Taloustieteen imperialismista ja ryhmäajattelusta Suomessa

7. huhtikuuta 2018

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 on taloustiedefoorumi, jonka olen toimittanut. Johdantoni ja artikkelini lisäksi siinä on mukana Jamie Morgan analyysi normatiivisuudesta taloustieteen asiantuntijakäytännöissä sekä Ville-Pekka Sorsan ja Teppo Eskelisen katsausartikkeli taloustieteen performatiivisuudesta ja vallan vaikutuksista. Foorumin tiimoilta on ilmestynyt Turun Sanomien aliokirjoitus ja nyt tämä alun perin Uudessa Suomessa ilmestynyt blogi.

”Koska talous tutkimuskohteena on avoin järjestelmä, sen tutkimusta ei voi jättää yksin taloustieteilijöille. Pikemminkin taloustutkimus edellyttää moniarvoista poliittisen talouden ymmärrystä siitä, mitä ’talous’ on.”

Vítor Neves ”Economics and interdisciplinarity”

Politiikka-lehden 1/2018 pääkirjoituksessa vedotaan väkevästi vastavuoroisen arvostuksen ja kunnioituksen periaatteisiin myös taloutta koskevassa asiantuntijakeskustelussa. Kuitenkin – kuten samaisen numeron taloustiedefoorumin johdannossa totean – uusklassisen taloustieteen ja poliittisen talouden ”kohtaaminen on usein muistuttanut sotaa”. Tämä sota on luonteeltaan epäsymmetristä. Vaikka uusklassinen koulukunta on omaksunut äärikannan filosofisissa ja yhteiskuntatieteellisissä kysymyksissä, se hallitsee taloustieteellisiä laitoksia jokseenkin kaikkialla ja sen käytössä olevat voimavarat ovat ylivertaisia. Uusklassikot ovat varmoja asiastaan ja uskovat omaan kaanoniinsa. Yhteiskunnallisesti ja historiallisesti suuntautuneet poliittisen talouden tutkijat sen sijaan epäilevät liiallisen varmuuden viisautta ja puhuvat moniarvoisuuden puolesta. (Foorumi löytyy kolmessa osassa täältä, täältä ja täältä)

Uusklassikot paitsi käyvät sotaa muita vastaan niin pyrkivät myös levittämään valtaansa imperialistisesti. Tämä näkyy tunnettujen uusklassikoiden arvovaltaisilla akateemisilla foorumeilla esittämissä luonnehdinnoissa koskien heidän suhdettaan muihin. Uusklassikot pyrkivät levittämään oppejaan yhä laajemmin sosiologian ja politologian piirissä, itse propagoimiensa ilmausten mukaan soveltaen ”säälimättömästi” uusklassisia käsitteitä kaikkialla ja toimien ”imperialistisesti”, ”aggressiivisesti”, ”kutsumattomana” ja ”hyökkäysten kautta”. Kansainvälisen politiikan ja historian tuntijoille tällainen kieli on tuttua, liittyyhän se elimellisesti viime vuosisadan kaikkein traagisimpiin vaiheisiin. Kieli rakentaa todellisuutta.

Ryhmäajattelu tukee taloustieteen imperialismia. Ryhmäajattelu syntyy, kun tiedonsaannin rutiinit, kyseenalaistamattomuus, yksimielisyyden vaatimus ja organisatorinen eristyneisyys johtavat informaation ja tulkintojen vinoutumiseen. Suomalainen taloustiede näyttää ilmentävän kaikkia keskeisiä ryhmäajattelun oireita: yksimielisyyden illuusio; haavoittumattomuuden illuusio; kollektiivinen oman toiminnan rationalisointi; stereotyyppiset kuvat ulkopuolisista; itsesensuurin ja vaikenemisen käytännöt; toisinajattelijoiden suora painostaminen; ja organisaation sisällä tai julkisuudessa esille nousevat, itse itsensä valinneet ajatuspoliisit, jotka pyrkivät vahvistamaan stereotypioita ja ajavat sensuuria ja toisinajattelijoiden vaientamista.

