Olen vaihteeksi päättänyt keskittyä akateemisiin töihin ja eurooppalaiseen ja globaaliin kansalaisliiketoimintaan ainakin seuraavan parin-kolmen vuoden ajan. Tämä tarkoittaa, että vetäydyn aktiivisesta toiminnasta vasemmistoliitossa.
Ryhdyin vasemmistoliiton ehdokkaaksi kevään 2011 eduskuntavaaleissa Paavo Arhinmäen pyynnöstä, heti Australiasta palattuani. Se oli innostava ja energinen vaalikampanja.
Toinen todellisuus paljastui hallitusneuvotteluissa keväällä ja kesällä 2011, jossa olin mukana asiantuntijana – jälleen Paavon pyynnöstä. Mitä enemmän kritisoin eteen vyörytettyjä myönnytyksiä, sitä enemmän syrjään jouduin neuvotteluissa. Neuvottelujen lopputulos oli jokseenkin surkea, ainakin keskeisten vaaliteemojeni kannalta.
Kevään ja kesän 2011 hallitusneuvotteluiden jälkeen syvennyin muihin asioihin: yliopistotöihin ja kansalaistoimintaan. Toimin Attacin puheenjohtajana ja kirjoitin muun muassa kirjan Eurokriisin anatomia, joka julkaistiin myös englanniksi ja kreikaksi.
Aika ajoin esitin kuitenkin julkisuudessa, keskustelutilaisuuksissa ja listoilla kriittisiä huomautuksia Kataisen hallituksen ohjelmasta ja politiikasta, ei vähiten sen Eurooppa-politiikasta. Joku heitti tutkijafoorumin listalla talvella 2012: ”Älkää siellä vain huudelko, ryhtykää ehdokkaaksi puolueen johtotehtäviin ja yrittäkää vaikuttaa”.
Mietin asiaa. Osallistumisen ideasta olin periaatteessa täysin samaa mieltä, mutta olisiko minulle todellisia mahdollisuuksia muuttaa vasemmistoliittoa? Aikani asiaa harkittuani asetuin ehdokkaaksi puoluehallitukseen. Voisihan sitä kokeilla.
Toivo oli korkealla kun tulin valituksi kesäkuun 2013 puoluekokouksessa. Kukkia ja onnentoivotuksia; puheita ja suunnitelmia paremmasta.
Uuden puoluehallituksen ensimmäinen kokous myrkytti nopeasti tunnelman. Kokouksen piti päättyä klo 14, jolloin puheenjohtaja nosti yllättäen esille vaatimuksen Jyrki Yrttiahon erottamisesta, kohdassa 16 ”järjestöasiat” (esityslistassa ei mainittu, mitä tuo kohta pitää sisällään). Nopeasti kyhäämäni vastaesitys – olisi ollut ennen kuulumatonta erottaa istuva kansanedustaja vain sen takia, että hän oli puhunut ”väärällä foorumilla” ja aivan asiallisesti kritisoinut Kataisen hallituksen oikeistolaista talouspolitiikkaa – hävisi äänestyksessä, mutta sain kuitenkin jätettyä asian pöydälle.
Seuraavissa kokouksissa näimme tulehtuneita tilanteita, painostamista ja huutamistakin, mutta lopulta Yrttiahoa ei kuitenkaan erotettu puolueen jäsenyydestä. Tähän traumaattiseen episodiin ei koskaan palattu, vaikka se olisi ollut välttämätöntä ilmapiirin puhdistamiseksi.
Uusia dramaattisia käänteitä seurasi pian. Kataisen hallitus korotti veroja ja leikkasi menoja. Suomen talous alkoi uudelleen supistua osin six-pack hallituksen talouspolitiikan vuoksi, osin osana laajempaa eurokriisiä. Jo etukäteen oli ollut helppo nähdä, että hallituksen talouspolitiikka tulee todennäköisesti kääntymään omia tarkoituksiaan vastaan. Esimerkiksi työttömyys oli hallituskauden lopussa kaksinkertainen tavoiteltuun 5%:n tasoon nähden.
