kirjassaan Superforecasters Tetlock esittää, että tulevaisuuden järkiperäinen ennakointi ei kuitenkaan ole mahdotonta. Ongelma pitää jakaa osiin ja asiaa pitää katsoa myös ulkopuolisen silmin. Evidenssi pitää ottaa huomioon mutta ei liioitellen viimeisimmän tiedon merkitystä. Todellisuus on monimutkainen, joten ristiriitaiset ja toisiaan kumoavat voimat ja pyrkimykset pitää ottaa huomioon. Ennakoinneissa kannattaa pyrkiä tarkkuuteen epävarmuudesta huolimatta. Aiemmista virheistä pitää oppia ja oman teorian tai ideologian pitää hyväksyä moninaisuus ja olla muutettavissa. Ennakointia oppii parhaiten harjoittamalla sitä – itsekriittisesti.
Lännen media julkaisi marraskuun lopussa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori ja dosentti Arto Luukkasen kirjoituksen ”Venäjä hyökkää tammikuussa Ukrainaan?”. Jo ensikatsomalta kirjoitus vaikutti täyttävän kaikki epäonnistuvan ennustuksen tunnusmerkit.
Osin Luukkasen teksti on pelkkää retoriikkaa: se tukeutuu pitkälti kaavamaisiin rakenteisiin, vihjaileviin lauseisiin ja epämääräisiin aihetodisteisiin. Päälähteenä on Pavel Felgenhauerin näkemykset, jotka oli julkaistu Ukrainan konfliktin toisen osapuolen lehdessä. Kaikki Luukkasen esille tuomat näkökohdat tukevat oletusta Venäjästä aggressiivisena ja pahana suurvaltana, joka yksipuolisesti uhkaa naapureitaan. Luukkanen ei tuo esille mitään muita näkökohtia tai tulkintakehikkoja, puhumattakaan todellisuuden moninaisuudesta ja ristiriitaisuudesta.
On aina tärkeää täsmentää sekä ennakoitu tapahtuma että se ajanjakso, jolloin tapahtuman pitäisi tapahtua. Sekä Felgenhauerin haastattelussa että Luukkasen jutun otsikossa annetaan ymmärtää, että Venäjä todennäköisesti aloittaa sotilaallisen operaatiota Ukrainaa vastaan tammikuun 2017 loppupuolella. ”Operaation tarkoituksena lienee Itä-Ukrainan teollisten keskusten kuten Harkovan valloittaminen ja ennen kaikkea Odessan, Hersonin tai Mykolaivin kaupunkien valloittaminen.”
Tammikuu tuli ja meni. Omassa vastapuheenvuorossani marraskuussa Uudessa Suomessa tulkitsin Luukkasen tarkoittaneen väljemmin tammi- ja helmikuuta. Luukkanen tosin itse kieltäytyi täsmentämästä ajanjaksoa. Nyt myös helmikuu on mennyt eikä Venäjän hyökkäystä ole edelleenkään näkynyt.
On totta, että taistelut Itä-Ukrainassa laajenivat jonkin verran helmikuun alussa. Jotkut myös yhdistivät tämän laajenemisen Donald Trumpin ja Vladimir Putinin puheluun. Itä-Euroopan ja Keski-Aasian yksikön päällikkö Päivi Peltokoski ulkoministeriöstä totesi kuitenkin Ylen aamu-tv:n haastattelussa 7.2., että ”meillä ei ole tietoa, kumpi osapuoli aloitti taistelut uudestaan ja voi olla, että se selviää tuskin koskaan”, korostaen vielä, että ”kaikki jää spekulaatioiden varaan”.
Luukkasen puheenvuoro on vain yksi esimerkki nyt vallalla olevasta Venäjä-pelottelusta. Ongelmana on se, että pelottelu johtaa turvallistamiseen. Turvallistaminen voi puolestaan johtaa toimintoihin ja politiikkoihin, joihin toiset vastaavat tavalla, joka johtaa lisäturvallistamiseen ja mahdollisesti myös konfliktin edelleen laajenemiseen. Tulevaisuuden ennakointiin liittyy myös eettisiä pulmia.
Heikki Patomäki
PS. Kannattaa katsoa myös aiempi juttusarjani:
Venäjä-keskustelusta osa 1: negatiiviset tunteet kuohuvat
Venäjä-keskustelusta osa 2: tulevaisuuden vaaroja voidaan arvioida järkiperäisesti
Venäjä-keskustelusta osa 3: mitä pitäisi tehdä?