Yksi osoitus tästä on uusklassikoiden tapa yrittää vaientaa tai marginalisoida muunlaisen taloustiedon tuottajia. Ensimmäinen esimerkki: kutsuin syyskuussa 2012 tunnetun osallistamistalouden tutkijan, professori Robin Hahnelin pitämään esitelmän Helsingin yliopistossa (osana hänen muuta vierailuaan Suomessa ja pohjoismaissa). Professori Klaus Kultti kirjelmöi esitelmän jälkeen tiedekunnan johdolle, että laitoksen tai tiedekunnan nimissä ei ”tällaisten veijarien” saisi antaa puhua. Kun laitoksen johtaja kysyi Kultilta, että ”olit paikalla – mikset siis haastanut Hahnelia, kommentteja sai esittää – eikö se olisi ollut hyvä strategia?”, niin Kultti vastasi:

”Taloustieteessä tieteelliset erimielisyydet ovat tyypillisesti sen verran syvällisiä, että niitä ei yleisöluennolla ratkota.”

Kultin viesteistä ei käynyt ilmi yhtäkään esimerkkiä siitä, missä Hahnelin argumentaatio olisi väärää, epäpätevää tai epätieteellistä, mutta hän pyrki kulissien takana harjoittamaan hallinnollista sensuuria. Professori Vesa Kanniainen asettui sähköpostikeskustelussa tukemaan Kulttia, korostaen, että laitos tai tiedekunta saa asettua esiintymisfoorumiksi ainoastaan, jos esitelmöitävästä asiasta vallitsee yksimielisyys relevantin tieteenalan eli taloustieteen sisällä. Kyseenalaisena oletuksena on, että erimielisyydet eivät kuulu tieteeseen (Pohjois-Korea ilmentänee Kanniaisen tieteellisyyttä parhaimmillaan?). Samalla Kanniainen kuitenkin teki selväksi, että uusklassinen taloustiede on oikeutettu imperialismiin. Kanniainen on korostanut taloustieteilijöiden ”menetelmäetua, mikä aiheuttaa pelkoa”, ja kirjoittanut ”tunkeutumisesta” muiden tieteenalojen sisälle – tämä fallossymboliikkaa tihkuva teksti tarjoaa kielitieteilijöille ja feministeille oivan tutkimuskohteen.

Hahnelia koskevassa sähköpostikeskustelussa Kanniainen totesi myös, että ”meitä eivät kiinnosta tieteenfilosofiset kysymykset: haluamme sen sijaan ymmärtää ympäröivän maailmamme lainalaisuuksia”. Hän ehdotti, että keskustelisimme pikemminkin sisällöllisistä kysymyksistä, esimerkiksi ”johtuiko USA:n 2008 kriisi markkinavoimista vai politiikkavirheistä vai molemmista?” ja ”johtuuko eurokriisi markkinavoimista vai politiikkavirheistä vai molemmista?”.  Samana vuonna julkaisin juuri näitä asioita käsittelevän kirjan Eurokriisin anatomia. Mitä globalisaation jälkeen? Kanniainen otti asiakseen haukkua kirjaani kaikilla mahdollisilla foorumeilla, ensi alkuun ajatuspaja Liberan sivuilla (vastasin Kanniaisen kaikkiin ”arvioihin”, jotka perustuivat lähinnä mustavalkoisiin stereotypioihin ja henkilöhyökkäyksiin, ks. tämä, tämä ja tämä). Hän päätti myös kirjelmöidä tiedekunnan johdolle vaatien, että ”Patomäen kirjaa ei saa käyttää oppikirjana”. Kuitenkin kirjan englanninkielinen versio on nykyisin opintovaatimuksissamme. Sotaa voi käydä myös tappiollisesti.