Syksyllä 2013 isoimman kiistan aiheena oli ns. kuntapaketti eli noin miljardin lisäleikkaukset julkisiin menoihin. Puoluevaltuuston kokouksessa marraskuussa 2013 julistin, että ”olen varma, että vasemmisto kykenee parempaan kuin pelkkään uusliberalisaation jarrutteluun ja pehmentämiseen”. Esitin puoluevaltuustolle, että hylätään ”rakennepoliittinen ohjelma nykyisen tiedon varassa”. Hävisin äänestyksen.
Kokousväelle kerrottiin, että käsittelyn alla oleva kuntapaketti on salainen. Meillä oli käytössämme vain puoluejohdon tulkinta siitä, mistä oli kyse. ”Luotatteko meihin vai ette?”. Myöhemmin sain tietää, että dokumentit olisivatkin olleet julkisia. Oikeita perusteita salailuun ei koskaan ollut.
Itse kokouksen lopussa minua harmitti eniten kuitenkin äänestyksen eteneminen. Ne, jotka kannattivat Kataisen hallituksessa jatkamista, äänestivät strategisesti, jotta saisivat minun (häviämään tuomitun) esitykseni viimeiseen äänestykseen. Inhoan sellaista. Jokaisen moraalinen velvollisuus on äänestää aina sen mukaan, mitä oikeasti kannattaa.
Äänestysdraama toistui muutamaa kuukautta myöhemmin puoluevaltuustossa, jokseenkin samoin tuloksin. Kuitenkin jo parin päivän kuluttua Paavo ja Merja marssivat julkisuuteen ilmoittaen vasemmiston jättävän hallituksen.
Sen jälkeen puoluehallituksen kokousten ilmapiiri alkoi vähin erin parantua. Poliittiset asetelmat eivät silti muuttuneet, eivät ainakaan olennaisesti. Uudistukset tai rohkeammat muotoilut, joista olen tehnyt esityksiä varmaankin satoja kertoja – ja joiden tekemisessä myös Heidi Auvinen, Joonas Leppänen ja Joonatan Virtanen ovat kunnostautuneet – ovat jokseenkin säännönmukaisesti hävinneet äänestyksissä, tyypillisesti luvuin 10-4 tai 9-3. Välillä en ole saanut esityksilleni edes kannatusta.
Useimmat vasemmistoliiton viime vuosien tärkeimmistä papereista ja linjauksista ovat käytännössä Jussi Saramon käsialaa, vaikka teoriassa niiden työstämiseen osallistuukin suuri määrä ihmisiä eri vaiheissa (useimmat heistä vain nyökyttelevät esitykselle tai haluavat viilata jotain sen suhteellisen vähämerkityksekästä yksityiskohtaa). Itse olen päässyt vaikuttamaan lähinnä eurovaaliohjelmaan ja pariin kannanottoon.
Kevättalven 2014 ja kevään 2015 väliseen aikaan mahtui kaksi aikaa vievää, raskasta, ja kallista vaalikampanjaa, ensin eurovaaleissa ja sitten eduskuntavaaleissa. Vaalityöni auttoi omalta pieneltä osaltaan Merja Kyllösen valintaa europarlamenttiin.
Kun sain tietää vaalituloksesta, en ollut pettynyt ainoastaan omaan tulokseeni. Mielessäni pyöri edelleen Merjan puhe puoluevaltuustossa, jossa hän oli esittänyt vasemmiston ministerit urheilutiimiksi, joita puolueväen ja ”kentän” tehtävä on kannustaa upeassa työssään. Kaikki kritiikki on ”selkään puukottamista”. Puheessa ei ollut yhtään argumenttia, vain lapsellisia metaforia – ja virhepäätelmiä. Muistin myös kirkkaasti taannoisen HS-kuukausiliitteen haastattelun, jossa Merja oli puhunut huolestuneesti kestävyysvajeesta, pitkälti samaan sävyyn kuin Juhana Vartiainen
Tästä Pyrrhoksen voitosta lannistumatta heittäydyin työhön vasemmiston talouspoliittisen ohjelman kehittämiseksi 2015 eduskuntavaaleja varten. Puoluejohto suhtautui työryhmän työhön ja varsinkin minun panokseeni siinä varsin varautuneesti. Iso käänne talouspolitiikassa ja laaja julkisten investointien ohjelma olisivat olleet ristiriidassa Kataisen hallituksen politiikan kanssa, jota juuri oli parhain päin puolusteltu. Lisäksi tiedossa oli, että media ja yleisö suhtautuvat epäillen ”velalla elvyttämiseen” (vaikka juurikin julkiset investoinnit ovat paras tai jopa ainoa tapa kääntää velkaantumiskehitys).
Kaikista varauksistaan huolimatta vasemmistoliitto oli eduskuntavaalien 2015 ainoa puolue, joka kannatti aktiivista elvyttävää talouspolitiikkaa leikkausten ja veronkorotusten sijaan. Myös Paavon argumentit tv-väittelyissä olivat oikeansuuntaisia, vaikkakin hieman ponnettomia.
Toisaalta puolueen viralliset muotoilut ovat koko ajan olleet paitsi varovaisia niin jopa tarkoituksellisen moniselitteisiä, mikä minun mielestäni vesittää koko idean laajasta julkisten investointien ohjelmasta. Olemme käyneet talouspoliittisia keskusteluja niin sähköpostilistoilla ja talous- ja työllisyyspoliittisessa työryhmässä kuin puoluehallituksessa ja puoluevaltuustossakin. Sisällöstä ja tarkemmista muotoiluista on äänestetty monta kertaa. Kantani on hävinnyt joka kerta.
Syksyn 2015 varjobudjetti kertoo paljon siitä, missä vasemmistoliitto nyt menee. Puolueen vaihtoehtobudjetissa perutaan Sipilän hallituksen leikkauksia, mutta jätetään kaikki aiemmat leikkaukset voimaan. Tämä on tyypillistä. Tavoitteet asetetaan sen mukaan, mikä on kulloinenkin poliittinen tilanne. Tulevaisuuteen katsotaan 1-4 vuoden aikahorisontilla. Demokraattisesta kokeilullisuudesta tai poliittisesta rohkeudesta ei ole tietoakaan.
Toisin sanoen vasemmistoliitto vastustaa oikeiston viimeisimpiä huononnusyrityksiä, puoltaa joitakin omia sosiaali- ja talouspoliittisia pikkureformeja, ja asettuu kannattamaan yleistä arvoliberalismia ja luonnonsuojelua. Tähän mennessä toteutunut uusliberalisaatio-prosessi kaikkine yksityistämisineen ja leikkauksineen, Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen aseman muuttuminen, EU-sopimukset ja niin edelleen hyväksytään jo tapahtuneina tosiasioina. Mitään isompaa muutosvisiota ei käytännössä ole.
Syksyn 2015 varjobudjetin pääasiallinen elvytyskeino on suhteellisen vaatimaton arvonlisäveron väliaikainen alennus. Vaikka vasemmiston varjobudjetti on parempi kuin minkään muun puolueen, se kertoo ennen kaikkea uskon, toivon ja rohkeuden puutteesta. Syksyn puoluevaltuustossa Li Andersson kertoi olleen kova työ saada varjobudjetti ”edes näin hyväksi”. Osa vasemmiston kansanedustajista olisi käytännössä ollut valmis hyväksymään useampiakin Sipilän hallituksen leikkauksia – siis oppositiossa ollessaan.
Heti tappiollisten eduskuntavaalien jälkeen kirjoitin pitkän analyysin vaaleista ja vasemmiston tulevaisuudesta. Työtäni ei ole haluttu käyttää puolueen strategian pohjana. Puoluejohto on halunnut pitää strategian muotoilun omissa käsissään.
Tähän asti puoluetoimistolla tehty strategiatyö on johtanut vaan yhteen pahaiseen ”leikkaa-ja-liimaa” koosteeseen tilastotaulukoita ja muita tiedonmurusia puolueen kannatuksen kehittymisestä. Sellaista tekelettä en olisi hyväksynyt seminaarityönä. Lisäksi vasemmistoliitto on käyttänyt tuhansia euroja imagotutkimukseen, jonka ainoa edes vähän uusi tiedonmurunen on se, että puolueen vihreys ei näyttäisi haittaavan useimpia äänestäjiä.
Kesällä ja syksyllä ajattelin, että vasemmistoliiton uudistaminen voisi kaikesta huolimatta kuitenkin vielä olla mahdollista, jos seuraavaan työvaliokuntaan vain saataisiin riittävästi tuoreita ja uudistusintoisia kasvoja. Samalla voisin pieneltä osaltani yrittää varmistaa, että kesäkuun 2016 puoluekokouksella on päätettävänään monia hyviä uudistusaloitteita.