Vastaavat episodit ovat toistuneet vuodesta toiseen. Kirjani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus. Teoriasta käytäntöön (2015) joutui Heikki Pursiaisen, Tuukka Saarimaan, Mika Malirannan, Hannu Vartiaisen ja monien (usein nimimerkkien takaa vihapuhetta lietsovien) some-huutelijoiden hyökkäysten kohteeksi. Tuloksena oli sarja pitkiä blogeja (omista vastauksistani ks. tämä, tämä ja tämä) ja lukemattomia some-kommentteja. HS-TV teki keskustelusta asiallisen ohjelman, mutta pitkälti Pursiaisen ja Saarimaan ehdoilla. Ohjelmassa keskityttiin vain suhteellisen lyhyeen alkuosaan kirjastani, ei sen pääsisältöön, joka koski kokonaistalouden teoriaa ja talouspolitiikkaa. Varsinkaan talouspolitiikasta Pursiaisella ja Saarimaalla ei ollut mitään mielipidettä, eivätkä he koskaan edes vaivautuneet lukemaan kirjani pääosaa.

Yksi nykyään suosittu jälkikeynesiläisen taloustiedon muoto on moderni rahateoria. Suomeen modernin rahateorian ideoita ovat tuoneet erityisesti Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joita valtavirtataloustieteilijät ovat moneen otteeseen kohdelleet kaltoin. Yksi esimerkki tästä on Helsingin yliopiston lehtori Juha Tervala, joka syyllistyi Kansantaloudellisen aikakauskirjan katsausartikkelissaan lähdetekstin suoranaisiin väärennöksiin luodakseen olkiukon kritiikkinsä kohteeksi (tästä artikkeliprojektista Palkansaajasäätiö oli mennyt maksamaan 10,000 euroa Tervalalle, mitä ilmeisemmin ymmärtämättä, mihin raha oli tarkoitettu). Kansantaloudellinen aikakauskirja antoi Ahokkaalle ja Holapalle tilan vastaukseen, mutta ei koskaan ottanut vastuuta Tervalan epätieteellisestä ja epäeettisestä toiminnasta, eikä myöskään suostunut julkaisemaan jatkovastinetta, jossa Tervalan väärennökset on yksilöity.

Ahokas ja Holappa ovat myös joutuneet kerta toiseen jälkeen paitsi sisällöllisen kritiikin niin myös tarkoituksellisen ilkeiden henkilöhyökkäysten kohteeksi varsinkin sosiaalisessa mediassa. Uusklassikoiden tyypillinen väsyttämistaktiikka on aggressiivisesti vaatia blogipalstoilla ja Facebookissa loputtomia perusteita yksinkertaisillekin väitteille. Vastatakseen pitäisi käytännössä kirjoittaa jopa kirjan verran tekstiä – vain yhtä nopeasti unohtuvaa some-debattia varten. Lopulta uusklassikoiden hyökkäykset kävivät niin raskaaksi, että Ahokas ja Holappa päättivät mielenrauhansa ja ajankäyttönsä takia sulkea ”Raha ja talous”-sivuston.

Samaan aikaan kulissien takainen sodankäynti on jatkunut. Vuoden 2017 syksyllä Helsingin taloustieteilijät kirjelmöivät kuukausikaupalla estääkseen modernin rahateorian yhden kehittäjän – ja erittäin laajalti julkaisseen – professori Bill Mitchellin nimittämisen poliittisen talouden dosentiksi (Mitchell opettaa globaalia poliittista taloutta uudessa englanninkielisessä maisteriohjelmassamme). Ensin Tervala riitautti asian sitä käsitelleessä komiteassa. Tiedekuntaneuvostossa professori Tapio Palokangas oli erityisen aktiivinen osapuoli. Palokangas sai puolestaan tukea taloustieteen professori Antti Ripatilta (ystävä niiltä ajoilta kun itse opiskelin taloustiedettä 1980-luvulla), joka kirjoitti lausunnon tiedekunnalle yrittäen todistaa, että uusklassisella taloustieteellä on yksinoikeus termin ”poliittinen talous” käyttöön:

”Koska poliittinen talous (political economy) on taloustieteen osa-alue, poliittisen talouden dosentuuria hakevan pätevyyttä tulee tarkastella taloustieteen kriteerein.”

Ripatti viittasi ”Keelen listaan”, jossa taloustieteellisiä lehtiä asetetaan ranking-järjestykseen. Oletuksena näytti olevan, että ainoastaan Keelen listalla oleva aikakauslehdet ovat tieteellisiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Heti seuraavassa tiedekuntaneuvoston kokouksessa oli arvosteltavana taloustieteen ns. nippuväitöskirja, jonka ensimmäistäkään artikkelia ei ollut julkaistu Keelen listan lehdissä. Toki noihin lehtiin on vaikeaa saada artikkeleita läpi, vaikka edustaisikin uusklassista oikeaoppisuutta, mutta tämä soti silti taloustieteilijöiden itsensä julistamaa ”tieteellisyyden” kriteeriä vastaan. Kokouksessa en voinut välttää kiusausta huomauttaa sarkastisesti asiasta. Sarkastisuuttani pippuroi se, että artikkelini Jamie Morganin kanssa oli juuri julkaistu Cambridge Journal of Economics -lehdessä, mikä on jokseenkin ainoa muuta kuin uusklassista ortodoksiaa edustava lehti, joka on kelpuutettu Keelen listalle.

Ripatin kirjelmöinnin siivittämänä aloin myös vertailla taloustieteellisten julkaisujen määriä Web of Sciencessa, joka on keskeinen julkaisu- ja sitaatti-indeksi. Varmuuden vuoksi hyväksyin hakuun varsinaisen taloustieteen lisäksi myös esimerkiksi soveltavan matematiikan, yhteiskuntatieteiden matematiikan, ja tilastollisen todennäköisyyden. Löysin Ripatilta ainoastaan viisi julkaisua, joista kaksi näyttäisi olevan Keelen listalla. Minulla on Web of Sciencessa kuusi taloustieteelliseksi luokiteltua julkaisua, joista siis yksi löytyy myös Keelen listalta, ja kaikkiaan kymmenkertainen määrä (60) tieteellisiä julkaisuja. Tämä hakutulos on yhteensopiva sen kanssa, että oma oppiaineeni valtio-oppi on arvioinneissa rankkeerattu systemaattisesti satakunta sijaa korkeammalle kuin taloustiede. Rankkeeraukset ja julkaisuluokittelut ovat perimmiltään valtapolitiikkaa eivätkä minusta kuulu vapaaseen tieteeseen. On silti kiinnostavaa, että taloustieteen ajatus- ja kielipoliisit eivät pärjää itse julistamillaan kriteereillä kovinkaan kummoisesti.

Alun perin tarjosin artikkeliani ”Uusklassisen talousteorian poliittisuudesta” Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan. Kuten odottaa saattaa, tekstiä arvioivat uusklassikot eivät lainkaan lämmenneet tekstille. Melkein vuoden kestänyt arviointiprosessi tuotti lopulta vain yhden edes jotenkin kelvollisen lausunnon (pari muuta typistyivät yhteen tai kahteen huomioon tai tuomitsevaan lauseeseen), jonka mukaan kirjoittaja on väärässä taloustieteen suhteen, koska

”[…] taloustieteen keskeinen premissi on, että ymmärtääksemme taloudellisia ilmiöitä meidän on mallinnettava ne. Ainoastaan huolellisen mallinnuksen kautta voimme varmistua siitä, että päätelmämme ovat johdonmukaisia ja yhteensovitettavissa ulkoisten havaintojen kanssa.”