Loppusyksystä ja talvella sain useita pyyntöjä pj-ehdokkaaksi, ja monia asiaa koskevia kyselyitä, mutta pj-ehdokkaaksi asettumien ei ole realistinen mahdollisuus. Minulla ei ole lähellekään riittävää kannatusta; ja vaikka olisi, en millään ehtisi hoitaa tehtävää professori-työni ohella. Tarvitaan siis uudistuksiin valmis puheenjohtaja. Jos lisäksi esimerkiksi Joonas Leppäsestä olisi mahdollista saada puoluesihteeri, työvaliokunnassa olisi jo potentiaalia. Sellaisessa tilanteessa olisin voinut harkita lähteväni varapuheenjohtaja-kisaan mukaan.
Nyt Li Andersson tavoittelee puheenjohtajuutta, mutta pettymyksekseni hän näyttää viime kuukausina tulleen kovin säyseäksi, siis sopeutuneen puolueen sisäpiirissä vallitsevaan henkeen, joko konflikteja välttääkseen (mikä on ymmärrettävää) tai ehkä muutenkin, ken tietää. Viime kuukausina välillämme ei ole ollut kommunikaatioyhteyttä.
Samaan aikaan on käynyt myös selväksi, että puoluekokous tullaan hoitamaan rutiinilla. Mitään suurta muutosliikettäkään ei ole noussut, vaikka Vamos-verkosto ja vasemmistolinkki ovatkin tuottaneet monia hyviä ja tärkeitä aloitteita. Puoluetta hallitsevan sisäydinverkoston tavoitteena on asemien varmistelu ja status quo, siis vallitsevien rakenteiden, toimintatapojen ja poliittisen suuntautumisen säilyttäminen.
Välillä puolueen sisäpiiri on ajanut puoluedemokratian kaventamista. Työvaliokunta toivoi saavansa puoluesihteerin valinnan pois puoluekokoukselta, jotta nykyinen lukkiutunut tilanne puoluesihteerin ja puheenjohtajan välillä ei toistuisi. Muutosta puollettiin managerialistisella liikkeenjohtoretoriikalla, johon kuuluu asioiden esittäminen epäpoliittisena teknisenä hallintana. Vasemmiston sisällä käytetyt argumentit ovat jokseenkin samoja kuin ne, joiden mukaisesti demokratia on purettu yliopistoissa ja joilla jatkuvasti oikeutetaan esimerkiksi VM:n taloustieteilijävirkamiesten valtaa.
Onneksi puoluesihteerin valintaa koskeva aloite ei saanut riittävää kannatusta puoluehallituksen pitkässä kokouksessa eilen lauantaina 5.3. Se olikin ainoa voitto tuossa kokouksessa, joka näillä näkymin jää viimeisekseni (matkojen takia en muutenkaan pääsisi osallistumaan useimpiin jäljellä olevista kokouksista).
Katsoin asiaa sitten mistä päin tahansa, niin en oikein pysty päätymään kuin yhteen johtopäätökseen. Vallitsevassa tilanteessa järkevintä on keskittää käytettävissä oleva aika ja energia eurooppalaisiin ja globaaleihin liikkeisiin. Niissä on enemmän toivoa.
Vasemmistoliitossa siirryn rivijäseneksi ja katson tilanteen kehittymistä vuoteen 2019 mennessä (tai vuoteen 2018, jos puoluekokous päättää kauden lyhentämisestä kahteen vuoteen). Kaiken todennäköisyyden mukaan vuonna 2019 pidetään paitsi seuraava puoluekokous niin myös eduskunta- ja eurovaalit.
Lopuksi haluan vielä korostaa, että tarkoitukseni ei ole viedä kenenkään iloa osallistua vasemmistoliiton aktiviteetteihin – sen parempaa puoluetta Suomesta ei tällä erää löydy.
Sitä paitsi Sipilän hallitus on niin huono ja epäsuosittu, että vasemmistoliitto tulee todennäköisesti menestymään seuraavissa vaaleissa ihan kohtuullisesti, riippumatta sen omasta vetovoimasta kansalaisten keskuudessa.
Heikki Patomäki