Tämä väite on ongelmallinen. Jossain triviaalissa mielessä on tietenkin totta, että kaikki tieteellinen selittäminen edellyttää abstrahointia ja idealisointia (ja siinä mielessä ”mallittamista”). Uusklassinen taloustiede perustuu kuitenkin radikaalisti vaativampiin ja kyseenalaisimpiin oletuksiin. Edward Fullbrook on todennut mm. Kenneth Arrown tutkimuksiin viittaamalla, että uusklassisen teorian tavoitteena on osoittaa, että markkinatalous voi saavuttaa optimaalisen tasapainon automaattisesti. Käsitys rationaalisuudesta on valittu siten, että sen avulla toivottu tulos voidaan johtaa loogis-matemaattisesti (esim. preferenssien täytyy täyttää transitiivisuuden, täydellisyyden ja riippumattomuuden ehdot). Näin tutkimuksen etukäteen asetettu normatiivinen tavoite määrää oletukset, vaikka ne olisivat kuinka epärealistisia tai vääriä. Tällainen on matematiikan kaapuun puettua ideologiaa.

Helsingin yliopistossa on tieteidenvälisyyttä käsittelevä huippuyksikkö, jota professori Uskali Mäki vetää, ja joka on paljolti keskittynyt taloustieteen filosofiaan. Tällä yksiköllä ei ole kovinkaan paljon tekemistä taloustieteen oppiaineen kanssa. Uusklassikkoja ei kiinnosta filosofia, koska he ovat varmoja uskossaan; he ”tietävät” mikä on oikea tieteellinen menetelmä (= se mitä he itse tekevät). Tässä yhteydessä on myös tärkeätä korostaa, että moniarvoisuuden hengessä Mäen yksikkö muun muassa järjesti vuonna 2012 julkisen debatin ”uusklassisen teorian väitetystä autistisuudesta” professori Hannu Vartiaisen ja allekirjoittaneen kanssa.

Olen vuosien saatossa oppinut Mäen ja hänen keskuksensa tutkimuksista monia kiinnostavia asioita. Arvostan myös Mäen pyrkimystä edesauttaa erilaisten näkemysten ja tieteiden välistä dialogia. Mäki on saavuttanut laajaa kansainvälistä tunnustusta. Web of Sciencesta hänen julkaisujaan löytyy noin 50 kappaletta ja viittauksia reilusti yli 800, mikä on merkittävä määrä (omat vastaavat lukuni ovat 60 ja 600). Suomen Akatemia on siunannut Mäen yksikköä miljoonien rahoituksella. Mäki kuitenkin puolustaa valtavirtataloustieteen ajatusta mallittamisesta. Politiikka-lehden foorumissa Jamie Morgan tuo esille niitä ongelmia, mitä tällaiseen malliajatteluun liittyy:

[…] sillä yleisellä väitteellä, että kaikki yritykset selittää maailmaa ovat jossain mielessä “malleja”, on vain hyvin rajallinen merkitys. Tämä yleinen väite ei kykene näkemään sitä, mikä taloustieteen malleissa on erityistä, ja siinä mielessä se on joko epärehellinen, triviaali tai harhaanjohtava. Uskali Mäen argumentoinnilla on välillä taipumusta jättää nämä olennaiset erot ja kysymykset sivuun.”

Vedoten mallittamisen teknisiin vaatimuksiin, valtavirtataloustiede on onnistunut myös välttämään viimeaikaisen yliopistopolitiikan kurimuksen. Oppiaineita on ajettu alas ja pakkoyhdistetty erilaisiksi ohjelmiksi, yksiköiksi ja keskuksiksi sillä argumentilla, että oppiaineet ovat ”siiloja”, jotka pitää rikkoa tai räjäyttää (ks. ”siiloja räjäyttämässä”). Yhteiskuntatieteissä ainoa siiloksi luokiteltavissa oleva oppiaine on ollut taloustiede. Paradoksaalisesti juuri sen eristäytymistä on edelleen tuettu. HY:n valtiotieteellisessä tiedekunnassa vain ja ainoastaan ryhmäajattelua harjoittava taloustiede on käytännössä saanut jatkaa itsenäisenä oppiaineena.

Myöskään resurssileikkaukset eivät näytä koskevan taloustiedettä. Pääministeri Sipilä julisti syyskuussa 2017, että Suomeen tulee ”taloustieteen huippuyksikkö”, jonka tarkoituksena on tuottaa tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi. Virallisen tiedotteen mukaan ”kansainväliselle huipulle tähtäävään” yksikköön perustetaan jopa uutta 15 professuuria. Kosmologian professori Kari Enqvist kommentoi Sipilän ja taloustieteilijän hanketta:

”Yksikkö voidaan nimetä vaikka Himalajaksi ja sen johtaja Suurkuninkaaksi, mutta tosiseikka on, että sinne tullaan palkkaamaan vain keskinkertaisuuksia. Muita ei ole saatavilla.”

Politiikka-lehden foorumimme keskeinen pointti on, että uusklassinen taloustiede ei suinkaan toimi akateemisessa norsunluutornissa yhteiskunnan ulkopuolella, vaan sen tuottamat tulkinnat ja väitteet ovat osallistuneet ja yhä edelleen aktiivisesti osallistuvat yhteiskunnallisten suhteiden, käytäntöjen ja instituutioiden uudelleenjärjestämiseen. Paljolti tiedon yhteiskunnallisesta merkityksestä johtuen on olemassa monia toimijoita ja monenlaisia mekanismeja, jotka suosivat uusklassista tutkimusta silloin kun päätetään rahoituksesta ja asemista ja määritellään tiedollista auktoriteettia ja kohotetaan joidenkin suuntausten arvovaltaa.

Tämä tuki on täysin riippumatonta siitä, onko valtavirtataloustieteen oletuksissa tai menetelmissä mitään järkeä tai tuloksissa mitään perää. Valtavirtataloustiede on aikakautemme hallitseva ideologia.

Heikki Patomäki

PS(1). Dokumentoin tunnettujen uusklassikoiden esittämiä luonnehdintoja taloustieteilijöiden ja muiden suhteista Politiikka-artikkelini viitteessä 5. Viitteessä 26 puolestaan ennakoin, että ”uusklassikoiden vastaus tulee todennäköisesti noudattamaan ryhmäajattelulogiikkaa” (sikäli kuin he ylipäänsä vastaavat, pelkän vaientamisyrityksen sijasta). Ks. myös Turun Sanomien 23.3. aliokirjoitukseni siitä, kuinka taloustieto on valtaa, ja miten tiedosta voi myös tulla vallan väline.

PS(2). On valaisevaa katsoa Web of Science’sta ja muista indekseistä mitä sellaiset suomalaiset taloustieteilijä-vaikuttajat – vain muutaman mainitakseni – kuin Lauri Kajanoja, Sixten Korkman, Elina Lepomäki, Heikki Pursiainen, Antti Suvanto, Antero Vartia, Juhana Vartiainen tai Björn Wahlroos ovat julkaisseet ja miten heihin on viitattu. Sama pätee myös esimerkiksi sellaisiin vaikutusvaltaisiin virkamiehiin kuin Martti Hetemäki, Jukka Pekkarinen ja Sami Yläoutinen (valtiovarainministeriön vallasta ks. tämä ja tämä). Hakujen tuottamista julkaisu- ja viittauslistoista on kovin vaikea löytää vaikkapa Keelen listan taloustieteellisiä aikakauslehtiä, lukuun ottamatta Wahlroosin muutamia 1980-luvulla julkaistuja artikkeleita, jotka ovat keränneet joitakin hajaviittauksia (on huomattava, että tietojen hakeminen indeksistä vaatii usein selvittelytyötä ja tulkintaa). Toki tässä blogissa mainituista taloustieteilijöistä esimerkiksi Vesa Kanniainen, Klaus Kultti ja Hannu Vartiainen ovat julkaisseet joitakin artikkeleita myös Keele-listan lehdissä. Keelen listan tai muiden vastaavien hierarkkisten rankkeerausten käyttäminen ”tieteellisyyden” kriteereinä on uusklassikoiden oma ajatus, jota en itse lainkaan jaa. Taloustieteen valtavirtalehtien edustaman teorian ja maailmankuvan luonteesta ja käytännön vaikutuksista, ks. Politiikka-foorumi.